Tunnetko olosi nyt huijatuksi?

Tällä viikolla sattui pari tapausta, jotka saivat minut toteamaan, että eipä ole koira karvoistaan päässyt, vaikka niin luulikin. 

Ensinnäkin entisestä koulustani (siis siitä, josta juuri valmistuin), tuli minulle postista noudettava kirje. Ihmettelin, että mitä sieltä minulle nyt enää lähetellään, kun tutkintotodistuskin oli tullut jo aikoja sitten. En kiirehtinyt kirjeen noutamisen kanssa, vaan noutolappu kuljeskeli lompakossani usemman päivän.

Kun vihdoin hain ja avasin kirjeen, en meinannut uskoa silmiäni. Stipendi! Opettajakunta oli myöntänyt minulle stipendin, koska olin "menestynyt opinnoissani, osoittanut ammatillista kasvua ja toteuttanut oppilaitoksen arvoja työssäoppimisessani".

Miten iloiseksi tulinkaan! Ihan mahtavat juttu! Voiko tämä olla tottakaan?

Pian epäilykset kuitenkin valtasivat mieleni. "Tämä on varmaankin jotain pilaa." "Kirje oli oikeasti tarkoitettu jollekin muulle, ja se tuli minulle vahingossa. Eivätpä ole tuon tarkempia nimien ja osoitteiden kanssa!" "Varmasti ovat antaneet stipendin monelle muullekin, joten turha tässä on iloita ja kuvitella olevansa millään lailla erityinen." "Säälistä ovat tämän varmaan minulle antaneet."

Ilo kaikkosi, ja vanha tuttu epävarmuus astui tilalle. Olenkohan minä edes ansainnut tätä? Todistuksessani oli toki pelkkiä kiitettäviä, mutta arvosanani olivat tulleet ahkeroimalla ja tekemällä kovasti töitä, ja ahkeruudesta palkitseminen on jotenkin noloa. Enhän minä ole edes erityisen hyvä missään; olen vain sellainen puurtaja, jolla sattuu olemaan hyvät istumalihakset. Uskon muutenkin, että kuka tahansa voi saavuttaa lähes mitä tahansa, jos vain tarpeeksi halua löytyy ja jos on valmis tekemään riittävästi töitä. Onneksi kukaan ei sentään koskaan saanut selville, kuinka tyhmä oikeasti olen!

Näyttää oikealta mutta ei ole.

Minulla oli (vieläpä samana päivänä) treenit salilla PT:n kanssa, ja minun piti treenin lopuksi suorittaa yksi kolmen liikkeen ja kolmen kierroksen sarja niin nopeasti kuin pystyin. Kävikin sitten niin, että suoriuduin sarjasta nopeammin kuin kukaan PT:n asiakkaista aiemmin, ajassa kahdeksan minuuttia ja viisikymmentä sekuntia. Samalla tavalla oli käynyt itse asiassa toisessa treenissä pari viikkoa aiemmin, jolloin olin kuulemma lyönyt jopa PT:n itsensä ajan. Olin tuolloin ensin epäillyt, että PT jostain syystä valehteli minulle, koska en kai minä nyt oikeasti voinut suoriutua kierroksesta nopeammin kuin hän itse. Pian olin keksinyt asialle kuitenkin loogisen selityksen: PT ja muut olivat varmasti käyttäneet painavampia painoja kuin minä, ja siksi heillä oli mennyt enemmän aikaa kuin minulla. Kun olin tarpeeksi kauan jankannut PT:lle painavammista painoista, hän myönsi, että kyllähän hänen kahvakuulansa olivat saattaneet painavammat olla. No niin, siinä se nyt nähtiin: tulokset eivät olleet vertailukelpoiset ollenkaan! Tällä toisella kerralla, jolloin sarjassa ei käytetty mitään painoja, selitin hyvän tulokseni sillä, että PT:n muut asiakkaat taisivat olla kaikki jotain eläkeläisiä, kun eivät olleet parempaan aikaan pystyneet. Mitenkään muutenhan hyvää tulostani ei pystynyt selittämään.

