Kosteat origamit

Käväisin viikonloppuna Itä-Suomessa ja pysähdyin matkalla Parikkalan Patsaspuistoon, kun edellisestä kerrasta oli kulunut jo niin paljon aikaa. Muistelin, että edellisestä käynnistäni oli kulunut ehkä parisen vuotta, mutta kun etsin vanhan postaukseni, kävi ilmi, että aikaa olikin kulunut neljä ja puoli vuotta. Niin se aika kuluu!

Halusin nähdä, miltä Patsaspuistossa näyttäisi talvella ja miten puisto oli muuten tässä ajassa muuttunut. Kävi ilmi, että puisto oli muuttunut edukseen: sinne oli tullut opastauluja, ja paikka tuntui muutenkin paljon paremmin hoidetulta kuin viimeksi.

Patsaspuisto on Suomen tunnetuin ITE- taideteoskokonaisuus, ja se koostuu noin 560 betonipatsaasta. Puisto on yhden miehen, Veijo Rönkkösen, elämäntyö. Rönkkönen työskenteli ja asui puiston keskellä olevassa talossa lähes viidenkymmenen vuoden ajan, aina kuolinvuoteensa 2010 asti. Rönkkösellä oli varsinkin nuorempana erakkomainen luonne, eikä hän suuremmin ihmisten kanssa viihtynyt. Patsaspuisto olikin hänen omalaatuinen tapansa saada ihmisiä luokseen ja ottaa ihmiskontaktia, sillä hän tykkäsi katsella kotinsa ikkunasta puistossa käyskenteleviä ihmisiä, vaikka ei näiden kanssa tekemissä juuri ollutkaan.

Puisto tuntui yhtä hämmentävältä kokemukselta kuin edellisellä kerrallakin. Ensimmäiseksi silmien eteen avautuu kahdensadanviidenkymmenen patsaan Joogatarha, joka melkein salpaa hämmästyneen katselijan hengen.

Rönkkönen joogasi itsekin, ja se todellakin näkyy puistossa. Oli mielenkiintoista tarkastella joogapatsaita nyt, kun olen itsekin vähän perehtynyt joogaan.

Jos saapuu puistoon kuutostien puolelta, kokemus on vähintään yhtä hämmentävä. Tulijaa on vastassa rivi enemmän tai vähemmän eriskummallisen näköisiä patsaita.

Puisto on samalla sekä karmiva että kiehtova. Puistoon oli viime käyntikertani jälkeen lisätty musiikkia, ja ambient-tyyppinen musiikki soi kaiuttimista koko kierrokseni ajan. Musiikki sopi erinomaisesti puiston luonteeseen ja teki puistosta vähemmän karmivan tuntuisen.

Tarina kertoo, että osa patsaiden suussa olevista hampaista on oikeita ja että jonkin patsaan suussa olisi Veijon oman isän hampaat. Mene ja tiedä. Luin muuten edellisen puistokäyntini jälkeen Veijo Rönkkösen elämästä kertovan kirjankin, Veijo Rönkkösen todellinen elämä, mutta harmikseni en muista kirjasta enää juuri mitään.

Ehkä palaan puistoon taas joskus! Puisto on ehdottomasti käynnin arvoinen, joten suosittelen paikkaa lämpimästi. Kannattaa tulla kauempaakin! Puisto on auki aina, 24/7, eikä pääsymaksua ole, mutta maksamalla vapaaehtoisen keräysmaksun keräystolppaan tukee puiston ylläpitoa. Puistovierailu kannattaa ehkä kuitenkin tehdä kesäaikaan, jolloin puutarha ja patsaat pääsevät täysiin oikeuksiinsa.

Lisää Patsaspuistosta ja Veijo Rönkkösestä voi lukea esimerkiksi täältä.

Itä-Suomessa tuli käveltyä järven jäällä useampaankin otteeseen. Ensin jäälle meno hieman arvelutti, mutta kun näin jäällä autonrenkaiden jäljet, pelkoni hävisi. Jos jää kesti auton, kestäisi se minutkin!

