Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Tulitikkutyttö

Olen pahoillani, että kirjoitustauko on venähtänyt näin pitkäksi. Tauon syynä ei loppujen lopuksi ole ollutkaan kuumuus vaan se, että elämän ahdistus on iskenyt päälle ihan totaalisesti. Elämäni on ulkoisesti ihan samanlaista kuin ennenkin (päällisin puolin kaikki on hyvin), mutta mieli on solmussa. Olen tajunnut viime aikoina paljon kipeitä asioita, ja kaikki energia on mennyt niiden herättämien tunteiden käsittelyyn. Minulla ei ole vieläkään blogille mitään annettavaa, ja blogikirjoittelu tuntuu muutenkin vaativan nykyään niin paljon, että en ole ihan varma blogin tulevaisuudesta. Tämä kun on kuitenkin Intia-blogi, ja Intia tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta asialta, vaikka intialaista ilmaa hengitänkin.

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa yhdestä asiasta, joka on varjostanut koko elämääni ilman, että olen itse oikeastaan edes tajunnut sitä. Kyse on ulkopuolisuuden tunteesta: tunnen itseni isommassa ja vieraammassa joukossa lähes poikkeuksetta ulkopuoliseksi, vaikka siihen ei olisi mitään varsinaista syytäkään.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa jostakin näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta toisaalta se voi olla minulle hyväksikin (tulee ainakin tosiasiat tunnustettua) - tai sitten ei. Ehkä jo tunnin päästä kaduttaa. Tästä postauksesta ei tule mikään kevyt ja leikkimielinen, joten iloista Intia-lukemista etsiskelevien kannattaa poistua tässä vaiheessa jonnekin ihan muualle. Enkä jaksa välittää siitäkään, vaikka minulta katoaisi tämän avautumisen myötä viimeinenkin lukija. Ihan sama.

Totuus on se, että olen menneisyyteni vanki. Olen antanut menneisyydessä koetun vaikuttaa minäkuvaani ja elämääni niin paljon, että en ole elänyt elämääni niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan en ole edes elänyt elämääni, vaan olen vain ottanut sen vastaan sellaisena kuin se on tullut. Olen kuvitellut olevani helposti mukautuva ja sopeutuva ihminen, kun olen oikeastaan ollut passiivinen pelkuri. Olen aina keksinyt muka hirveän päteviä syitä, miksi en voi tehdä jotakin, kun kyse on ollut koko ajan siitä, että en ole vain uskaltanut. Olen pysytellyt mukavuusalueellani, helpossa ja mukavassa pikku elämässäni, joka ei (loppujen lopuksi) anna mitään, koska se ei otakaan mitään. Olen kehitellyt itselleni käyttäytymismallit, joita noudattamalla olen turvassa. En siis joudu kohtaamaan mitään yllättävää, joka asettaisi minut vastakkain menneisyyteni ja omien puutteideni kanssa. Samalla olen piileskellyt pusikossa ja jättänyt elämäni elämättä. En ole tehnyt sitä, mitä olisin halunnut, koska en ole muka pystynyt. En ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä tai hyväksytty. Eihän keskinkertainen voi tehdä mitään; pitäisi olla paras tai ainakin täydellinen, jotta voisi ryhtyä johonkin! Ihmisiä käsketään aina elämään elämänsä sillä tavalla, ettei sitten vanhana tarvitse katua. Minun ei tarvitse odotella edes vanhaksi tuloa, sillä kadun elämääni jo nyt.

Viime aikoina on tullut eteen paljon sellaisia tilanteita, jotka ovat pakottaneet minut tunnustamaan tosiasiat. Ulkopuolisuuden tunteen jäljille minut johdattelivat viikon takaiset tapahtumat, kun eräs ukkelin kaveri oli perheineen kaupungissa. Kaveri kyläili erään lapsuudenystävänsä ja tämän perheen luona, ja he kutsuivat minut ja ukkelin lounaalle. Paikalla oli vielä kolmaskin perhe, ja kaikkien perheiden miehet (ukkelin kaveri mukaan lukien) olivat lapsuudenystäviä. Vaimot ja lapset olivat luonnollisesti ilmestyneet kuvaan vasta myöhemmin, ja vaimot ja lapset - kullakin perheellä on yksi poika - olivat myös ystävystyneet vuosien aikana.

Olen Suomessa tottunut siihen, että kun ollaan kylässä, kaikki istuvat yhdessä esimerkiksi olohuoneessa. Täällä seurustellaan kuitenkin joskus niin, että naiset seurustelevat keskenään eri huoneessa ja miehet eri huoneessa. Nyt miehet jäivät istumaan etuhuoneeseen, ja naiset johdattelivat minut yhteen makuuhuoneeseen, jossa istuimme kaikki sängyn päällä. Kaikki meni aluksi hyvin, ja juttelimme niitä näitä. Sitten rupesimme pelaamaan korttia, ja aloin tuntea oloni selittämättömällä  tavalla epämukavaksi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä sitä ja yritin vain hymyillä. En ymmärtänyt kaikkea, mitä naiset puhuivat, ja tunsin itseni hölmöksi, kun en tajunnut nauraa heidän vitseilleen oikeassa kohdassa. Naiset olivat ystäviä jo monen vuoden takaa, ja mikä minä olin heidän joukossaan, ellen ulkopuolinen? Onneksi peli keskeytyi, kun tilattu biryani saapui, ja pääsimme syömään. Syömisen jälkeen me naiset istuimme television ääressä, ja minä olin muka katsovani televisiosta tulevaa mäiskimiselokuvaa kovinkin tiiviisti, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat, ja halusin vain päästä kotiin. Olin hirveän iloinen, kun pääsimme vihdoinkin lähtemään, sillä tiesin pääseväni epämukavasta olosta pian eroon. Olin jopa niin iloinen, että kutsuin kaikki perheet meille joskus kylään. Paino sanalla joskus. Siinä vaiheessa selvisi, että ukkeli olikin ollut vikkelä liikkeissään ja kutsunut kaikki kolme perhettä meille lounaalle - heti seuraavana päivänä.

Rehellisesti sanottuna en tiennyt, kuinka tulisin päivästä selviämään. Minun piti olla iloinen emäntä, joka huolehtisi kaikkien hyvinvoinnista, mutta kuinka pystyisin siihen, kun kaikki voimani menisivät siihen, että saisin pidettyä itseni jotenkuten kasassa? Tiesin nimittäin, että edellispäiväinen tunne ei häviäisi noiden naisten seurassa mihinkään, vaan se todennäköisesti vain pahenisi.

Seuraavan päivän kyläily oli alusta loppuun yhtä piinaa. Mitä enemmän yritin sopeutua naisten joukkoon, sitä kauemmaksi tunnuin liukuvan. Lopulta en pystynyt antamaan itsestäni mitään, ja ikään kuin vain tarkkailin tilannetta ulkopuolelta. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, näkymättömäksi, kärpäseksi katossa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että joku naisista totesi heidän keskinäisen juttelunsa lomassa, että "Sadulla on varmaan tylsää". Ei minulla tylsää ollut, vaan tunsin oloni vain äärettömän surulliseksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Toivoin pääseväni ruokailun jälkeen pakoon keittiöön - tiskiä kun oli aika paljon - mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun ukkelin kaveri mölähti etuhuoneesta vaimolleen, että "Sadulla ei ole kotiapulaista". Vaimo tiuskaisi takaisin tietävänsä asian, ja siinä vaiheessa menetin keittiöni hallinnan aika lailla totaalisesti. Kun yritin päästä tiskaamaan, kaverin vaimo työnsi minut melkein väkivaltaisesti takaisin: hän tiskaisi astiat!

Kun koko porukka lähti meiltä, kaivauduin sohvalle ja söin ison jäätelöannoksen ja kaksi isoa kulhoa popcorneja. Oloni ei muuttunut ainakaan yhtään sen paremmaksi.

Kokemus oli niin voimakas, että en pystynyt työntämään sitä syrjään. Olen aiemminkin tajunnut ulkopuolisuuden tunteen joissakin samankaltaisissa tilanteissa, mutta olen aina onnistunut ravistelemaan kokemukset mielestäni. Nyt se ei jostain syystä onnistunut. Lopputulos oli se, että rupesin ajattelemaan elämääni taaksepäin, ja palasin niihin vuosiin, joita en suurin surminkaan ole tähän mennessä halunnut ajatella, eli ala-asteaikoihin ja niitä edeltäviin lapsuusvuosiin. Ulkopuolisuus oli silloin nimittäin ihan todellista. Olen kantanut ulkopuolisuuden tunnetta ilmeisesti sieltä asti mukanani - oli nykypäivän ulkopuolisuus sitten kuviteltua tai todellista.

En kuulunut ala-asteella meidän luokan kermaan, kauniisiin ja suosittuihin tyttöihin, vaan olin jonkinlainen hylkiö, jonka kanssa ei haluttu olla. Suoranaista kiusaamistakin oli, mutta onneksi kuitenkin aika vähän (tai ainakaan en muista sitä, mutta en muista paljon muutakaan noilta vuosilta). Kyllä minullakin kavereita oli, varsinkin ala-asteen ylemmillä luokilla, mutta alimmat luokat ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet, että pystyn käymään niihin liittyviä tunteita vasta nyt läpi. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, miksi en kelvannut kenellekään. Olinko niin tylsä tai ruma vai muuten vain sellainen ihminen, josta ei voi pitää? Mitä vikaa minussa oli?

Jos tytöt minua karsastivatkin, poikien seurassa en sen sijaan tuntenut itseäni koskaan hyljeksityksi. Heidän seuraansa kelpasin aina, tai siltä minusta ainakin tuntui. Varmasti sen takia tunnen itseni edelleenkin hyväksytymmäksi miesten joukossa - minun ei tarvitse miettiä sitä, olenko ulkopuolinen vai en, vaan voin vain olla. Erityisesti ikäisessäni vieraammassa naisjoukossa kyseenalaistan itseäni edelleen jatkuvasti, ja lopputulos on aina sama. Olen ulkopuolinen. Kaikkein hirveintä on se, että kaikesta tästä johtuen en oikeastaan edes tiedä, millainen ihminen minä todella olen. Olen vain jonkinlainen robotti, joka ohjelmoituu aina kuhunkin tilanteeseen sopivaksi - eikä siis sovi tai kuulu oikeastaan minnekään.

Jollakin tapaa ulkomailla on helpompi olla, koska täällä on joka tapauksessa ulkopuolinen, ulkomaalainen. On helppo selittää ulkopuolisuus ulkomaalaisuudella: tunne ei johdu minusta itsestäni vaan siitä, että kulttuuri, kieli ja ihmiset ovat minulle vieraita - ja minä yhtä lailla heille. Siksi ihmettelenkin, miksi juuri tämä kokemus oli niin voimakas. Miksi en vain pystynyt unohtamaan ja palaamaan siihen tuttuun ja turvalliseen elämääni ilman, että paska osui tuulettimeen ja levisi?

Kokemus aiheutti jonkinlaisen lumipalloefektin. Kun en enää sulkenut silmiäni menneisyydeltäni vaan annoin tunteiden tulla, mieleen tuli aina vain lisää asioita menneisyydestä. Aloin ymmärtää menneisyyden yhteyden nykyiseen elämääni ja elämäni aikana tekemiin ratkaisuihin. Tunsin - ja tunnen - suunnatonta surua, kun tajuan, miten erilaisen elämän olisin voinut elää, jos vain olisin uskaltanut. En jossittele menneisyyttä, mutta toisaalta en hehkuta tulevaisuuttakaan: mitä auttaa omien virheidensä tajuaminen, jos ei osaa elää toisinkaan? En osaa vain yhtäkkiä pyyhkäistä mennyttä sivuun, tulla pois mukavuusalueeltani ja ruveta elämään elämääni aivan toisin, koska aina on se vaara, että epäonnistun. Ja epäonnistuminen sattuu sitä enemmän, mitä enemmän on yrittänyt.

