Mummo kutoo sukkaa hämärässä

Joskus ihminen hakeutuu ihan tiedostamattaan sellaisten aktiviteettien pariin, joita jollakin tavalla tarvitsee. Minulle ilmaantui taannoin yllättävä tarve neuloa sukkia, vaikka en ole eläessäni yhtään sukkaa neulonut.

Selailin pari kuukautta sitten Novitan sukkalehteä ja muistelin sitä ainokaista kertaa, kun olin villasukan neulomista yrittänyt: sukka oli jumittunut kantapäähän, joka oli osoittautunut minulle ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Villasukka oli minulle Suuri Mysteeri: villasukkia oli mukava käyttää ja muilta niitä saada, mutta itse en osannut sukkaa neuloa. Koulun käsityötunnillakaan ei muistaakseni koskaan tarvinnut sukkaa tehdä. Kyseinen tapahtuma olisi varmasti jäänyt traumaattisena kokemuksena mieleeni. Käsityötunnit (ja kuvaamataidon tunnit!) olivat minulle muutenkin painajaismaisia, sillä jo pelkästään vaatimus, että piti olla luova ja tuottaa omasta päästä jotakin, sai minut ihan lukkoon. Minun aivoni eivät kerta kaikkiaan toimi sillä tavalla, että päästäni pulppuaisi ideoita. Ohjeesta osaan kyllä tehdä, mutta oman pään tuotanto on kovin heikkoa, ainakin mitä kaikenlaiseen käsillä tekemiseen tulee. Kokkikoulussakin vaikein osuus minulle oli lautasannosten kokoaminen, sillä en vain jotenkin osannut visioida annosta ja tehdä siitä kaunista. 

Villasukka on siis ollut koko elämäni minulle sellainen akilleenkantapää (hehe). Nyt minulla oli kuitenkin niin pakonomainen tarve neuloa sukkia, että päätin opetella sen kantapään, vaikka mikä olisi. Ei kai se sentään mitään ydinfysiikkaa voinut olla. Onneksi äiti sattui olemaan meillä kylässä ja väänsi minulle asian villalangasta. Lopulta tuskainen ähertäminen palkittiin: valmistui sukka, ja pian valmistui toinenkin! 

En voinut uskoa, että olin ihan oikeasti saanut villasukat aikaiseksi!

Mikään helppo juttu sukan neulominen ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut. Minun piti purkaa sukka alkutekijöihinsä kolme kertaa, ennen kuin sain vietyä sukan loppuun asti. Ensimmäisellä kerralla huomasin lukeneeni ohjeen väärin ja olevani neulomassa sukkaa kokoa 46. Toisella kerralla minulta putosi silmukka, ja kun en jaksanut pyydystää silmukkaa, purin koko sukan. Kolmannella kerralla totesin, että sukasta tulee kovin pienen näköinen minun jalkaani, joten oli pakko nöyrtyä ja neuloa koetilkku. Koetilkun neulottuani totesin, että pitää varmaankin vaihtaa isompiin puikkoihin, kun käsialani oli niin pientä. Tuommoinen koetilkku kannattaisi kai neuloa ihan ensimmäiseksi, mutta koetilkun neulominen on minusta niin puuduttavan tylsää puuhaa, että mieluummin skippaan sen ja rupean neulomaan heti sukkaa. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joudun purkamaan sukan kolme kertaa ja lopulta kumminkin neulomaan sen koetilkun. 😃 

Kun olin kantapääesteen yli päässyt, sukkia rupesi tulemaan. Neulominen, ja varsinkin juuri sukan neulominen, oli hirmuisen koukuttavaa puuhaa. Neulominen tyynnytti mieltäni, ja se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Neulominen vaati keskittymistä ja keskittyminen rauhoittumista, joten neulominen oli läsnäoloa ihan parhaimmillaan. Samalla se oli erinomaisen hyvää vastapainoa sille lievälle mielipuolisuuden tunteelle, jonka unettomuus aiheutti. Sukat myös valmistuivat nopeasti, toisin kuin isommat neuleet, ja oli palkitsevaa nähdä, miten omista käsistä syntyi jotain konkreettista; jotain, mille olisi ihan oikeasti käyttöä. Minähän käytän villasukkia joka päivä, kesät talvet, ja kaikki vanhat villasukkani alkavat olla jo puhki kuluneita. Naisella ei voi koskaan olla liikaa villasukkia!
 
