Salakuljetusoperaatio

Tervehdys Intiasta. Mielessäni on käynyt monta kertaa, että blogiinkin pitäisi kai jotain kirjoitella, mutta en ole saanut tartuttua toimeen. Netti ei aluksi toiminut täällä anoppilassa, eikä minulla ole oikein ollut aikaa tai haluakaan kirjoitella. On tuntunut jotenkin typerältä vetäytyä ylhäiseen yksinäisyyteeni hääräämään netin ja blogin parissa; on niin paljon mukavampi istua muiden seurassa. (Nyt istun katsomassa telkkaria anopin kanssa ja yritän keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa. ) Toisaalta olisi hirmu kiva kirjoittaa ylös joka ikinen tapahtuma ja laittaa esille jokainen kuva, jotta muistaisin myöhemmin varmasti kaiken.

Kaikki tuntui täällä niin tutulta ja kotoiselta heti ensi minuutista lähtien, että minusta tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. En voinut käsittää, että siitä oli muka yli kaksi vuotta, kun olin täällä viimeksi käynyt! Tunnetta on vaikea, oikeastaan mahdoton, selittää. Ehkä minusta tuntuisi samalta missä tahansa muussakin paikassa, jos olisin asunut siellä pidempään ja palannut sinne pitkän poissaolon jälkeen, mutta toisaalta voi myös olla, että minulla on Intiaan (ja nimenomaan Hyderabadiin) jonkinlainen erityinen side. Rupesin jo hörhöilemäänkin: ajattelin, että olen ehkä ollut edellisessä elämässäni intialainen, kun tunnen oloni täällä niin kotoisaksi.

Hyderabadiin saapumisemme ei ollut kyllä ihan sieltä loistokkaimmasta päästä. Kävi nimittäin niin - ensimmäisen kerran ikinä - että toinen laukuistamme ei tullutkaan perille. Delhissä olimme vielä laukun nähneet, mutta Hyderabadiin se ei sitten enää tullutkaan.

Tervetuloa Hyderabadiin. Kuten kuvasta näkyy, sadekausi on ihan kiivaimmillaan.

Air Indian värikkäitä lentoemoja.

Odottelimme Hyderabadin lentokentällä laukkuamme, kunnes laukkuhihna lakkasi lopulta pyörimästä. Air Indian virkailija tuli poimimaan hihnalta laukun, jonka omistaja ei ollut jostain syystä poiminut laukkua mukaansa ja kysyi samalla (haahuilumme huomattuaan), emmekö olleet saaneet matkatavaroitamme. Kun vastasimme myöntävästi, mies käski meidät mukaansa Air Indian tiskille täyttämään ilmoitusta kadonneesta matkatavarasta.

Siinä laukun tietoja antaessamme ukkeli silmäili virkailijan hihnalta mukaansa poimimaa laukkua. Eikö se näyttänytkin aika samalta kuin meidän laukkumme? Olin jo katsellutkin kyseistä laukkua hihnalla pariin otteeseen ja tullut siihen tulokseen, että se ei ollut meidän. Laukku oli väriltään ja merkiltään samanlainen kuin meidän omamme, mutta se oli kuitenkin hieman pienempi, ja sen kyljestä puuttui iso tarra, joka meidän laukussamme oli. Ukkeli ja lentoyhtiön virkailijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että tässä oli käynyt varmaankin niin, että tämän toisen laukun omistaja oli ottanut vahingossa mukaansa meidän laukkumme.

Virkailijat löysivät lentoyhtiön tarrasta laukun omistajan nimen ja rupesivat etsimään miehen puhelinnumeroa matkustajatiedoista. Sillä aikaa ukkeli rupesi laskeskelemaan, millaisen summan edestä olimme menettäneet tavaraa, jos emme saisi laukkua takaisin. Kyseisessä laukussa oli ollut muun muassa Moccamaster-keitin ja tablettitietokone, joita ukkeli oli tuomassa tutuilleen. Tarkoituksenamme oli ollut saada Helsinki-Vantaalla laukkuun "handle with care" -tarra, ja siksi olin pakannut kaiken mahdollisesti hajoavan (ja arvokkaamman) juuri tähän laukkuun. Kuinkas taas sattuikaan. (Handle with care -tarraa ei sitten voitukaan laittaa laukkuun, koska olimme pakanneet varovasti käsiteltävät tavarat tavalliseen matkalaukkuun. Ne olisi pitänyt pakata erikseen, ja varovaisesta käsittelystä olisi pitänyt maksaa 15 euroa.) Kaiken huippu oli se, että matkalaukku ei ollut edes lukossa, kun eihän meillä mitään lukkoja harrasteta. Täällä tätä tavaraa olisi - sen kuin tulette ottamaan!