76 kommenttia:

  1. Rakas Satu, kiitos tästä avoimesta postauksesta. Haluan vain sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa. Mielestäni avain hyväksytyksi tulemiseen ja sen kokemiseen, on itsetuntemuksessa. Tällainen minä olen. Todelliset ystävät on ne, jotka rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Sen jälkeen on helpompi hengittää muissakin seurueissa. Moni kehittää itselleen kuoren, jollainen haluaisi olla tai jonkalainen olettaa muiden itsensä olevan. Epätosi vain paistaa aina läpi ja tulos on huono. Kannattaa siis työstää itselleen se todellinen minuus ja sitten elää sen mukaan. Itseäni helpottaa ainakin se ajatus, että kaikkia ei voi mielyttää, eikä tarvitsekaan. Jos kuitenkin uskalla on se, joka olen, voin löytää oikeasti ne ihmiset, jotka viihtyvät seurassani ja joiden seurassa itse viihdyn. En tarvitse kovinkaan montaa tosiystävää. Jo muutamakin vakuuttaa minulle siitä, että minustakin voi pitää. Sitten uskallan olla rennommin isommassakin porukassa, niin suomalaisessa kuin turkkilaisessakin.

    Tunnen sinut vain tästä ruudun läpi, suodatetusti. Silti olen varma, että sinä olet hieno tyyppi. Sellainen jonka kanssa olisin mielelläni. Älä siis masennu äläkä lannistu. Psyykkeemme nostaa asioita pintaan siinä tahdissa kun uskallamme ja voimme niitä käsitellä. Tämän sanoo se psykiatrian sairaanhoitaja minussa ja kehoittaa, että ota rohkeasti asiat käsittelyyn sitä mukaan, kun jaksat. Halaus. Tsempitys. Ja pukkaus takapuolelle. Anna mennä vain, Suomen tyttö. Elämä kyllä kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mine kauniista sanoistasi. <3

      Minulla olisi itsetuntemuksessa varmaankin parantamisen varaa, koska välillä tuntuu siltä, että en tunne itseäni ollenkaan. Toisaalta taas herää kysymys, että vaadinko itseltäni jotenkin liikoja, koska olenhan minä kuitenkin ystävieni kanssa tietynlainen, “tunnistettava” ihminen, joten täytyyhän minullakin olla persoona. Isompiin porukoihin sopeutuminen voi kaatua myös liikaan yrittämiseen; ehkä pitäisi vain olla reippaasti oma itsensä (mitä se sitten ikinä onkaan) eikä yrittää niin kovasti löytää aina yhteisiä tekijöitä esim. näiden intialaisten naisten kanssa.

      Ehkä nämä asiat nousivat pintaan juuri nyt siitä syystä, että olen jollakin tavalla valmis käsittelemään näitä. Masentavaa tässä on se, että vaikka teoriassa ei ole koskaan liian myöhäistä muuttaa elämäänsä, minusta kuitenkin tuntuu siltä, että elämä on eletty ja että muutos olsi pitänyt tehdä aikaisemmin. Pitäisi valaa itseensä uskoa, että muutos kannattaa aina - vaikka sitten vähän myöhemminkin.

      Poista
    2. Minustakin tuntuu usein, että en tunne itseäni ollenkaan ja elämäni vain lipuu ohitseni ilman, että tekisin asioita joita oikeasti haluan.

      Voisin yhtyä tekstissäsi niin moneen kohtaan ,kuten tuohon koulukiusaamiseen.

      Minäkin ulkomailla asuessani tunnen usein itseni ulkopuoliseksi. He puhuvat kieltään keskenään ja minun täytyy vain olla omissa ajatuksissani :/ Se ei ole helppoa.

      En tiedä oletko käynyt minun blogissani viime aikoina, mutta pidin pitkän kirjoitustauon, pyyhin kaikki vanhat tekstit pois ja aloitin alusta. En usko, että koskaan olisi liian myöhäistä. Minä olen juuri aloittamassa "uutta elämää" :) Pelottavaa se kyllä on.

      Uskon, että sinäkin voit muuttua! :) Mieti asioita joita haluaisit tehdä ja listaa ne ylös. Ota tavoitteeksi tehdä näitä asioita! Vaikka edes yksi asia vuodessa. Mitä sitten jos jokin epäonnistuu? Uuden asian kimppuun vaan :)

      Poista
    3. Ihan ensiksi, iso halaus sinulle! <3

      Uuden elämän aloittaminen kuulostaa äkkiseltään ajateltuna jännittävän mukavalta, mutta sitten kun rupeaa ajattelemaan, mitä kaikkea se merkitsee, alkaa pelottaa. Minua ainakin. Ja juuri siihen omat uuden elämän aloitukseni ovat jääneetkin, varsinkin viime aikoina. Nuorempana olin rohkeampi, mutta nyt olen jämähtänyt niin totaalisesti omaan kuplaani, että en tiedä, miten osaisin puhkaista sen ja tulla ulos.

      Minulla on ongelmana myös se, että en kerta kaikkiaan tiedä, mitä haluaisin oikeasti tehdä. En tiedä, mistä se kertoo: olenko sitten kuitenkin pohjimmiltani tyytyväinen elämääni, enkä haluaisikaan muuttaa mitään, vaan haikailen muutosta vain siksi, kun elämäni ei ole sellaista kuin sen muka pitäisi olla. Vai kuvittelenko itseni niin kertakaikkisen nollaksi, että en uskalla edes ajatella, mitä haluaisin tehdä, kun "en kuitenkaan osaisi enkä pärjäisi". Vaikeita asioita, mutta toivottavasti aika näyttää suunnan.

      Toivon uuteen elämääsi kaikkea hyvää! <3 Rohkeutta, voimaa ja toivoa!

      Poista
  2. En muista, olenko koskaan aiemmin kommentoinut. Mutta nyt viimeistään haluan vastata näin ihailtavaan rehellisyyteen rehellisyydellä.

    Varhaisista kokemuksista luulen itsellänikin alkaneen tietyn kaavan suhteessa muihin ihmisiin. Aina päiväkodista alkaen minusta on tuntunut, että mitä paremmin muut ihmiset oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän he minusta varmasti pitävät. Kiusaaminen tai hylkiminen on aina kohdallani alkanut vähitellen porukassa kuin porukassa. Itse kannan aivan samanlaista ulkopuolisuuden ja ahdistuneisuuden tunnetta, kuin mitä tekstissäsi erittäin tunnistettavasti kuvasit.

    Tarkoitus ei ole kuormittaa kommenttilootaasi omilla traumoillani pientä vertaistukea enempää. Itselläni on ollut onni löytää yliopistoaikoina toinen aivan samoista tunteista kärsivä ihminen, jonka kanssa ystävystyimme syvästi ehkä juuri ulkopuolisuuden yhdistävän vaikutuksen vuoksi. Kaverini valmistuu kohta psykologiasta, ja on erittäin kiinnostunut persoonallisuustyypeistä. Ajattelinkin tähän heittää vain meidän pyörittelemäämme ajatusta siitä, että harvinaisuutta glorifioimatta jotkut henkilöt vain persoonaltaan poikkeavat yleisestä normista. Tämä voi hyvin johtaa meidän (ja ehkä sinun?) kokemiin tunteisiin ja kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Tämä ei tarkoita, että poikkeava henkilö olisi täysi nolla sosiaalisilta taidoiltaan tai huonompi tai parempi muita saati introvertti luonne. Kysymys on vain erilaisesta luonteesta, jolloin omat "pelisäännöt" saattavat olla ristiriidassa yleisesti noudatetun kanssa. Tällöin

    Itse olen loputtoman väsynyt siihen, kuinka en ikinä oikein osaa olla luontevasti missään porukoissa. Olen kai syntyjäni ihan etrovertti luonne. Pidän juhlista ja seurasta, mutta yleensä aina jossain määrin pelkään olla avoimesti oma itseni. Jos en ole varautunut ja pidättele puheliaisuuttani ja ajatuksiani, odotan aina, että minua aletaan vieroksua.

    Nämä tunteet ja pelot eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka olen jo nykyään perheellinen, unelmieni tutkinnon opiskellut, ja useamman hyvän tyypin onnekas ystävä. Pohjimmiltani inhoan itseäni, koska en usko oikeasti olevani minkään hyvän arvoinen.

    Haluan vielä sanoa, että sinua oikeasti tuntematta se henkilökuva, joka blogista heijastuu, on mielestäni äärimmäisen fiksu. Kirjoitat todella hyvin ja älykkäästi. Kun aikoinaan löysin blogisi, luin sen alusta loppuun kerralla ja jäin seuraamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Maija. Minun kommenttilootaani saa mieluusti kuormittaa. :-)

      Voi miten tutulta kuulostaakaan tuo, että mitä paremmin ihmiset oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän he minusta varmasti pitävät! Minä ajattelen juurikin noin! Pidän siksi mielelläni hieman etäisyyttä vieraampiin ihmisiin, koska on kauheaa, jos he oppivat tuntemaan minut hyvin ja sen jälkeen hylkäävät minut tajuttuaan, miten tylsä ihminen minä oikeasti olen. Parempi olla vapaaehtoisesti yksin kuin tulla jätetyksi yksin.

      Minun on myös hirveän vaikea jutella näistä asioista kenenkään tutun kanssa, koska minusta tuntuu aina, että toinen ei kuitenkaan ymmärrä. On kauheaa paljastaa toiselle syvimmät tuntonsa, jos toinen reagoi siihen vain välinpitämättömyydella tai jollakin latistavalla kommentilla. On todella hienoa, että sinä olet löytänyt ihmisen, jonka kanssa voit jakaa näitä kokemuksia.

      Minä en myöskään ole omasta mielestäni minkään hyvän arvoinen, ja yritän aina etsiä (omasta mielestäni) järkeenkäypiä motiiveja, miksi ihmiset hakeutuvat seuraani. On täysin mahdoton ajatus, että he hakeutuisvat seuraani vain minun itseni takia – kyllä heillä täytyy jotain muuta mielessä olla!

      On helpottavaa ajatella, että kaikki ihmiset eivät tosiaankaan ole samanlaisia ja että osa ihmisistä voi hyvinkin olla sellaisia, että heidän luonteensa vain on sellainen, että porukoissa olo ei sovi heille. Minulla sopeutuminen riippuu aika paljon ryhmän laadusta – mitä heterogeenisempi ryhmä, sitä luontevammaksi minäkin oloni tunnen. Ehkä sellaisessa ryhmässä on helpompi olla näkymätön?

      Kiitos. <3 Viimeistä kappaletta lukiessa tuli kyyneleet silmiin.

      Poista
  3. Vaikeatahan se on päästä mukaan sellaiseen porukkaan, joka on paljon yhdessä ja tuntee toisensa kuin takkinsa taskun. Mä olisin varmaan murhannut miehen, jos hän olisi kutsunut heti seuraavaksi päiväksi samat ihmiset meille, oli ne sitten kivoja tai ei. Meillä on yhdet tuttavat, jotka aina hyvästellessä jo kysyy, että milloinkas taas tavataan ja sanon aina vaan, että justhan me ollaan tavattu. Kuten Mine sanoi, sä olet hieno tyyppi ja sulla on näitä virtuaaliystäviä täällä vaikka millä mitalla. Älä masennu, muista, että sä et ole niitä ihmisiä huonompi, päinvastoin. Sulla on kyllä aika isot kulttuurierot sikäläisiin ihmisiin, täällä Euroopassa kaikki on vähän helpompaa, vaikka kyllä mäkin joskus käytän suomalaisuutta aseena. Tsemppiä sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, minulla ei ollut vara murhata, kun meillä oli ollut edellisenä iltana hirveä sota anopin yllätysvierailusta, ja minun piti nyt todistella ukkelille, että en ole oikeasti niin paska vaimo, kuin mitä käytökseni oli antanut olettaa. :-D

      Kiitos Allu. <3

      Poista
  4. Satu ihanainen,ei sinun tarvitse meille lukijoille selitellä miksi ei tee mieli kirjoitella (vaikka teitkin tämän tosi rehellisen postauksen ja kiitos siitä).Eihän sitä aina jaksa kirjoitella ja muutenkin bloggailun pitäisi olla sellaista,että itselle tulee siitä hyvä mieli.Tunnistin tuossa kirjoituksessa sellaista mitä itsekin olen kokenut,tuota että esim, poikien kanssa oli helpompaa ja ulkopuolisuuden tunne on minullekin tuttua;tosin olen nyt aika hyvin päässyt sinuksi sen kanssa. Olen tainnut seurata blogiasi ihan alusta saakka;ensin ruokablogiasi ja sitten tätä ja molemmista on aina välittynyt huumorintajuinen,älykäs ja tosi sympaattinen ihminen ja varmasti olet sellainen oikeastikin.Mine tuolla ylempänä kirjoitti muuten tosi hyvin ja olen hänen kanssaan samaa mieltä.Elämässä on onnistumisia ja epäonnistumisia ja epäonnistumisestakin oppii paljon.Tsemppejä sinulle Satu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Sinä olet varmasti uskollisin lukijani ja taisit olla ihan ensimmäinen, joka jätti kommentinkin. :-)

      Bloggaaminen on joskus tosiaan vähän tahmeaa, ja jos ei ole pitkään aikaan päivittänyt blogia, niin minusta tuntuu jotenkin siltä, että joku selitys pitää antaa (omalla kohdallani siis, ei muiden). Nyt tuli annettua ainakin perusteellinen selvitys. :-D Yleensä bloggaaminen onkin minusta hauska harrastus, mutta sitten kun itsellä ei ole asiat oikein mallissaan, se alkaa tuntua jopa vähän taakalta.