Paikalliset ovat niin laiskoja, että heidän pitää päästä autolla verkoille, mikä siis tarkoittaa sitä, että heidän pitää saada auto aivan verkkojen viereen. Itse taidan olla sen verran sisämaan ihminen, etten kai koskaan totu järven jäällä huristeleviin autoihin. Jäällä ajeleva auto on jotenkin niin absurdi näky.

Formula driver from hell. Tällä esityksellä pääsisi ehkä Ollin tiimiin.

Kevyempää liikennettä.

Olen aina ihan täpinöissäni, kun näen lumessa eläimen jälkiä. Olen varma, että lumella on kävellyt vähintäänkin ilves tai susi - ehkä jopa karhu!

Totuus on kuitenkin se, että suurin osa jäljistä on varmaankin naapurin koiran tekemiä.

Savonlinnassakin tuli käytyä, kun piti päästä kaupoille ja uimaan. Jälkimmäistä halusi siis äiti, en minä, ja muistinkin kitistä taas kuin viisivuotias, kuinka inhoan uimahalleja.

Sovituskoppiselfie.

Sovituskopista tuli mieleeni, että sillä on kyllä ihan valtavan suuri vaikutus ostokokemukseen, millaiset sovituskopit kaupassa on! Jos koppi on pieni ja nuhruinen, eikä siellä ole penkkiä, ja seinässä on pari koukkua vaatteita varten, niin kopissa ei kyllä kauan viihdy. Se tarkoittaa myös sitä, että vaatteetkin jäävät todennäköisesti ostamatta. Mutta jos koppi on tilava ja hyvin varusteltu, ilmastointi pelaa, ja ehkä vielä palvelukin, niin johan rupeaa vaatteitakin löytymään. Jokin psykologinen juttu varmaan. Savonlinnan Sokoksen sovituskopit olivat ihanat!

Prismassa oli myynnissä harvinaista kalalajia nimeltä muhven.

En tullut kysyneeksi kalan kilohintaa. En myöskään nähnyt kalatiskissä kuin yhden muhvenen, joten ei kannata lähteä sankoin joukoin Savonlinnaan muhvenia metsästämään.

Tiedättehän muuten, että tieliikennelain mukaan polkupyörän pitää olla pimeällä valaistu?

Kas näin.

Paluumatkalla näimme yhden talon pihalla rakennuksen, jossa oli komeat valot.

Jäimme miettimään, mitä tällä mahdettiin juhlistaa: satavuotiasta Suomea, sata vuotta sitten rakennettua latoa vai Pertti-pappaa.

Yhtenä päivänä keksin, että haluan päästä pilkkimään. En ole muistaakseni koskaan ennen pilkkinyt, mutta ei kai pilkkiminen nyt kovin vaikeaa voisi olla: sen kun vain tekisi jäähän reiän ja heittäisi reikään jonkinmoisen syötin. Sitten vain rupeaisi vetämään kaloja ylös.

Kävimme nauttimassa maittavan lounaan paikallisella huoltoasemalla, ja siellä näkyikin olevan juuri sopivasti pilkkitoukkia myynnissä. Niitä piti saada! Myyjä kävi noutamassa purkin salaisesta kätköstään, ja kun silmäilin purkissa olevia toukkia, minulta pääsi yllättynyt kommentti: "hyi hitto, ne elää!". Myyjä oli kovin huvittunut: totta kai toukat elävät! Olin kai ajatellut, että talvikalat söisivät jotakin muuta kuin eläviä tuotteita.

Iskä ilmoitti lähtevänsä pilkkireissulle mukaan, ja olin asiasta varsin helpottunut. Iskä ottaisi kalat irti ja laittaisi minulle ehkä toukatkin koukkuun! Tavaraa kertyi pulkkaan siihen malliin, että totesin, että eipä se pilkkiminen taida niin kovin yksinkertaista ollakaan.

Tässä sitä mennään!