Kyllä minä jollakin tasolla ymmärrän, että saatan olla ihan hyvässä kunnossa, mutta sitä en allekirjoita, että olisin itse omalla treenaamisellani mitään saavuttanut, vaan kunto on tullut minullekin jotenkin vahingossa, samoin kuin ne kiitettävät arvosanatkin. Onhan se tietysti jännittävää ihmetellä sitten jälkeenpäin, että kuinkas tässä nyt näin kävi - sain yhtäkkiä stipendin tai suoriuduin treenistä loistokkaasti, vaikka en ollut itse tehnyt asian eteen mitään. Ihan vain taivaasta tipahti tuommoinenkin yllätys. Haittapuoli on sitten se, että joudun elämään jatkuvasti pelko persiissä: milloin joku saa selville, että olen oikeasti tyhmä kuin saapas ja lötkö kuin makkara, joka ei jaksa tehdä edes yhtä vatsalihasrutistusta.

Luin taannoin huijarisyndroomasta, ja tunnistin heti itseni. Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen pelkää muiden saavan selville, että hän ei olekaan niin pätevä kuin muut luulevat hänen olevan. Todellisen ja koetun minän välillä on siis ristiriita, vaikka minä en oikein ymmärrä tätä ristiriitaa. Mikä se sellainen todellinen minä edes on, ja kuka sen määrittelee? Miksi jonkun toisen kuva minusta olisi jotenkin todellisempi kuin minun oma kuvani itsestäni? Enkö minä itse tunne itseni parhaiten? Minullehan koettu ja todellinen minä on yksi ja sama: tyyppi, joka ei oikeasti osaa mitään ja joka koko ajan pelkää, että muut saavat tämän selville.

Samma här.

Huijarisyndrooman, kuten monen muunkin, ongelman juuret löytyvät tietysti lapsuudesta. Psykologi Teemu Ollikaisen mukaan huijarisyndrooman taustalla on usein se, että vanhemmat eivät ole osanneet antaa lapselle arvostusta (syyttäkäämme vanhempiamme kaikesta, niin ei tarvitse itse ottaa vastuuta mistään). Ollikaisen mukaan taustalla voi olla myös koulukiusaamista, heikkoja ystävyyssuhteita, tunne ulkopuolisuudesta tai hyljeksittynä olemisesta oman ikäistensä joukossa. Olisi mukava sanoa, että mikään edellä mainituista ei voi pitää kohdallani paikkaansa, mutta valehtelisin, jos niin väittäisin. Kaikkea on koettu.

Menneisyyteen tuijottelun sijasta minua kiinnostaisi ennemminkin tietää, kuinka tästä huijaritunteesta pääsisi eroon. Olen itse huomannut, että mitä enemmän osaamista ja onnistumisia elämän aikana on tullut, sitä enemmän olen alkanut itsekin uskoa, että en ehkä olekaan ihan niin kyvytön ihminen kuin olin kuvitellut. Toistuva myönteinen palaute auttaa näkemään itsensä toisessa valossa, muiden silmin. Jos palautetta sen sijaan ei tule, tai se on jopa kielteistä, se pelkästään vahvistaa kuvaa itsestä huijarina. Onko se siis loppujen lopuksi onnesta kiinni, että pääsee huijarikokemuksestaan eroon - vaaditaan vain tarpeeksi onnea, jotta kohtaisi ihmisiä, jotka valavat uskoa omiin kykyihin? Vai pystyisikö asiaan kuitenkin itsekin vaikuttamaan? Itselleni on ainakin kovin vaikea hiljentää päänsisäiset muistuttelijat, jotka aina löytävät selitykset sille, miksi en ole ansainnut jotain tai miten olen saanut jotakin vahingossa. On helpompi syyttää onnistumisestaan vaikka onnenapiloita kuin ottaa itselleen minkäänlaista kunniaa.

Ei mulla muuta.