      Poista
  5. Satu, mulla oli jo edellisen postauksen luettuani sellainen olo etta työstat varmaan jotain rankempaa mielessasi talla hetkella. Vaikken tunne sinua kun blogin kautta niin kaiken avainhan on se etta olet nyt paassyt ongelman ytimeen, kun on paha olla niin pitaa kaantaa suuntaa ja siitahan se lahtee kun olet asian tunnistanut. Rohkeaa, etta kirjoitat siita tanne ja tsemppaan sua taalta kaukaa ihan satasella. Jonkunlainen ulkopuolisuus ehka kuuluu tahan maailmalla oloon mutta sinun kokemasi on varmasti syvempaa ja pidempiaikaista. Toivottavasti sulla on siella rinnallasi (varmaan ukkeli) ihmisia, jotka pystyvat tukemaan tassa elamantilanteessa. Tsemppia ja palaat tanne sitten kun jaksat, oikea elama on kuitenkin sita oikeaa elamaa. Virtuaalisia haleja!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Petra. :-) Kaiken synkeyden keskelläkin olen tosiaan saanut jotain voimaa siitä, että olen tajunnut tunnistaneeni ongelman ja päässeeni sen ytimeen. Siitä on hyvä lähteä!

      Onneksi voin puhua ukkelin kanssa näistä tuntemuksista vapaasti. Tällä hetkellä ukkeli tosin on Suomessa, joten päätin sitten avautua tänne blogiin. :-)

      Poista
  6. Satu, joskus pitää mennä pohjamutia myöten ja käydä läpi niitä ikäviäkin muistoja. Sitten toivottavasti helpottaa. Kahdessa niin erillaisessa maassa kulttuureissa asuminen on välillä varmasti kuluttavaa. Ymmärtää ja sopeutuu, mutta ei sittenkään ihan täysin.
    Uskon, että jotain uutta ja hyvää tästä kaikesta sinulle vielä seuraa. Löydät jotain, joka on SINÄ isolla Ässällä.
    Iso halaus sinulle ja täällä me olemme, sinun virtuaalikamut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua, kun jaksat vielä kannustaa, vaikka käyt omaa taisteluasi läpi. Iso kiitos. Ja voimia sinulle. <3

      Pohjamudissa möyriminen voi tosiaan olla joskus hyväksi, ja olenkin saanut siitä ajatuksesta jollakin omituisella tavalla voimaa. Ehkä tästä kaikesta seuraa jotain hyvää?

      Poista
  7. Elin monta elämäni vaihetta läpi tätä lukiessani, paljonkin samoja tuntemuksia, kiitos avautumisestasi. Suunnan muuttaminen tieten tahtoen on vaikeaa noin yhtäkkiä, mutta jossain vaiheessa siihen kuitenkin ajautuu pakostakin ja kokemuksesta voin sanoa, että kipinöitä siinä tulee lentämään silloin paljon enemmän. Se, että tunnistaa ongelman ja myöntää sen itselleen on jo todella hyvä alku.
    Meillä oli tuo ystäväpiiriongelma alkuaikoina samanlainen, viihdyin hyvin mieheni kavereiden kanssa mutta ne vaimot.. sama toisin päin, mieheni ei viihtynyt minun kavereideni puolisoiden kanssa. Ja täällähän usein juuri illatsuissa miehet ja naiset seurustelevat eri ryhmissä. Keskenäisestä sopimuksesta lopetettiin sellainen pakkopullan syönti ja siitä lähtien on tapailtu kumpikin vain omia kavereitamme. Hyvin toimii. Sukulaiset onkin sitten toinen juttu..
    Kaikki ihmiset haluavat tulla hyväksytyiksi ja joskus sen eteen tulee tehtyä liikaakin, ainakin vieraassa kulttuurissa kun yrittää samalla sopeutua vieraisiin tapoihin, kiltteysgeeni voi kasvaa ylisuureksi. Minä elin vuosia tuon geenin varassa, kunnes eräänä päivänä hoksasin olevani tosi tyhmä :D Muutos taisi olla rankempi kestää muille kuin itselleni, podin huonoa omaatuntoa jonkin aikaa mutta sen jälkeen olen voinut tosi hyvin itsenikin huomioon ottaen.
    Onhan sitten tietty erilaisia ikäkriisejäkin, jolloin alkaa ajatella menneisyyttään ja tekemättä jättämisiään, useimmiten ohimeneviä ne.
    Sinä olet rohkea ihminen monessa asiassa, menneisyyden uudelleen jäsentely ei ole sen kummempi juttu, loppujen lopuksi asiat kuitenkin aina selkiytyvät tavalla tai toisella, muutoksien kautta tai ilman. Kriisejäkin tulee ja menee, eli miten tahansa missä hyvänsä,ja kuten Mine sanoikin, elämä kantaa.
    Taisin jo vallan seota sanoissanikin,kun upposin niin syvälle menneisyyteen.. Tsemppiä joka tapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin tapaillaan aika pitkälti omia kavereita, koska minusta "ihmisten sekoittaminen" on muutenkin epämiellyttävää. Rupean aina miettimään ihmisten viihtyvyyttä, ja siitä syystä on parempi pitää ihmiset erillään kuin yrittää väkisin seurustella kaikkien kanssa samalla kertaa.

      Jotenkin tunnen usein olevani niin erilainen näiden intialaisten naisten kanssa, että voisin olla suorastaan eri planeetalta. Onneksi on sentään ruoka ja ruonlaitto, josta voi aina keskustella. :-)

      Kuten jo tuossa aikaisemmin totesinkin, ehkä yritän joissakin tilanteessa sopeutua liikaa muiden joukkoon. Ehkä muitakin kiinnostaisi enemmän se minun suomalainen minäni kuin wannabe-intialainen minäni.

      On se muuten kumma, että aina tuleekin tuijotettu niitä omia puutteitaan ja sitä mitä ei ole, sen sijaan että keskittyisi siihen hyvään, mitä meissä kaikissa kuitenkin on. Onhan minullakin tosiaan rohkeuttakin, joten miksi tuijottaa pelkästään niitä heikkouksia?

      Poista
  8. Tassa ovat jo niin monet kommentoineet niin viisaasti, ettei enaa paljon uutta osaa sanoa. Monista kuvausistasi loysin itsenikin. Onkohan meissa ulkosuomalaisissa tuo ulkopuolisuuden tunne enemman esilla?
    Sama juttu minullakin miehen kaverien vaimojen kanssa. Vuosien kuluessa mieskin on kavereistaan etaytynyt (joskus tunnen syyllisyytta siita), joten tallaisia tilanteita ei juuri tule. Perheen kanssa parjaan ok.
    Kai tama on myos jonkunlainen ikakriisi, kun alkaa miettia mita on tullut tehtya ja mita jatkossa, ja onko se sita elamaa jota olisit halunnut kokea.
    Ehka se mukavuusalueelta siirtyminen voisi alkaa jostain pienesta jutusta jolla olisi hyvat onnistumismahdollisuudet, ja sitten siita eteenpain saisit puhtia ja uskoa isompiinkin asioihin.
    Ja tosi hienoa kun uskallat naista tunnelmista purkautua tanne blogiin, sehan jo on se ensimmainen askel eteen- ja ylospain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti ulkosuomalaisuus tuo ulkopuolisuuden tunteen enemmän esille, kun joutuu (ainakin aluksi) jatkuvasti miettimään omaa suhdettaan vieraaseen kultuuriin ja omaa paikkaansa siinä. Toisaalta sitä voisi ajatella myös rikkautena, koska se myös varmasti parantaa itsetuntemusta.

      Minä tunnen myös syyllisyyttä siitä, että ukkelin kaverit käyvät meillä aika harvoin. Nyt kun ukkeli on yksin Suomessa, hänellä ravaa porukkaa jatkuvasti, kun se pirttihirmu on siellä kaukana Intiassa. :-D

      Hieno idea tuo, että voisi aloittaa jostakin pienestä asiasta, jossa todennäköisesti onnistuu. Nyt vain mietintämyssy päähän ja miettimään, mitä se voisi olla. :-)

      Poista
  9. Tuollaiset vanhat kaveriporukat ovat varmasti kaikille vaikeita paikkoja! Kun niihin yhdistetään vielä vähän vieras kieli ja toinen kulttuuri niin ei ihme jos tunnelmat eivät nouse seurassa kattoon.

    Minä en yleensä ottaen tunne oloani kovin kotoisaksi porukoissa - erityisesti kaikenlaiset tyttöporukat ovat minulle vastenmielisiä mutta en kyllä ole juuri parempi miesporukoissakaan. En ole kuitenkaan oikeastaan koskaan kuitenkaan tuntenut itseäni laajassa mielessä ulkopuoliseksi vaan pidän tätä ryhmähengenvastaisuuttani vain yhtenä osana persoonallisuuttani. Meitä taitaa muuten riittää niin paljon että voisimme muodostaa jonkinlaisen tukiryhmän, mutta emme taida haluta! ;)

    Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ja tunnelmat löytävät minutkin aina välillä ja vaikka niiden läpi on joskus raskasta painaa, on varmaankin usein ihan hyväksi käsitellä lapsen tunnelmia aikuisen näkökulmasta?

    Täältä ruudun toiselta puolelta haluaisin sanoa, että sinun mukavuusalueesi vaikuttaa laajalta: asut kaukana alkuperäisestä kodistasi, olet opetellut vieraan kielen ja pärjäät anoppisi kanssa erinomaisen paljon paremminkin minä omani. Ehkä tarvetta ei olekaan niin suunnanvaihdokselle kuin uudelle myönteisemmäksi tavalle nähdä oma ihana itsesi?

    Tsemppiä pohdintoihin ja parempia päiviä toivottelen täältä maailman toisesta äärestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, ryhmävastaisuus voi olla osa persoonallisuuttakin. Jotenkin nykyajan yhteiskunta on kuitenkin naamakirjoineen kaikkineen sellainen, että se kannustaa ryhmäkäyttäytymiseen ja että sitä pidetään jotenkin yleisesti hyväksytympänä kuin porukoista vetäytymistä.

      Minusta on hämmästyttävää, miten samanlaisina tunteet näyttävät säilyvän läpi elämän, vaikka ikää tulee ja vuosia kertyy. Vaikka olen jo hyvin aikuinen, hylätyksi tulemisen kokemus on varmasti aika lailla samanlainen kuin silloin lapsena. Ehkä kuitenkin järkeä ja kokemusta on sen verran enemmän kuin silloin lapsena, että tunteita pystyy käsittelemään toisella tavalla?

      Voit olla oikeassa: olisi varmaan ihan hyvä katsoa peiliin ja sanoa itselleni, että en minä olekaan ihan niin huono ja arvoton ihminen kuin olen ajatellut olevani.

      Hih, ryhmävastaisten tukiryhmä kuulostaa kerrassaan hykerryttävältä ajatukselta. :-)

      Kiitos sinne maailman ääriin. :-)

      Poista
  10. Sinussa ei ollut alakoulussa mitään vikaa. Pikkuytöillä vain on tapana muodostaa omat klikkinsä ja pikkupojilla omansa. Oletan, että sinulla oli lahjakkuuksia ja kykyjä, jotka pojat hyväksyivät. He tykkäsivät enemmän reilusta "poikamaisesta" tytöstä kuin "tyttömäisistä" eli niistä kikattavista "kanoista", pikkupoiken sanoja lainatakseni. Kuvailit oikein hyvin tuon flash backin ja identiteettikriisin. Kriisi on kasvua, mutta tekee kipeää. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin minä ainakin hyvä kiipeilemään puissa ja potkimaan. :-)

      Minua hirvittää se, miten säälimättömiä lapset voivat olla. Yksinäinen ja ryhmän ulkopuolelle jätetty lapsi on yksi sydäntäsärkevimmistä asioista, joita voin kuvitella.