Taas ovat autot hurruutelleet.

Ensimmäinen järkytys pilkkimisessä oli jään paksuus. Olin kuvitellut, että kaira menisi jään läpi tuosta vain, mutta jään paksuus olikin noin puoli metriä. Siinä olikin pusertamista! Reikiä piti tehdä tietysti monta, koska mitä enemmän reikiä sitä enemmän mahdollisuuksia saada kalaa. Sohjokauhat olivat unohtuneet kyydistä, enkä minä en ollut edes tiennyt, että sellainenkin kuin sohjokauha on olemassa. Kun ei ollut sohjokauhaa, piti vetäistä kaira vauhdikkaasti ylös, jotta sai sohjotkin jään pinnalle. Hyvin pian huomasin, että tätä tehdessä kannattaa seistä vähän kauempana kuin aivan reiän vieressä, koska muuten vedet lentävät kengille, mikä ei ole kuuden asteen pakkasessa ihan hirveän kiva juttu. Senkin tulin havainneeksi, että kairasta kannattaa ottaa kunnon ote, ennen kuin alkaa veivata, koska muuten saattaa saada veivin nenäänsä.

Sormeni olivat jäässä jo ennen kuin ensimmäinen syötti oli saatu reikään, ja varpaitanikin alkoi kipristellä aika pian, kun oli ne märät kengätkin. Pilkkimisen tekniikkakaan ei ollut minulla oikein hallussa, mutta yritin vakoilla sitä iskältä.

Mietin, että jos olisin kala, niin en minäkään kyllä semmoiseen syöttiin tarttuisi, joka vain lilluu vedessä. Sitäkin mietin, että miten kalat edes näkevät jään alla mitään. Eikös siellä ole ihan säkkipimeää?

Tällaisia elämän peruskysymyksiä on hyvä miettiä aina silloin tällöin.

Hei, me pilkitään!

Pari tuntia maltoin maltoimme pilkkiä, mutta sitten minulla oli varpaat ja sormet niin jäässä, että oli pakko lähteä. Olin luullut laittaneeni liikaa tai vähintäänkin tarpeeksi vaatetta päälle, mutta olin luullut väärin. Vielä olisi ainakin yksi vaatekerros saanut olla, ja ainakin yhdet sukat ja käsineet.

Kalansaalis oli hulppea: iskä sai kolme ahventa, enkä minä saanut mitään. En piitannut saaliista, sillä kokemusta olin lähtenyt hakemaankin  - ja sitä olin myös saanut. 😀

Kaveruksetkin halusivat ulos, mutta kun siellä oli niin kylmä.
Ei me sentään mitään jääkarhuja olla!

Innostuin myös testaamaan erästä uutuustuotetta, kun olin nähnyt televisiossa mainoksen: kostea vessapaperi - sellaistahan minun piti saada!

Piti tehdä oikein erillinen kauppareissu Prismaan, kun tämä tuote oli ensimmäisellä käynnillä unohtunut. Arvosteluraatiin osallistui muitakin jäseniä, mutta kerron vain oman arvioni (muiden arviot olivat samansuuntaisia).

Ensinnäkin olin kuvitellut mielessäni muhkean paperirullan, josta saisi vetää kosteaa vessapaperia samalla tavalla kuin rullasta vedetään normipaperiakin. Rullan sijasta nämä paperit olivatkin samanlaisessa paketissa kuin kosteuspyyhkeet. Miten nämä erovat esimerkiksi intiimikosteuspyyhkeistä? Mitä uutta tässä "keksinnössä" on? Toiseksi laput olivat aivan liian pieniä. On ärsyttävää yrittää saada postimerkin kokoinen rätti osumaan takapuoleen oikeassa kulmassa. Kolmanneksi minua ärsytti se, että piti pitää tarkkaa kirjaa siitä, kuinka monta lappua oli jo pönttöön heittänyt. Pönttöön kun saa laittaa enintään kolme lappua kerrallaan.

Tiivistettynä: tuote oli ihan persiistä.