Pian Air Indian virkailija tuli ilmoittamaan meille, että laukun omistaja oli löytynyt. Ukkeli pääsi puhumaan kyseisen herran kanssa, jolloin kävi ilmi, että mies ei oikeastaan ollutkaan laukun omistaja. Hän oli vain tuomassa pomonsa laukkua, kun kerran pomo oli sitä pyytänyt. (Epäilyttävää, vai mitä? Epäilyksiä ei ainakaan vähentänyt se, että tämä toinen laukku oli visusti lukossa.) Mies oli siis ilmeisesti vain tarttunut ensimmäiseen laukkuun, joka oli näyttänyt siltä, että se voisi olla se sama, jonka hän oli jättänyt Delhissä koneeseen. Kun mies sanoi oleskelevansa aika lähellä paikkaa, jossa appivanhemmatkin asuivat, sovimme, että mies toisi meidän laukkumme anoppilaan ja että me ottaisimme lentokentältä mukaan "hänen" laukkunsa. Tämä sopi lentoyhtiön virkailijoillekin, ja niin lähdimme lentokentältä vieraan matkalaukun kanssa.

Ei yhtään tiedetä, kenen tämä laukku on, mutta otetaan tämä nyt kumminkin mukaamme, kun tämä näyttää aika samalta kuin meidän laukku.

Olin ajatellut, että mies pyyhältäisi anoppilaan heti, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Auton lämpömittari oli näyttänyt Hyderabadin lämpötilaksi 36 astetta, ja minulla oli hieman nihkeät oltavat, sillä minulla oli varsin lämpimät vaatteet päälläni. Odottelin, että mies toisi laukun, ja saisin sieltä pesuaineeni ja sen semmoiset, jotta pääsisin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Miestä ei vain kuulunut, ja rupesin jo epäilemään, että mies oli avannut laukun ja huomannut siellä olevan kaikkea mielenkiintoista ja hävinnyt sen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Epätietoisuutta kesti kolme tuntia, mutta sitten mies (tai tarkemmin sanottuna edellä mainitun pomon autonkuljettaja) tuli hakemaan laukun ja tuomaan meidän laukkumme. Laukut vaihtoivat omistajaa, ja voi sitä riemua, kun huomasin kaiken olevan tallella, ja ne helposti särkyvät tavaratkin olivat kaiken huipuksi ehjiä.

Mitä me tästä taas opimme? Ei kannata lukita matkalaukkuaan, niin saa pientä jännitystä elämään.
 

Huomatkaa, miten tyylikkäästi olemme levittäytyneet taloksi.

Koin anoppilassa pienimuotoisen järkytyksen, sillä anoppi sanoi, että kaikki nuo meidän makuuhuoneen yläkaapit ovat täynnä pahvilaatikoita, jotka puolestaan ovat täynnä minun tavaroitani. Että minun pitäisi kuulemma käydä laatikot läpi ja erotella tavaroista sellaiset, joita vielä tarvitsen ja jotka voi antaa pois. Kaksi vuotta sittenhän ukkelin sisko ja täti pakkasivat silloisen asuntomme tavarat, kun minä itse olin silloin Suomessa. En ollut Suomeen lähtiessäni tiennyt, että en tulisikaan enää takaisin, joten tavarat jäivät vähän niin ja näin. Oikein jännityksellä odotan, mitä laatikoista paljastuu. No, eipähän tule ajankäyttöongelmia. Pakko tavarat on kuitenkin käydä läpi, sillä laatikot ovat olleet anoppilan kaapeissa jo kaksi vuotta.

Lempipaikka löytyy joka huushollista!

Odotti täällä muutama mieluinen yllätyskin. Ensinnäkään mangosesonki ei ole vielä loppunut, vaan mangoja saa vielä. Jippii!

Mangon syöntitapoja on monia. Anoppi tykkää kuoria mangon kuorimaveitsellä ja paloitella koko hedelmän paloiksi. Ukkeli taas tekee mangon päähän reiän ja imeskelee reiän kautta suuhunsa ensin hedelmän ja viimeiseksi hedelmän kiven.

Itse taas tykkään leikata mangon "kyljet" irti, paloitella ne ruuduiksi ja kuoria keskikohdan, siis sen kiven ympärille jäävän palan. Ensin syön kylkipalat ja viimeiseksi imeskelen keskipalan.

Eilen taas mangoa syödessäni ajattelin, että kypsä ja makea mango on ehkä parasta, mitä maa päällään kantaa - ehkä jopa parempaa kuin suklaa! Ja vielä jokunen vuosi sitten (ennen kuin olin maistanut Intiassa "oikeaa" mangoa) inhosin mangoa yli kaiken.

Toinen ilonaiheeni olivat kaksi painavaa pakettia, jotka odottelivat anoppilassa avaajaansa. Paketeista paljastuivat nimittäin kahvakuulani, jotka ukkeli oli tilannut netistä ja jotka olivat siis perillä jo ennen minua. Anoppikaan ei ihmeekseni kommentoinut kahvakuulia sen kummemmin (ei kuitenkaan halunnut kokeilla niiden kanssa jumppaamista, kun niskat ovat kuulemma kipeät.) Nyt olen jo treenannutkin kuulilla ja todennut, että olisin ehkä voinut tilata hieman painavammat painot. Mutta ei se mitään; pärjään tämän ajan kyllä näilläkin. Lenkilläkin olen käynyt (ilman appiukkoa ja illalla!), ja laitan kuvia matkan varrelta ehkä ensi postaukseen. Muutenkin yritän laittaa ensi kerralla vähän järkevämpiä kuvia kuin kuvia anoppilan nurkista.

Anoppilan parvekkeella.