      Kiitos. :-)

      Poista
  11. ”Olen vain jonkinlainen robotti, joka ohjelmoituu aina kuhunkin tilanteeseen sopivaksi - eikä siis sovi tai kuulu oikeastaan minnekään.”

    Aika voimakas ajatus, ja todella koskettavasti ja puhuttelevasti muotoiltu, kuten koko kirjoitus. Toivottavasti sallit, että vastaan osin omakohtaisten kokemusten kautta, vaikka itsekin saatan lopulta katua tämän kommentin kirjoittamista, josta osa saattaa sinun kannaltasi olla täysin aiheeseen liittymätöntä jaarittelua. Kuten joku sanoikin, avoimuutesi vaatii kaltaisensa vastapalveluksen.

    Aluksi se ilmiselvyydessään typerä kommentti: Olet varmasti elänyt tähänkin asti elämää, joka monelle vaikuttaa ihailtavalta rohkeudelta, sellaiselta, johon monet eivät pysty. Kuka väittää, että sopeutuminen on rohkeuden puutetta? Pikemminkin – tai ainakin muiden asioiden ohella – se on älyllistä avoimuutta jollekin toiselle, kuin mihin on tottunut. Vaikka se ei ehkä olisi sitä, mitä olet tarkoittanut tai suunnitellut eikä se aina välttämättä edes johda myönteisiin lopputuloksiin, se on kuitenkin monella tapaa hyvin arvokasta ja kunnioitettavaa.

    En halua yrittää tehdä tällä ajatustasi tai tunteitasi jotenkin tyhjäksi väittämällä, että nytpä tunsit tai ajattelitkin tuolla väärin, pitäähän sinun oikeastaan haluta elää juuri sillä tavalla, kuin olet tähän astikin tehnyt, vaikka itse kokisitkin tehneesi joitakin ratkaisuja jälkeenpäin ajateltuna ehkä pikemminkin pelosta, mukavuudenhalusta tai jonkin muun niin sanotusti epäpätevän syyn takia.

    Tunsin itse Intiassa – huomattavasti lyhyemmällä visiitillä tosin – hiukan samalla tavalla, kun se kakka lensi kattoon mieheni perheen keksiessä minusta selkäni takana täyslaidallisen myrkyllistä sanottavaa. Kaiken sen sopeutumisen jälkeen, mitä minä olin tehnyt sopiakseni heidän palapeliinsä. Minulta oli samalla viety se, josta tunsin olevani jopa ylpeä: kykyni sulautua lähes maagisesti joukkoon. Mitä minulla sen jälkeen enää olisi? Mitä minä olen, jos kaikki tämä ympäröivä, jota olin osannut kohdella kuin omaani, onkin minulle vierasta ja lainaa, ja sitä paitsi otettavissa milloin tahansa minulta pois? Samalla tunsin syyllisyyttä ja suoranaista itseinhoa siitä, että olin muuttanut elämääni ja asettanut itselleni sääntöjä joidenkin sellaisten ihmisten takia, jotka eivät juuri nyt vaikuttaneet arvostavan pätkääkään sitä, kuinka minä taivuin kuin oksa heidän edessään – ja joille minä muutamalla sanalla kuitenkin muutuin jälleen elävästi siksi, mitä olin aina ollutkin, ulkopuoliseksi. Seuraavaksi koin syyllisyyttä siitä, että muka vaadin ihmisiltä uhrausteni tunnustamista. Enkö ollutkaan tehnyt niitä pyyteettömästi? Tämän jälkeen säikähdin, olinko oikeastaan tehnytkin elämässäni vääriä päätöksiä, sellaisia, joita en ollut aidosti halunnut, vaan joita äkkiä ajattelinkin uhrauksina. Mitä tuhlausta! Kaikki on menetetty! (...)

    VastaaPoista
  12. (...) Tein varmasti virheitä vuosien aikana – jos nyt virhettä voi elämässä jotenkin erityisesti määritellä. Oppimisestakin joskus puhutaan. Huomasin korjaamista vaativat seikat vasta tuon aidosti järkyttävän hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen. Siihen asti olisin vastustanut uskomattomalla pauhulla sitä, joka olisi rohjennut väittää, että muka sopeuduin liikaa. Minä tein valintani itse, tätähän minä olen!

    Ulkopuolisuuden kokemukset koulutaipaleen aikana tarkoittivat minullekin sitä, että en ehkä osannut käsitellä sitä elämän hetkellisen hajoamisen kokemusta aikuisen, vaan pikemminkin shokissa olevan teinin keinoin. Kokemukset olivat voimakkaampia, koska en ollut koskaan oikein keksinyt ratkaisua niihin aikaisempiinkaan. Siihen, mitä koit illalla – ehkä jonkinlainen ahdistuskohtaus? Kliseevaroitus jälleen: kaikki ei toki ole aivan niin surkeaa kuin tuollaisina hetkinä pahimmillaan tuntuu, kun koko todellisuus on jonkin aikaa irvokkaalla tavalla vääristynyt. Siihen voit ainakin luottaa, että se ei sellaisenaan ole todellista.

    Palattuani itse Intiasta olin vaatimattomasti muotoiltuna aivan rikki, ja vasta nyt voin kuvitella meneväni takaisin. Olen siitä jopa valtavan innoissani. Pelko, tiedostamatonkin, estää näkemästä monia hyviä asioita, jotka todellisuudessa ovat olleet läsnä koko ajan. Olen vain sivuuttanut ne näkökentästäni tai ehkä katsonut niitä hiukan vinksahtaneella tavalla. On hyvä käydä läpi kriisi, se on hankalaa ja tekee kipeää mutta on viime kädessä erittäin myönteistä. Asioita onkin loppujen lopuksi helppo muuttaa, eikä muutos ole niin merkittävä asia muille kuin minulle, joka itsekseni analysoin sen puhki. Paljon säilyy samana, paljon sellaista, jota rakastan. Täyskäännös ei ole ainoa vaihtoehto, vaikka toki sekin on vaihtoehto (näitä epätodennäköisiäkin vaihtoehtoja on parempi rakennella itselleen mahdollisimman monta, jotta huomaa, ettei olekaan umpikujassa). Hallinnan tunne taas seuraa pikemminkin oman ajatteluni kuin fyysisen ympäristöni muutoksista. Sinänsä se ei vaadi juuri mitään, ja kuitenkin kaiken. Se _on_ kaikki, aivan siitä riippumatta, onko tunteella edes todellisuuspohjaa. Emmehän voi lopulta hallita mitään, ja sekin ajatus saattaa joskus lohduttaa.

    Ehkä sopeutuminen sellaisenaan voi olla osa persoonaa, ilman ennaltamäärättyä sisältöä ja niiden muiden piirteiden rinnalla, jotka tämänkin blogin kautta ovat sinusta välittyneet aivan valloittavalla tavalla. Olet – ja sinun elämäsi on – paljon muutakin kuin tämänhetkiset tunteesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et kuitenkaan kadu kommenttiasi, koska se oli hyvin mielenkiintoinen. :-) Tunnistin kokemuksissasi paljon samaa, mitä olen itsekin jossain määrin joutunut käymään täällä läpi. Sopeutumisen ja sen tunnustamattomuuden aiheuttama syyllisyys on erittäin tuttua minullekin. Minä olen ihan samalla lailla sopeutunut mielestäni kovin hyvin Intiaan ja miehen perheeseen ja sen tapoihin, mutta enpä ole siitä mitään palkintoa saanut! :-D Ihan kuin sitä pidettäisiin jotenkin itsestäänselvyytenä, että täkäläiseen elämään ja tapoihin sopeudutaan.

      Intialaisessa perheessä eläminen on kyllä aina melkoista tasapainoilua sen välillä, että yrittää säilyttää oman minuutensa ja samalla kuitenkin sopeutua ja jopa miellyttää muita.

      Kokemuksesi kuulostaa rankalta, mutta kuten sanoit, se oli varmasti loppujen lopuksi hyvä ja tarpeellinen. Muutenkin elämässä oppii eniten juuri vastoinkäymisistä. Jos aina paistaisi aurinko, niin sateenvarjoa ei oppisi koskaan käyttämään. :-)

      Onneksi tosiaan kaikki ei ole niin synkkää kuin miltä asiat synkimpinä hetkinä näyttävät. Kun muistaisi mustina hetkinäkin sen, että mikään ei ole elämässä pysyvää, ei edes synkkyys. :-)

      Sopeutuminen ei todellakaan ole välttämättä rohkeuden puutetta. Omalla kohdallani luen sen sellaiseksi siitä syystä, että en ole rohkeasti ottanut elämää omiin käsiini, vaan olen vain ajelehtinut virran mukana ja katsonut, minne olen päätynyt. Soimaan itseäni siitä, että en ole ottanut aktiviisempaa otetta elämääni. Mutta ehkä voisin olla itselleni armollisempi ja yrittää ajatella hieman toisin.

      Tuo on muuten jännä juttu, miten sitä aina katsookin asioita omasta näkövinkkelistään. Onkohan edes olemassa absoluuttista totuutta, yhtä ainoaa oikeaa tapaa nähdä asiat, vai onko olemassa vain subjektiivisia totuuksia?

      Poista
    2. Intialaisen perheen arvostus ei todellakaan varmaan koskaan ole sanallista eli sillä tavalla avointa. Olen sittemmin ajatellut, että se täytyy vain lukea käytöksestä, lahjoista ja pienistä luottamuksen eleistä. Intialaiset ovat sitä paitsi mestareita tulkitsemaan ja lähettämään ei-sanallisia viestejä! :O

      Välillä se sopeutuminen tuntuu todellakin juuri siltä oletusarvolta: että sitä länkkärinä ikään kuin aloittaa intialaisten sukulaisten mittapuulla jo valmiiksi jostakin alempaa, ja vasta kovasti kamppailtuaan pääse jonnekin sinne intialaisuuden keskitasolle, jossa intialaiset naiset ovat tottuneet olemaan koko elämänsä. Heille taas on helppoa päästä siitä vielä ylöspäinkin, kun taas ulkomaalainen on jo ehtinyt hengästyä pelkästään yrittäessään ottaa etumatkan saanutta intialaista kiinni. Intialaisille on totta vie olemassa absoluuttinen totuus kaikesta, mikä on tavoittelemisen arvoista! Silloin ainoa tapa pysyä järjissään lienee ryhtyä itse relativistiksi ja lopettaa juokseminen.