Sen muutaman kerran, kun olen jotain aiemmin neulonut, olen neulonut vain isompia vaatekappaleita. Olen neulonut esimerkiksi ukkelille villapaidan ja itselleni neuletakin, mutta kaikille tuotoksilleni on käynyt samalla tavalla: ne ovat jääneet enemmän tai vähemmän käyttämättä. Vaatteiden neulominen on sillä tavalla ongelmallista, että lopputulosta ei oikeastaan tiedä, ennen kuin neule on täysin valmis. Jos lopputulos ei jostain syystä miellytäkään, on kiva siinä vaiheessa huomata, että tuli äherrettyä neuleen kimpussa 250 tuntia ihan turhan takia. Neuleet näyttävät ohjekuvissa usein ihan erilaisilta kuin millaisia niistä (ainakin minun käsissäni) tulee. Sekin neuletakki näytti ohjekuvassa höyhenenkevyeltä unelmalta, mutta todellinen lopputulos oli painava ja tönköttävä kolttu. Ihan kuin olisin heittänyt harteilleni seinäryijyn! Sen neuletakin jälkeen päätin, etten enää koskaan neuloisi yhtään isompaa vaatekappaletta, kun lopputulos olisi kuitenkin pettymys.

No. Tuli se keuhkoputkentulehdus, ja kaipasin vähän isompaa projektia sohvan nurkkaan nyherrettäväksi. Teki mieli neuloa hame.

Sellainen oli siis neulottava.

Arvatkaapa, kuinka hameen kanssa kävi?

Kun sovitin hametta päälleni, totesin, etten pidä siitä lainkaan. Hameen malli on jotenkin vanhahtava, väri tunkkainen, ja hame on vähän liian tyköistuva minun makuuni. Minulle tulee hameessa sellainen olo kuin olisin lähdössä kadunkulmaan liiketoimia harjoittamaan. Vetoketjun ompeleminenkin epäonnistui, sillä vetoketju jäi hieman kuprulle (vetoketju on oikeassa sivussa, eli se ei siis näy tuossa kuvassa).

Nyt olen taas päättänyt, etten koskaan enää neulo mitään isompaa. Teen vain sukkia ja sen sellaisia. Ja tämä päätös pitää.

Sukkia siis kuitenkin syntyi, ja syntyy edelleen. Tallinnassakin, kun en saanut aamulla nukuttua, otin sukankutimet ja hiippailin aamuvarhaisella hotellin aulaan istumaan ja neulomaan. En viitsinyt neuloa huoneessa, kun olisi pitänyt laittaa valot päälle, ja halusin, että ukkeli saisi nukkua. Vessanpöntölläkään en voinut neuloa, sillä kylpyhuone oli niitä lasiseinä-mallisia, jotka päästävät valon lasin läpi huoneeseen. Olihan se aika erikoinen uudenvuodenaattoaamu - istua nyt hotellin aulassa neulomassa villasukkaa. Sain samalla tarkkailla, mitä hotellin aulassa aamuvarhaisella tapahtuu, ja voin kertoa, ettei paljon mitään. Pari herraa kävi ulko-ovella aamutupakalla, mutta muuten sain istua ihan yksikseni. Puoli kahdeksan jälkeen aulaan ilmestyi sentään aulakahvilan nuori herra, joka laitteli kahvilaa valmiiksi uutta päivää varten. Mies huikkaisi minulle ohimennessään, että hän on sitten aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat neuloa. Röyhistelin rintaani ja tunsin itseni ihan vanhaksi konkariksi. 😊

Nämä ovat lempisukkani, koska nämä eivät ole ihan perinteisen malliset.

Minulla on tapana innostua palavasti milloin mistäkin ja sitten taas pian unohtaa koko asia, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että sukkien neulominen saattaa jäädä pysyväksi harrastukseksi. On niin ihana saada aikaiseksi jotain ihan konkreettista, ja mielikin lepää sukkia neuloessa.

Olisi mukava kuulla, mitä te muut puuhailette silloin, kun haluatte rauhoittua. Onko sinulla jokin harrastus tai muu puuha, joka tyynnyttää mielen?
 
Neulomisesta tuli mieleeni, että minun on jo pitkään tehnyt mieli liittyä marttakerhoon. Tulin maininneeksi haaveesta äidilleni, ja mitä teki äiti? Hän repesi ihan totaalisesti. Äiti nauroi, että voisi kuvitella minut ennemminkin jossain moottoripyöräkerhossa kuin marttakerhossa. Minä melkein närkästyin äidin reaktiosta, sillä en ollut tajunnut, että minun marttailuni oli niin absurdi ajatus. Mutta ehkä kuitenkin vielä harkitsen hetkisen, enkä säntää marttakerhoon heti, kun olen saanut muutaman villasukan neulottua ja karjalanpiirakat leivottua.

Niin tosiaan. Minähän tein jouluna elämäni ensimmäiset (ja sitten vielä toisetkin) karjalanpiirakat. Piirakat valmistuivat yllättävän vauhdikkaasti, sillä olin kuvitellut, että piirakoiden leipominen olisi isompikin homma. Intialaisten leipien kaulimiskokemuksesta taitaa olla karjalanpiirakoiden tekemisessä paljon etua!

Ukkeli romutti suomalaiset piirakkaperinteet totaalisesti ja söi piirakoita ihan omalla tyylillään.

Tässä on piirakoiden päällä munavoita, bataattilaatikkoa sekä savulohta. Maistuis varmaan sullekin. 😃

Heippa taas!