      Ja voihan sitä onneksi mielessään kuvitella suuren palkintoruusukeseinän: ”kunniakirja pyöreästä chapatista”, ”hallitsee numerot hindiksi”, ”osaa kaataa juomavettä kurkkuun intialaisittain”, ”istui lootusasennossa x minuuttia, kunnes jalat puutuivat”. On hetkiä, jolloin sellaiset ikään kuin käsin kosketeltavat tunnustukset olisivat minusta varsin kivoja. :’D

      Onnistuinpas taas urauttamaan kommenttini Intiaa koskeviksi. Toivottavasti aurinko alkaa paistaa sielläkin. :)

      Poista
    3. Voi apua, minäkin kaipaisin palkintoruusuketta pyöreästä chapatista! :-D Tosin viime viikolla, kun viimeksi kaulin leipiä anoppilassa, niistä ei kyllä mitään kovin pyöreitä tullut, joten ehkä en ole ruusukettani edes ansainnut. ;-)

      Arvostus ei ole Intiassa todellakaan sanallista, sen olen saanut kyllä vähän monet kerrat todeta! Tai ainakaan sitä ei sanota suoraan henkilölle itselleen, vaan sen saa kuulla jälkeenpäin (jos saa) kiertoteitä. Ukkeli on kertonut esimerkiksi, että anopin ja hänen siskojensa mielestä olen suvun miniöistä paras. Mitenkään en olisi koskaan tätä heidän käytöksestään arvannut! Kaikkein huvittavin on se esimerkki, kun eräs ukkelin perhetuttu, jonka olen (miehen käytöksen perusteella) aina arvellut suorastaan inhoavan minua, oli kehunut minua eräässä tonttikaitselmuksessa "fantastiseksi vaimoksi". Hyvä etten persiilleni lentänyt! :-D

      Tosiaan, ajattelin absoluuttista totuutta vain suomalaisesta näkökulmasta ja unohdin, että intialaisilla se on kyllä hyvin tiedossa. ;-)

      Poista
  13. Kuten tiedät, minulla on aina ihan samat tuntemukset... ja tiedän monta muuta jotka kuuluvat samaan 'kerhoon'. Kyllä nämä asiat tosiaan tulevat sieltä ikävistä kouluajoista.. huokaus.. Minulla on kyllä miesten seurassa oleminen vaikeampaa, ne kun ovat monesti kiusanneet (tai aikuisempana ehkä olleet enemmän 'pliis, älä ainakaan minulle tule juttelemaan' enemmän kuin tytöt. :( Muistahan, että minulle saa kyllä aina kirjoitella! +iso halaus+

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso halaus sinullekin. <3

      On ihan kauhean noloa, miten kauan siitä on, kun olen sinulle kirjoitellut. Mutta koskaan ei ole kai liian myöhäistä? :-)

      Poista
  14. Ei se ehkä tällä hetkellä tunnu siltä, mutta kyllä nämä tällaiset jaksot elämässä vie yleensä meitä eteenpäin. Kunhan antaa itselleen aikaa olla ihan rehellisesti niiden surujenkin kanssa. Itkeä kun itkettää. Mulla on ulkopuolisuuden tunnetta voimakkaasti enempi arkisissa jutuissa.. ei niinkään noissa kyläilyissä muutaman perheen kanssa. Tunnen jotenkin tosi voimakasta ulkopuolisuutta ihan kaupoissa, pihalla lasten kanssa, kodinhoitajan kanssa jne. Tilanteissa, joissa haluaisin puhua ihan arkisesti, mutten oikein osaa. Vaikutan ylimieliseltä ja vihaiseltakin, kun oikeasti olen jotakin aivan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastoinkäymiset ovat tosiaan elämässä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia. Ja on ihan hirveän tärkeää olla itselleen rehellinen tunteidensa suhteen. Minulla on vielä ainakin näiden kielteisten tunteiden kanssa oppimista…

      Minulla on ollut myös samanlaisia ulkopuolisuuden kokemuksia kaupassa ja arkielämässä täällä, eikä tilannetta yhtään helpota se, että intialaiset vielä usein tuijottavat kuin jotain avaruusoliota. Yritä siinä sitten sulautua joukkoon. :-D

      Tuosta ylimielisyydestä tuli mieleen, että ujous ja varautuneisuus ovat myös semmoisia piirteitä, jotka helposti tulkitaan ylimielisyydeksi. Koetaanko sellaiset ihmiset, jotka ovat jatkuvasti suuna ja päänä jotenkin helposti lähestyttävämmiksi?

      Poista
    2. Puutun nyt aikaisemman niin mukavan vastauksesi rohkaisemana tähänkin. Et voi uskoakaan, kuinka häpesin itsekeskeistä vastaustani ylempänä, ennen kuin sinä puolestasi kommentoit siihen niin hyvällä tavalla, että olo muuttui häpeävästä hyväksi ja helpottuneeksi.

      Mutta siis, mainitsemani hyvä ystävä on malliesimerkki ujosta ja varautuneesta ihmisestä, joka ikävä kyllä ruumiinkielensä ja jopa ulkomuotonsa vuoksi pääsääntöisesti luokitellaan ylimieliseksi. Totuus ei voisi olla kauempana tästä käsityksestä. Sen takia onkin niin traagista, että niin ihana ihminen jatkuvasti tulee väärinymmäretyksi aika kaamealla tavalla.

      Joten kommentiisi kommenttina, teoriasi saattaa hyvinkin olla oikea sen suhteen, että ihmisen ulosanti (puheliaisuus vs. varautuneisuus) voi johtaa täysin vääriin johtopäätöksiin tämän luonteesta.

      Poista
    3. Minä en nähnyt kommenttiasi mitenkään itsekeskeisenä tai hävettävänä! Päinvastoin, minusta oli ihana (jos tässä asiayhteydessä voi näin sanoa) lukea kokemuksistasi, koska niissä oli niin paljon minulle tuttua. Toisaalta ymmärrän kyllä senkin, että omat tekemiset tuntuvat jälkeenpäin hävettäviltä, koska itsekin häpeän usein omia tekemisiäni, mikä johtuu (ainakin omalla kohdallani) varmaan siitä, että vaadin itseltäni liikaa, ja olen niin ankara itselleni heidän seurassaan.

      Olen itse tullut siihen tulokseen, että puheliaisuus tuntuu tekevän ihmisestä jollakin tavalla "vaarattoman" ja avoimen, kun taas hiljainen ihminen koetaan ehkä jollakin tavalla uhkana ja jopa vastenmielisenä. Luulen, että tässäkin voi olla kyse siitä, että meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi, ja jos toinen on kovin sulkeutunut, meille itsellemme tulee epävarma olo tällaisen ihmisen seurassa. En nyt oikein osaa pukea ajatuksiani tarkalleen sanoiksi, mutta toivon, että ymmärrät, mitä tarkoitan. :-) Kyse ei siis ehkä ole niinkään paljon siitä toisesta ihmisestä kuin meistä itsestämme: syvällä sisimmässämme pidämme ehkä automaattisesti enemmän sellaisista ihmisistä, jotka saavat meidät itsemme tuntemaan olon hyväksi.

      Poista
  15. Voi Satu... minäkin halusin ensin hihkaista tähän kommentiksi että nuo ulkopuolisuuden tunteet ja syrjityksi tuleminen ovat niiiin tuttuja juttuja... mutta huomasin että kaikki kommentaattorit sanoivat jos samaa.

    Eli pitäisikö vetää johtopäätös että blogeja lukevat nimenomaan syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset? Ei! Ei se niin ole. Vaan niin päin että jokainen ihminen tuntee enemmän tai vähemmän samoin. Ja ne jotka lukevat blogeja ovat yleensä niitä jotka uskaltavat pohtia tunteitaan ja antaa niille nimet; toisten blogien lukeminen ja kirjoittaminen auttaakin siinä. Aika suuri osa ihmiskuntaa esittää kuitenkin koko elämänsä "tavallista" ja välttää "poikkeavien" mielipiteitten esiin tuomista ja "erilaisia" valintoja siinä pelossa että päätyisi ulkopuolelle. He esittävät samaa itselleenkin ja kätkevät todellisen olemuksensa vaikkapa "minä olen suomalainen ja siksi ajattelen näin ja teen noin enkä missään tapauksessa niin" -naamarin alle. Sinne päätyminen nuorella iällä onkin ainakin minulle ollut loppujen lopuksi kaikessa kurjuudessaan vapauttavaa. Minusta kun on tullut vapautunut, omanlaiseni ihminen, joka ei kysele muilta lupaa elää kuten haluaa.

    Meditaatio (anteeksi jos toistan liikaa tätä levyä) on saanut minut hiljalleen tuntemaan yhteenkuuluvuutta koko ihmiskuntaa kohtaan kun aiemmin pidin itseäni jotain tosi erilaisena saarekkeena ja pelkäsin ihmisiä. Olen tajunnut että minun tunteeni eivät ole jotain uniikkia vaan että muillakin on tunteet, usein samat tunteet, jotka tosin monella ovat itse eteen heitetyn peiton alla tiedostamattomissa.

    Yhdyn Mausteisen Mantelin sanoihin: tällaiset jaksot elämässä vievät yleensä meitä eteenpäin. Sinne peiton alle on hyvä katsoa, koska vain päivänvalossa niitä haavoja voi parantaa, muuten muhivat ja tulehtuvat ja satuttavat vuosikymmeniä piilossa.

    On vain upeaa että lempiblogini sisältö sen kun syvenee :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Sinne päätyminen nuorella iällä"... tarkoitin että ulkopuolelle päätyminen.

      Poista
    2. Ehkä me blogikirjoittelijat olemme pohtivia ihmisiä, jotka tykkäävät käydä läpi ajatuksiaan kirjoittamisen kautta? Minä olen oppinut blogien kautta ihan hirveästi, ja erityisesti arvostan sellaisia blogikirjoittajia, jotka rohkeasti tuovat omat ajatuksensa esille. Hyvänä esimerkkinä voisin mainita esimerkiksi erään Kirjurin. ;-)

      Ulkopuolelle päätyminen voi tosiaan olla vapauttavaakin – jos vain osaa lopettaa sinne "sisäpuolelle" pyrkimisen ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

      Minä olen kuullut täkäläiseltä ystävältäni Sadhgurun kautta paljon juuri tuosta ykseyden kokemuksesta – emme loppujen lopuksi olekaan niin uniikkeja kuin kuvittelemme, vaan olemme kaikki yhtä, samalla tavalla osa tätä maailmaa kuin vaikkapa puut pihalla tai vesilasi tuossa pöydällä.

      Meditaatio varmasti auttaisi minuakin, mutta ensin pitäisi saada itseni kokeilemaan. En ole vielkään saanut otettua itseäni niskasta kiinni, vaikka sinä kirjoitit niin hienot ohjeetkin. Jospa huomenaamulla nousisin hieman aikaisemmin? :-)

      Poista
  16. Voi Satu, muistatko kun eka kerran nähtiin jätskibaarissa? Olin lukenut jo kotona Suomessa blogiasi ja Hyderabadiin muuttaessamme ajattelin ottavani sinuun heti yhteyttä, kun blogista välittyi mukava helposti lähestyttävä ihminen. Ja niinhän siinä kävi. Kun tapasimme eka kerran, minusta tuntui kuin olisin tuntenut sinut jo kauan:). Tokihan olin blogiasi lukenut, mutta oli helppo jutella kanssasi ja useinhan me siellä nähtiinkin ja lapsenikin odotti aina sinun näkemistäsi:). Oli kiva kuulla suomalaisen näkökantaa intialaisista ja Intiassa asumisesta ym. ja minusta meillä oli yksinkertaisesti kivaa! En koskaan ajatellut, että olisit tuntenut itsesi ulkopuoliseksi siellä, lähinnä ajattelin, kuinka hyvin olit onnistunut sulautumaan paikalliseen elämään. Sekin jäi mieleen, kuinka hyvin puhuit kieltä siellä, kun itse en ymmärtänyt telugusta yhtään mitään. Oli jännä nähdä, miten turistiksi helposti luultavaa naista yhtäkkiä pidettiinkin "omana", kun puhuitkin heidän kieltään:). Minä aina kerroin miehelleni, kuinka hienoa oli päivä kulkea sinun mukanasi ja nähdä uusia paikkoja ja kuulla juttaja intialaisesta elämästä. Odotin maanantaisia tapaamisiamme aina innokkaasti, kuten myös lapsemme! Kauheasti haleja sinne ja tsemppiä! Olet ajatuksissani!/Marja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, no totta kai muistan! Muistan sen joka kerta, kun käyn Sparissa. :-) Vaikka ei se kyllä mikään Spar enää ole, vaan Auchan. Sama kauppa muuten, mutta eri nimi.

      Onneksi on olemassa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa synkkaa heti! Sinä olit sellainen. :-) Ja jotenkin minulla synkkasi heti teidän lasten kanssakin, eikä minulla todellakaan synkkaa kaikkien lasten kanssa. :-)

      On muuten hassua, miten paljon kielitaito voikin muuttaa ihmisten käytöstä. Joskus käytän sitä vähän hyväksenikin – kun haluan saada parempaa palvelua, puhun telugua, ja jos haluan verhoutua turistiksi, puhun englantia. :-)

      Kiitos sinulle, ihana Marja. <3 Olisi kiva nähdä kesällä!:-)

      Poista
    2. Milloin olet tulossa Suomeen? Olisi tosiaan kiva nähdä!!! Minulla on heinäkuu lomaa. Heinäkuun lopussa mies palaa jo töihin, mutta minä olen silloin vielä kotona. Voitaisiin kehitellä jotain?:)/Marja

      Poista
    3. Juhannukseksi olen tulossa, ja olen siellä ainakin elokuun alkuun asti. Ihan ehdottomasti kehitellään jotain! :-)

      Poista
  17. Haluan vielä kiittää yhteisesti teitä kaikkia rohkaisevista kommenteistanne. Olen kovin kiitollinen siitä, että minulla on näin ihania lukijoita. <3 Kiitos teille!

    VastaaPoista
  18. Ensiksi pakko sanoa , että juurikin seuraan blogiisi valloittavan persoonasi ja aitouden vuoksi <3
    Loput onkin sitten tästä tekstistäsi kuin omasta suustani..Olen usein miettinyt samaa ,että on helpompi olla se ulkopuolinen ulkomailla, sillä ulkomaalaisena tulet olemaan aina jokatapauksessa...Olen myös usein se keittiöön paennut tiskaaja omissa ja muiden juhlissa, mistä meksikolaiset käyvät sitten sanomassa , että antaa kodinhoitajat tiskata huomenna..oikeastihab nautin siitä ,että pääsen yksin hetkeksi sosiaalisessa tilanteessa.
    Tuo menneisyyden vankina eläminen myös niin tuttua mikä johtikin sitten oikein kunnon romahdukseen viime kesänä..pohjalla käytyä on hidas nousu ylemmäs kuitenkin alkanut.toivon samaa sinulle ,ehkä pienen pohjamudissa pyörimiseen jälkeen jotkut asiat myös selkeytyvät <3 olet ainakin minun blogimaailman kultaisen tyyppi muista se <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Ninoh, olet kyllä niin minun sydäntäni lähellä. <3

      Tutuilta kuulostavat kokemuksesi. En tiedä mitään kamalampaa kuin sen, että tuntee olonsa yksinäiseksi ihmisjoukon keskellä. Parempi on tosiaan paeta silloin jonnekin ihan muualle, ihan konkreettiseen yksinäisyyteen.

      Minä olen yrittänyt jo pitkään päästä lukemaan kuulumisiasi, mutta Lily aina vaan herjaa, että Lilya huolletaan. Sais kyllä jo palata sieltä huoltokatkolta, että pääsisin katsomaan, onko tullut yhtään uutta kuvaa lempikoiruliinistani. <3

      Poista
    2. Jo nyt on p*rkele tuota Lilyn huoltokatkoa, kun ei se vieläkään toimi! Kuinkahan kauan ne meinaa vielä tehdä sitä remonttia?

      Poista
  19. Hei Satu,

    olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa, löysin sinut etsiessäni intialaisia reseptejä ja jäin oitis koukkuun :) Kiitos muistakin postauksistasi mutta erityisesti tästä uusimmasta. Onkohan niin että meitä kaikkia vaivaa ulkopuolisuuden tunteet, ainakin ajoittain, niin moni kmmentoijistakin jakoi tunteesi. Minullekin niin tuttu tunne ja myös itse asuin 7 vuotta ulkomailla tuntien oloni 'vapaammaksi' koska minun ei 'tarvinnut' kuulua sinne. Muistan myös lukuisia tilanteita joissa olin ainoa joka ei pystynyt seuraamaan keskustelua ja miten mitätöidyksi silloin tunsin itseni. Muilla oli hauskaa ja itse aivan irrallinen pala miettimässä mitä hittoa oikein täällä teen.

    Minusta sinussa on rohkeutta ja uskallusta paljonkin, moniko tuttavasi on muuttanut Intiaan ;)

    Jaksa kirjoittaa edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anna, ja tervetuloa. :-)

      Voi tosiaan olla, että ulkopuolisuus vaivaa meitä kaikkia, joitakuita useammin ja joitakuita taas harvemmin. Jo siinä mielessä ihan järkeenkäypä ajatus, koska eiväthän kaikki voi mitenkään tuntea kuuluvansa joka paikkaan ja joka ryhmään, vaan jokaiselle tulee varmasti eteen tilanteita ja seurueita, joissa ei ole ihan kotonaan ja joissa tuntee olonsa ulkopuoliseksi.

      Ehkä nämä tunteet koetaan jotenkin noloina ja hävettävinä (minä ainakin koen), ja siksi niistä puhutaan harvoin, vaikka pitäisi tehdä juuri päinvastoin.

      Kiitos sinulle! <3

      Poista
  20. Minä koen myös nolona ja hävettävänä, aina henkilökohtaisesti, vaikka useimmiten varmaan vaan on niin että tutummat tyypit innostuvat juttelemaan keskenään ihan spontaanisti. Se ulkopuolinen unohtuu vahingossa, ei siksi että unohdettaisiin tahallaan. Oikeastaan aika ymmärrettävää. Olen pari kertaa lähtenyt kesken kaiken kävelylle em. tilanteesta kun en ole enää muuten kestänyt...

    Ehkä etenkin vanhemmiten alkaa huomata että se piiri jossa on oikeasti kotoisasti onkin tosi pieni. Se oma ihana ydinjoukko jossa saa olla ihan just silleen kun on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todellakin ihan luonnollista, että tutummat tyypit innostuvat juttelemaan keskenään enemmän. Olen varmaan syyllistynyt tähän itsekin jättäen jonkun toisen tuntemaan ulkopuolisuutta. :-( Kunpa muiden seurustelun vain osaisi ottaa toisella tavalla, ettei rupeaisi heti automaattisesti ajattelemaan, että vika on minussa.

      Onneksi on se oma ihana ydinjoukko. :-) Kauhulla ajattelen, miten paljon sellaisia yksinäisiä ihmisiä Suomessakin varmaan on, joilla ei ole ehkä yhtään läheistä ihmistä. Kun on se oma ydinjoukko, joka hyväksyy minut juuri tällaisena, se jotenkin nollaa muiden seurassa koetun ulkopuolisuuden tai ainakin helpottaa oloa. Kun minäkin kelpaan jollekin. :-)

      Poista
  21. Tiedätkö, mun bloggauksen inspiraation puute johtui juuri tästä samaisesta syystä (tunteen aiheuttanut tapahtuma tosin eri). Kun luin kirjoituksesi tajusin, että tämän saman olisi voinut kopioida omaankin blogiini, vaikka oma "taukoni" olikin lyhyempi.

    Kun on koko ikänsä ollut enemmän tai vähemmän ulkopuolinen, ei oikein aina osaa olla ryhmässä. Täällä olen toisaalta välillä helpottunut, etta erilaisuuteni tavallaan sallii olla ulkopuolinen, eikä minun tarvitse ottaa painetta kuulunko porukkaan vai en. Se on tuntunut helpommalta lähestymistavalta valmiiseen porukkaan. Vaikka täytyy myöntää, etta ei sekään ihan aina toimi ja sitten nökötän päivätolkulla kotona portin sisäpuolella.

    -Chido

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kuulla. :-( Jotenkin se, että on todella silmiinpistävällä tavalla erilainen, kuten sinä olet siellä Zimbabwessa tai minä täällä Intiassa, joskus helpottaa ulkopuolisuuden tunnetta, ja sitten huonoina päivinä se taas suorastaan alleviivaa sitä.

      Olen nyt jälkeenpäin ajatellut, että omalla kohdallani tunne oli niin voimakas ehkä siksi, että olisin niin kovasti halunnut tuntea kuuluvani tuohon naisporukkaan. Jos asia olisi ollut minulle täysin yhdentekevä, tuskin olisin tuntenut sellaista ulkopuolisuuttakaan kuin nyt tunsin.

      Jaksamista sinulle! <3

      Poista
    2. Allekirjoitan kummatkin kappaleesi. Pahimmalta tosiaan tuntuu, jos todella haluaisi kuulua johonkin porukkaan ja siihen pääsy tuntuu olevan hyvin vaikeaa. Se itsellänikin aiheutti lähes koko viime viikon kotiinjumiutumisen (sepä vasta auttaakin..)

      Jaksamista ja tsemppiä sinulle myös! <3 Päänsisäiset taistelut ovat rankkoja.

      Poista
    3. Minä olen pettymyksiltä ja hylkäämisen kokemuksilta välttyäkseni teeskennellyt puoli elämääni, että en edes oikeastaan kaipaa ketään ja että en halua kuulua mihinkään porukoihin. Olen ollut (muka) sellainen viileän välinpitämätön. Mitä itsepetosta.

      Poista
  22. Vau, kriisin ja muutoksen paikka. Minusta Mine kirjoitti niin hienosti heti tuossa alussa, että laitan 'samismerkit' siihen alle. Osaisinpa sanoa tähän vielä nyt jotain älykästä ja auttavaista, mutta tuntuu, että tällaisesta asiasta olisi helpompi puhua kuin kirjoittaa (siis omalla kohdallani). Hienoa kuitenkin, että näet asioiden yhteydet menneisyydestä tähän hetkeen, eiköhän tuo ole eka askel muutoksen suuntaan - ja sen muutoksen pitää olla sellainen kuin sinä itse haluat, eikä muiden miellytysoperaatio.

    Blogin perusteella olet ihana, hauska ja älykäs ihminen eikä kaikkien tarvitse olla samanlaisia ja viihtyä kaikkien seurassa. On ihan ok myös tuntea olonsa epämukavaksi silloin tällöin tai tietyissä tilanteissa, ei se ole lähtökohtaisesti mikään vika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle taas kirjoittaminen tuntuu olevan tällaisista asioista helpompaa kuin puhuminen, kun kirjoittaessa joutuu ehkä pohtimaan ajatuksiaan perusteellisemmin. Puhuessa tulee pullautettua suusta kaikenlaista sen kummemmin ajattelematta, ja sitten ikävistä muistoista puhuessa alkaa vielä kaiken lisäksi itkettääkin. :-(

      Kiitos, Sanna. <3 Minulle on tämän keskustelun perusteella alkanut valjeta, että ehkä vaadin itseltäni hieman liikaa ja että me kaikki olemme lopulta yhtä inhimillisiä, puutteinemme kaikkinemme. Aina ei voi tuntea oloaan mukavaksi, eikä se tosiaankaan ole mikään vika tai tee minusta huonoa ihmistä.

      Poista
    2. Minäkin yleensä kirjoittelen mieluummin omista asioistani, mutta kun en sinua sen paremmin tunne, olisi helpompi jutella tuollaisista henkilökohtaisista jutuista :-) Ikävistä muistoista puhuttaessa on minusta ihan hyväkin tirautella muutama kyynel ja kun on kasvokkain kaverin halaaminenkin onnistuu helpommin.

      Minusta tuo täydellisyyden vaatiminen miltei kaikessa on suomalaisten nuorten naisten riesa - vasta muualla (ja vanhetessani?) olen oppinut armollisemmaksi ja suhtaumaan rennommin sellaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa aikaisemmin olisin ehkä panikoinut.

      Elämä on jonkinasteista kohellusta alusta loppuun eikä koskaan voi tietää mitä kulman takaa löytyy. Istu nyt peilin eteen ja katso itseäsi silmiin niin kauan kunnes rakastat itseäsi läpikotaisin, virheinesi ja epävarmuuksinesi kaikkineen <3 Siitä se kaikki alkaa. Olisipa nyt niin kiva pystyä pyrähtämään sinne ja rutistamaan sinua kunnolla!

      Poista
    3. Voi Sanna. <3 Virtuaalihalaus tuli ainakin perille. :-)

      Kaiken lisäksi suomalaiset varmaan saavat sosiaalisissa tilanteissa huomattavan vähän harjoitusta verrattuna nyt vaikkapa intialaisiin, kun täällä lappaa ihmisiä sisään ja ulos koko ajan ja pitää osata olla ison suvun kanssakin välilöissä. Tunnetaankohan täällä syrjäytyneen ihmisen käsitettä ollenkaan?

      Taidan joutua istuamaan siellä peilin edessä aika kauan. ;-)

      Poista
    4. Hyvä juttu, että tuli perille, ja niitä halauksia riittää :-)

      Ihan totta, kulttuurierot ovat tuon suhteen varmaan aika suuret. Suomessa muutenkin on ajatus hiukan sellainen, että yksin on pärjättävä ja 'täydellisyyden' ahtaat vaatimukset ulottuvat ihan kaikille elämänalueille.

      Tein tuon peilijutun muuten ihan oikeasti joskus lukiolaisena, kun oli sellainen olo, etten kuulunut joukkoon. Vieläkin voin palata siitä seuranneeseen hyvään tunteeseen, eli haluan lämpimästi suositella. Päättäväisesti vain itsesi kimppuun, ja armolla ja rakkaudella. Tosin silloin pienenä ei ollut samaa määrää 'emotional baggagea' mukana... Sinulla on sydän täynnä iloa, ymmärrystä ja rakkautta, kohdista sitä enemmän itseesi.

      Kriisit ovat kamalia, mutta toisaalta hienoja, koska niistä seuraa aina jotain uutta ja mahdollisuuksia on paljon. Täälläkin erilainen major kriisi meneillään, mutta luottavaisesti ja kiirehtimättä aion edetä sen keskellä, kohti kirkkaampia maisemia :-)

      Poista
    5. Kiitos viisaista sanoistasi. :-)

      Jaksamista sinnekin kriisin keskelle! Toivottavasti asiat järjestyvät pian parhain päin. Lähetän ison halauksen sinne Australian suuntaan. <3

      Poista
  23. Samaistuin aika vahvasti tuohon tilannekertomukseesi. Minäkään en ala-asteaikoina kuulunut joukkoon, ja luulen, että sen takia vieläkin vierastan tietyn tyylisiä naisporukoita, sellaisia, jotka koostuvat ihmisistä, jotka todennäköisesti ala-asteiässä olivat "suosittuja". Minua ärsyttää todella paljon tuollainen "miehet miesten kanssa, naiset naisten kanssa"-meininki, mitä Suomessakin välillä harrastetaan, koska ei se tosiaan automaattisesti tee minua läheiseksi jonkun toisen ihmisen kanssa, että meillä sattuu olemaan sama sukupuoli ja miehemme ovat kavereita, ja välillä kun joukko sattuu koostumaan naisista, jotka ovat selvästi enemmän sitä "suosittua" kastia, koen minäkin vahvasti tuota ahdistusta, että minut on hylätty vihollisalueelle (vaikka kaikki suhtautuisivatkin minuun positiivisesti).

    Tuosta itsensä tuntemisesta ja hyväksymisestä tuli mieleen, että luen tällä hetkellä The Happiness Project -nimistä kirjaa (kirjoittanut Gretchen Rubin). Siinä käsiteltiin paljon sekä omakohtaisten kokemusten että kirjallisuuden ja tutkimusten perusteella sitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi, mukaanlukien tapoja oppia ei ehkä tuntemaan vaan tunnustamaan itsensä. En voi tietää, olisiko tästä apua pohdinnoissasi, mutta suosittelen joka tapauksessa. Raskaista aiheista huolimatta kirja on yllättävän kevyttä luettavaa mukaansatempaavan kirjoitustyylin ansiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin inhoan sukupuolen mukaista ryhmittelyä, ja inhoan keinotekoisia ryhmittelyjä muutenkin. En ole koskaan pitänyt siitä ajatuksesta, että pitäisi olla läheinen joidenkin ihmisten kanssa vain siksi, että meillä on jokin ns. yhdistävä tekijä. En esimerkiksi pidä siitä ajatuksesta, että minun pitäisi yrittää olla sydänystävää naapurien kanssa vain siksi, että he ovat naapureitamme ja että he voivat poissaollessamme käydä kastelemassa kukkia (tosin meillä ei ole yhtään kukkaa, jota kastella, hehe).

      Sukupuolen mukainen erottelu raivostuttaa minua erityisen paljon silloin, jos jako ei tapahdu “luonnollisesti” niin, että tunnen, että minulla on vapaus valita. Jos minulle tule vähänkään sellainen tunne, että minut on pakotettu naisten seuraan vain sukupuolen perusteella, menen jotenkin jo siinä vaiheessa ihan lukkoon.

      Kiitos kirjavinkistä. Kävin hieman etsimässä tietoa kirjasta, ja pidin kovasti sen ja koko projektin ideasta. Hankin kirjan heti, kun vain saan sen käsiini. (Viimeistään luen sen kesällä Suomessa, kun näkyi olevan saatavilla kirjastossakin.)

      Poista
  24. Liisa Inkeri14.5.2013 19.01

    hei Satu,
    olen vakiolukijasi, vaikka en ole kommentoinutkaan kuin kerran nimettömänä (sori). Luin tämän aika tuoreeltaan ja kirjoituksesi oli todella puhutteleva ja ajatuksia ja tunteitakin herättävä, ja se herätti myös halun kommentoida, mitä en silloin ehtinyt. Nyt huomaan, että tästähän on sukeutunut mielenkiintoinen keskustelu - tuntuu, että jokainen on kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteita. Ne ovat minusta vähän samaa, koska milloinkaan en ole tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin joukossa, johon en ole jostain syytä kuulunut tai päässyt mukaan.

    Tunnistan omassa itsessäni samoja piirteitä ja samoja kokemuksia, kouluaikana minulta puuttui läheiset ystävät, osin koska kanssakäyminen etäisyyksien takia rajoittui kouluun, osin myös koska vaikka yläasteella meitä oli kolmetoista tyttöä, osa "koviksia", osa "nynnyjä" - tulin hyvin toimeen kummankin porukan kanssa, mutta jos oli jotain paritehtäviä, niin minullapa ei ollutkaan sitä itsestään selvää paria. Olin myös lapsena aika ujo vähänkin vieraammassa porukassa, eikä se ainakaan helpottanut porukkaan pääsemistä. Itsetunnon osalta ehkä enemmänkin olen kokenut arkuutta suhteessa miehiin, enkä ole uskonut (en taida uskoa vieläkään), että kukaan kiva mies voisi olla minusta oikeasti kiinnostunut. Minustakin tuntuu, että olen ajautunut, kun en ole uskaltanut tehdä päätöksia ja tavoitella haaveitani. Iän myötä ujous on karissut, olen tullut seurallisemmaksi ja kiltistä tytöstä on tullut kovempi, kärttyisämpikin keski-ikäinen akka.
    Sisimpääni en paljasta kaikille, ja jossain määrin eri ihmisille paljastan eri asioita itsestäni. Kavereita on paljon, mutta todellisia ystäviä vain muutama. Iän myötä olen ymmärtänyt, että kaikkien ei tarvitse tykätä minusta eikä minun tarvitse tykätä kaikista ja silti voimme tehdä tarvittaessa yhteistyötä. Erityisesti olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä kaikesta. Nuorempana tunsin syyllisyyttä ja lähes pyytelin anteeksi, jos itse olin pahoittanut mieleni jostain toisen sanomisesta tai tekemisestä. Ehkä se on ollut jotain hylätyksi tulemisen pelkoa.

    Blogisi perusteella saamani käsitys sinusta (kuten näyttää olevan muillakin kommentoijilla) on aivan erilainen kuin mitä nyt aallonpohjassa kirjoitit: olet fiksu, mitä todistaa sujuva kirjoittamisesi aiheesta kuin aiheesta, blogisi on antanut tietoa ja viihdyttänyt. Olet rohkea, kun olet uskaltanut rakastua intialaiseen mieheen ja muuttaa Intiaan. Blogin perusteella sinulla on hyvät välit omaan sukuusi ja miehesi sukuun (vaikuttaa, että olet hyväksytympi minä kuin moni ihan suomalaisen miehen nainut), ja ainakin kuulut vallan mielenkiintoiseen bloggaajaporukkaan, joiden kanssa keskustella ainakin virtuaalisesti.
    Alatko aikuistua tai lähestyä keski-ikää, jolloin usein tulee itsetutkiskelun aika? Vaatii muuten rohkeutta myös sanoa nämä ääneen tai edes ajatella - useinhan ne ajatukset vain torjuu.

    Tästää tulikin pitkä kommentti, omaa vuodatustani. Olet kiinnostava henkilö, jonka haluisin tuntea oikeasti, niin läheiseltä olet alkanut blogin perusteella tuntua. Pohjamudissa pyöriminen joskus tekee hyvää ja voi olla alku uuteen, mutta älä jää sinne. Pettymyksiin - tai rohkeuden puutteeseen minua ystäväni kerran neuvoi kysymällä, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua kyseisessä tilanteessa? Ja sitten huomaa, että ei se nyt oikeastaan maailmaa kaadakaan....
    Tsemppiä! / Liisa Inkeri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa Inkeri. Ei haittaa mitään mitään vaikka ei kommentoisikaan, vaikka jokainen kommentti ilahduttaa kyllä minua kovasti. :-) Kirjoitit niin kauniisti, että en osaa muuta kuin kiittää nöyrästi. Kiitos sinulle. <3

      Kirjoituksessasi oli äärimmäisen paljon minulle tuttua.

      Minä olisin kouluaikoina kovasti tarvinnut jonkinlaisen parhaan kaverin, sellaisen, jonka kanssa olisin ollut paita ja peppu. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, ja jos jotain sellaista jostakusta kaverista luulin, sain pettyä aina karvaasti. En tiedä, miksi se paras kaveri olisi ollut minulle niin hirveän tärkeä – ehkä se on kaikille muillekin? Sitten kun paras kaveri myöhemmin löytyi, tukeuduin häneen ehkä ihan liikaakin. Kun kaveri oli poissa koulusta, tunsin itseni ihan onnettomaksi, vaikka ympärillä olisi ollut muitakin ihmisiä ja jopa kavereita.

      Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne on minustakin ainakin joissain tilanteissa sama asia, enkä kyllä tiedä minäkään paljon mitään kauheampaa kuin tuntea olonsa yksinäiseksi ihmisten keskellä. Ihmisten paljous alleviivaa sekin jotenkin omaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, kun läsnä on ihmisiä, mutta heihin ei saa kontaktia. On hirveän musertavaa katsella muiden seurustelua ja ilonpitoa sivusta.

      Ujous vaivasi minuakin lapsena, joissakin tilanteissa jopa ihan neuroottisuuteen asti. Vanhemmiten osa ujoudesta karisi, ja osa muutti muotoaan. Toisaalta tunnistan sisälläni sellaisenkin salaisen toiveen, että haluaisin jollakin tavalla kovasti olla tapahtumien keskipisteessä, vaikka varmasti tuntisin oloni epämukavaksi, jos oikeasti olisin. Ehkä halu kertoo jotain siitä, että ajattelen huomioituna olemisen olevan sama kuin hyväksyttynä ja rakastettuna oleminen.

      Minulla on ihan sama juttu, että paljastan itsestäni eri asioita eri ihmisille, eikä ole yhtään sellaista ihmistä, joka tietäisi minusta kaiken. Eikä onneksi tarvitsekaan! Olen myös tajunnut sen, että kaikki eivät voi minusta pitää enkä minä voi vastaavasti pitää kaikista, ja se on helpottanut oloa aika tavalla.

      Syyllisyys on tuttua minullekin, ja oikeastaan vasta täällä Intiassa olen tajunnut sen (kun on ollut etäisyyttä tarpeeksi), että jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja omasta käyttäytymisestään. Syyllisyys on varmasti todellakin jonkinlaista hylätyksi tulemimisen pelkoa sekin – ehkä sitä yrittää tiedostamattaan miellyttää toista siinä pelossa, että tulee muuten hylätyksi ja että jää yksin. Minä olen lisäksi tuntenut syyllisyyttä joskus myös pelkästä olemassaolostani, ja uudessa seurassa olen kokenut itseni taakaksi muille. Muut ovat hyviä ja kivoja, ja minä olen aina se joka on otettu mukaan pakosta.

      Tämä voi olla jonkinlainen ikäjuttukin (keski-ikä, mikä se on, hih), koska olen ihan selvästi huomannut, että olen pohdiskellut elämääni hyvin paljon viime aikoina ja huomannut olevani siihen monella tapaa tyytymätön. Asioiden tunnistaminen ja tunnustaminen ovat ensimmäisiä askelia, ja sitten pitäisi kai alkaa miettiä, miten haluaisin elämääni muuttaa. Ei mikään ihan pieni juttu.

      En olisi ikinä voinut kuvitella, kun kieriskelin omissa ulkopuolisuuden tunteissani, että niin moni on kokenut samaa. Siitä syystä en todellakaan kadu tämän postauksen kirjoittamista, vaan olen todella iloinen, että kirjoitin asiasta. Olen saanut näistä kommenteista paljon voimaa, ja toivon, että näistä on ollut apua jollekin toisellekin tai että joku on ainakin saanut lohdutusta siitä ajatuksesta, ettei ole tunteidensa kanssa yksin.

      Yleensä se on todellakin niin, että rakentelee mieleensä etukäteen hirveät möröt, kun se pahin mahdollinen, mitä voi tapahtua, ei vedä läheskään vertoja omille peloille.

      Kaikkea hyvää sinulle! :-)

      Poista
  25. Toivon että jatkat postaamista sillä pidän blogistasi paljon.
    Tunnistin kirjoituksestani jotain hyvin tuttuja asioita. Monen mielestä minäkin olen elänyt hyvin mielenkiintoista ja vaihtelevaa elämää. Mutta olenko todella?
    Mielestäni en ole uskaltanut elää, ottaa riskejä, tunnen itseni jatkuvasti ulkopuoliseksi ja mielestäni olen ikuinen alisuoriutuja joka kuitenkin tavoittelee täydellisyyttä.

    Sinusta olen samaa mieltä kuin muutkin kommentoijat. Fiksu, rohkea, kiinnostava.

    Hyvää jatkoa ja toivottavasti jatkat mielenkiintoista blogiasi.

    Anastasia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Anastasia. :-)

      Olen pohtinut paljon tuota, miten eri silmin muut saattavat meidän elämäämme katsoakaan. Ehkä joku pitää minunkin tylsää elämääni mielenkiintoisena ja vaihtelevana? :-) Monesti sitä ajattelee myös, että jollakin menee ihan loistavasti ja että hänen elämänsä on ihan täydellistä, vaikka jokaisella on kuitenkin omat ongelmansa, ja usein ne taitavat olla aika pitkälti samanlaisia kuin muillakin.

      Kunpa ihmiset puhuisivat omista ajatuksistaan ja tunteistaan enemmän ja avoimemmin. Itsekin olen yrittänyt pitää aina pokerinaaman, vaikka sisällä kävisi minkälainen myllerrys. Mutta kai pelko toisten reaktioista ja omien tunteiden mitätöimisestä on niin suuri, että mieluummin pitää asiat sisällään.

      Hyvää jatkoa myös sinulle, ja mukavaa kesän odotusta myös!

      Poista
  26. Voi Satu, et ole mikään "kummajainen" tuntemuksinesi! Näet kuinka monen meistä on helppo samaistua kuvauksiisi ulkopuolisena olemisesta ja jonkilaisesta riittämättämyyden tunteesta. Epäilen, että se on yksi särmä meissä jokaisessa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, joskus enemmän ja joskus vähemmän...Tunnen itseni nykyään kuin olisin kala kuivalla maalla, jos minun on lähdettävä vaikka työkavereiden kanssa "ulos". Tilanne on jotenkin niin vastenmielinen, että välttelen sitä niin paljon kun mahdollista.

    Älä murehdi elämätöntä elämää, sinulla on vielä paras elämä edessäsi ;).Usko pois, sinä ole hyvä sellaisena kuin olet. Sinä olet paras sinä <3
    t. simran

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hienosti sanottu, että sinä olet paras sinä! :-) Niinhän se on, että jokainen on paras itsensä. Kunpa sitä omaa itseään oppisi vielä arvostamaan ihan oikeasti, ettei mielen pikku pirut muistuttelisi aina, että on ihan mitätön.

      Enpä kyllä arvannut tätä postausta kirjoittaessani, että samanlaisia kokemuksia löytyisi niin monelta. On ollut ihanaa, että ihmiset ovat uskaltaneet kirjoittaa kokemuksistaan, koska se antaa omille ajatuksille ja tunteille oikeanlaista perspektiiviä: en olekaan niin outo ja poikkeava kuin olin kuvitellut.

      Kiitos, Simran. <3

      Poista
  27. Postaus oli niin ajatuksella kirjoitettu ja siihen on tullut jo niin monta fiksua vastausta, etten oikein tiedä mitä tähän enää lisäisi. Paitsi että kuten Liisa-Inkeri kirjoittaa tuossa yllä, minullekin on välittynyt blogista älykäs, pohdiskeleva ja huumorintajuinen ihminen, jonka haluaisin mielelläni tuntea ihan oikeassakin elämässä. Rohkeutta ei sinulta varmasti oikeasti puutu, rohkeudeton ihminen ei päädy asumaan toiselle puolelle maailmaa ja toisenlaiseen kulttuuriin. Tunnistan silti tuon pelon siitä, että elää elämäänsä niin, että joutuu katumaan tekemättömiä asioita. Mutta kun kaikkea ei voi yhdessä ihmiselämässä tehdä, mistä sitä tietää mitkä valinnat ovat niitä ratkaisevia ja aiheuttavat katumusta...? Ja oman persoonan hyväksymiseen liittyy myös kysymys siitä, haluaisiko sitä elää erilaista elämää OIKEASTI, vai onko kyse vain siitä, että olettaa, että kuuluisi haluta? Noh, tuo jälkimmäinen liittyi lähinnä omiin introverttikokemuksiini. Minulla kun meni hieman aikaa oivaltaa, että introvertti persoona on ihan ok. ;)

    Anteeksi, on sen verran myöhä, etten osaa oikein muotoilla sanojani toimivammin. Mutta pääsinpä vuodattamaan. Halaus sinulle, ja toivottavasti jaksat jatkaa, blogisi on yksi ehdottomista suosikeistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta sanasi olivat oikein toimivasti muotoillut. :-)

      Rohkeus on mielenkiintoinen asia sekin. Tunnistan itsessäni sen, että olen joissain asioissa hyvinkin rohkea ja sitten taas joissain asioissa melkeinpä maailman suurin jänishousu. Miksen voi olla rohkea kaikissa asioissa ja miksen osaa ottaa kaikkea vastaantulevaa pelotta vastaan? Ehkä tämäkin johtuu jotenkin menneisyydestä ja siitä, millaisia muistoja mihinkin tapahtumiin liittyy ja millainen minäkuva tapahtumiin liittyen on muodostunut.

      Olen pohtinut paljon tuotakin, että haluaisinko itse ihan oikeasti muutosta ja erilaista elämää, vai haikailenko muutoksen perään vain siksi, koska ajattelen tietynlaisen elämän olevan yleisesti hyväksyttyä, sitä mitä kaikkien "kuuluukin" haluta. Tämä voi hyvinkin liittyä ikään – tässä iässä kun elämän "pitäisi" olla tietynlaista, vakaata ja ennustettavaa, mutta täällä sitä vaan haahuillaan Intiassa ilman varmaa tietoa tulevaisuudesta. Jos oppisi tunnistamaan sen, mitä ITSE ihan oikeasti haluaa, niin voisi yrittää hiljentää ne päästä tulevat soraäänet.

      <3

      Poista
  28. Pöh pöh, minusta ei kannata pahoitella sitä jos joskus ei huvita päivittää blogia. Bloggaamisesta ei kannata tehdä pakkopullaa, olen itsekin todennut sen monta kertaa. Sinun blogisi on niin ainutkertainen, että postauksia voi odottaa pidemmänkin aikaa ja kun uusi postaus tulee niin innolla ei ole rajoja päästä lukemaan niitä. :)

    Hyvin moni on varmasti käynyt samoja tunteita läpi kuin sinä, kuten kommenteista voi päätelläkin. Niin minäkin osittain, vaikka ikää ei kertynyt kuin lukioopiskeluihin asti. Varsinaista koulukiusaamista en ole saanut kokea ja kavereitakin on aina ollut. Olen ehkä vain itse kiusannut itseäni ja kiusaan edelleen. Mietin asioita liikaa ja ihan yllättäen monien vuosien takainen itseäni hävettävä tilanne saattaa nousta mieleen ja vaivata pitkään. Itselläni on aina ollut itsetunnon kanssa ongelmia ja olen pysynyt tietoisesti omalla mukavuusalueellani. En edes halua poistua siltä, koska se pelottaa. Minulla on vasta elämä edessä ja toivon, että jossain vaiheessa pystyisin heittäytymään mukaan elämään ja yhtä rohkeasti kuin sinä. Minusta on niin rohkeaa muuttaa ja asua täysin erilaisessa kulttuurissa. Se on jotain sellaista mitä minäkin haluaisin kokea ja uskaltaa, hypätä tuntemattomaan.

    Minusta on myös rohkeaa kirjoittaa tunteistaan, vaikka ne olisivat hyvinkin negatiivisia. Ja kuten olet huomannut en usko, että tämä postaus olisi saanut lukijoita kaikkoamaan vaan se ehkä on yhdistänyt lukijoita ja sinua enemmän? Moni muukin on kokenut samanlaisia asioita ja tämä postaus sai omastakin elämästäni asioita pintaan ja pohtimaan asioista joita en ole halunnut aikaisemmin ajatella.

    Elämä ja sen pohdiskelu on välillä aika rankkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä yritän sen takia säilyttää jonkinlaisen kontaktin blogiin vaikka vähän väkisinkin, koska olen huomannut, että mitä pitempi tauko, sitä enemmän blogi alkaa painua minulta unohduksiin ja sitä vaikeampi on taas palata sen pariin. Eli kai se jonkinlaista pakkopullaa silloin on? (Ainakin nyt tällä hetkellä.)

      Kiitos sinulle. <3

      On se hassua, miten eri tavalla ihmiset voivat asiat nähdä. Minusta ulkomailla muuttamisessa ei ole mitään rohkeaa, ja minäkin olen tänne vain jotenkin "päätynyt". :-)

      Sinun ajatuksesi kuulostivat minustakin hyvin tutuilta. Voisiko olla kyse jonkinlaisesta täydellisyyden tavoittelusta? Omalla kohdallani ainakin on ollut näin – vaatii itseltään koko ajan, että kaiken on onnistuttava, vaikka hyvin tietää, että kukaan ei voi onnistua aina kaikessa. Siitä tulee sitten jonkinlainen ristiriitainen olo, ja ainakin omalla kohdallani suuri osa epävarmuudesta on kummunnut juuri sieltä. Pitäisi vaan antaa itselleen lupa epäonnistua, koska virheet ovat oikeastaan vain hyväksi, sillä niistä sitä oppii.

      Olen vieläkin todella ihmeissäni ja kiitollinen, että näin moni on osallistunut keskusteluun ja kertonut omista kokemuksistaan. Taidamme olla kaikki aika inhimillisiä? :-)

      Poista
  29. Voi ystävä hyvä, suuri voimahalaus sinulle! Nyt ymmärrän toisen tason blogiini jättämissäsi kommenteissa...

    Mahtavia kommenttejakin olet täällä saanut. Itselle tuli myös mieleen sellainen, että ulkomaillaolo on tietyllä tavalla helpottanut omia erilaisuuden- ja yksinäisyydentunteita, kun joka tapauksessa on ollut erilainen kuin muut. Ja ne siellä saadut ystävät myöskin ovat monet olleet hieman sellaisia yksinäisiä seikkailijasusia.

    Pariisin vuosina kahlasin läpi vakavan masennuksen ja silloin psykiatrilta saamanani neuvo sopii tähänkin problematiikkaan (ainakin jotenkin): "Stop thinking too much." Onhan se vähän hassusti sanottu, kun eihän sitä voi oppia ymmärtämään itseään ja reaktioitaan miettimättä, mutta edes hetkellisesti hellittämällä saa taas yhden yön nukutuksi paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Vilijonkka. <3 Voimahalaus tulee taas tällä hetkellä oikein tarpeeseen.

      Minulla taas on ehkä hieman päinvastainen ongelma, että olen polskuttanut elämässäni menemään päivä kerrallaan, asioita sen suuremmin miettimättä ja tulevaisuutta murehtimatta. Ja nyt olen sitten tässä, tyytymätön elämääni ja kaikkeen. Miettiminen on joskus hyväksi ja joskus pahaksi - ehkä sillekin on paikkansa ja aikansa.

      Poista
    2. Eli yksi on pohtinut liikaa ja toinen ei ehkä tarpeeksi. Onkohan sellaista sopivasti miettivää olemassakaan, vai aaltoillaanko me kaikki enemmän tai vähemmän.

      Toivottavasti mietteittesi tuloksena kuitenkin löydät elämästäsi myös niitä puolia, joihin voisit olla tyytyväinen! Tai ratkaisuja ongelmakohtiin. Tsemppiä taas!

      Poista
    3. Hih, ei taida olla?

      Kiitos, Vilijonkka. Ehkä tämä tästä? :-)

      Poista
  30. "I used to think I was the strangest person in the world but then I thought there are so many people in the world, there must be someone just like me who feels bizarre and flawed in the same ways I do. I would imagine her, and imagine that she must be out there thinking of me, too. Well, I hope that if you are out there and read this and know that, yes, it’s true I’m here, and I’m just as strange as you." -Frida Kahlo~

    VastaaPoista