Tulitikkutyttö

Olen pahoillani, että kirjoitustauko on venähtänyt näin pitkäksi. Tauon syynä ei loppujen lopuksi ole ollutkaan kuumuus vaan se, että elämän ahdistus on iskenyt päälle ihan totaalisesti. Elämäni on ulkoisesti ihan samanlaista kuin ennenkin (päällisin puolin kaikki on hyvin), mutta mieli on solmussa. Olen tajunnut viime aikoina paljon kipeitä asioita, ja kaikki energia on mennyt niiden herättämien tunteiden käsittelyyn. Minulla ei ole vieläkään blogille mitään annettavaa, ja blogikirjoittelu tuntuu muutenkin vaativan nykyään niin paljon, että en ole ihan varma blogin tulevaisuudesta. Tämä kun on kuitenkin Intia-blogi, ja Intia tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta asialta, vaikka intialaista ilmaa hengitänkin.

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa yhdestä asiasta, joka on varjostanut koko elämääni ilman, että olen itse oikeastaan edes tajunnut sitä. Kyse on ulkopuolisuuden tunteesta: tunnen itseni isommassa ja vieraammassa joukossa lähes poikkeuksetta ulkopuoliseksi, vaikka siihen ei olisi mitään varsinaista syytäkään.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa jostakin näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta toisaalta se voi olla minulle hyväksikin (tulee ainakin tosiasiat tunnustettua) - tai sitten ei. Ehkä jo tunnin päästä kaduttaa. Tästä postauksesta ei tule mikään kevyt ja leikkimielinen, joten iloista Intia-lukemista etsiskelevien kannattaa poistua tässä vaiheessa jonnekin ihan muualle. Enkä jaksa välittää siitäkään, vaikka minulta katoaisi tämän avautumisen myötä viimeinenkin lukija. Ihan sama.

Totuus on se, että olen menneisyyteni vanki. Olen antanut menneisyydessä koetun vaikuttaa minäkuvaani ja elämääni niin paljon, että en ole elänyt elämääni niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan en ole edes elänyt elämääni, vaan olen vain ottanut sen vastaan sellaisena kuin se on tullut. Olen kuvitellut olevani helposti mukautuva ja sopeutuva ihminen, kun olen oikeastaan ollut passiivinen pelkuri. Olen aina keksinyt muka hirveän päteviä syitä, miksi en voi tehdä jotakin, kun kyse on ollut koko ajan siitä, että en ole vain uskaltanut. Olen pysytellyt mukavuusalueellani, helpossa ja mukavassa pikku elämässäni, joka ei (loppujen lopuksi) anna mitään, koska se ei otakaan mitään. Olen kehitellyt itselleni käyttäytymismallit, joita noudattamalla olen turvassa. En siis joudu kohtaamaan mitään yllättävää, joka asettaisi minut vastakkain menneisyyteni ja omien puutteideni kanssa. Samalla olen piileskellyt pusikossa ja jättänyt elämäni elämättä. En ole tehnyt sitä, mitä olisin halunnut, koska en ole muka pystynyt. En ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä tai hyväksytty. Eihän keskinkertainen voi tehdä mitään; pitäisi olla paras tai ainakin täydellinen, jotta voisi ryhtyä johonkin! Ihmisiä käsketään aina elämään elämänsä sillä tavalla, ettei sitten vanhana tarvitse katua. Minun ei tarvitse odotella edes vanhaksi tuloa, sillä kadun elämääni jo nyt.

Viime aikoina on tullut eteen paljon sellaisia tilanteita, jotka ovat pakottaneet minut tunnustamaan tosiasiat. Ulkopuolisuuden tunteen jäljille minut johdattelivat viikon takaiset tapahtumat, kun eräs ukkelin kaveri oli perheineen kaupungissa. Kaveri kyläili erään lapsuudenystävänsä ja tämän perheen luona, ja he kutsuivat minut ja ukkelin lounaalle. Paikalla oli vielä kolmaskin perhe, ja kaikkien perheiden miehet (ukkelin kaveri mukaan lukien) olivat lapsuudenystäviä. Vaimot ja lapset olivat luonnollisesti ilmestyneet kuvaan vasta myöhemmin, ja vaimot ja lapset - kullakin perheellä on yksi poika - olivat myös ystävystyneet vuosien aikana.

Olen Suomessa tottunut siihen, että kun ollaan kylässä, kaikki istuvat yhdessä esimerkiksi olohuoneessa. Täällä seurustellaan kuitenkin joskus niin, että naiset seurustelevat keskenään eri huoneessa ja miehet eri huoneessa. Nyt miehet jäivät istumaan etuhuoneeseen, ja naiset johdattelivat minut yhteen makuuhuoneeseen, jossa istuimme kaikki sängyn päällä. Kaikki meni aluksi hyvin, ja juttelimme niitä näitä. Sitten rupesimme pelaamaan korttia, ja aloin tuntea oloni selittämättömällä  tavalla epämukavaksi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä sitä ja yritin vain hymyillä. En ymmärtänyt kaikkea, mitä naiset puhuivat, ja tunsin itseni hölmöksi, kun en tajunnut nauraa heidän vitseilleen oikeassa kohdassa. Naiset olivat ystäviä jo monen vuoden takaa, ja mikä minä olin heidän joukossaan, ellen ulkopuolinen? Onneksi peli keskeytyi, kun tilattu biryani saapui, ja pääsimme syömään. Syömisen jälkeen me naiset istuimme television ääressä, ja minä olin muka katsovani televisiosta tulevaa mäiskimiselokuvaa kovinkin tiiviisti, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat, ja halusin vain päästä kotiin. Olin hirveän iloinen, kun pääsimme vihdoinkin lähtemään, sillä tiesin pääseväni epämukavasta olosta pian eroon. Olin jopa niin iloinen, että kutsuin kaikki perheet meille joskus kylään. Paino sanalla joskus. Siinä vaiheessa selvisi, että ukkeli olikin ollut vikkelä liikkeissään ja kutsunut kaikki kolme perhettä meille lounaalle - heti seuraavana päivänä.

Rehellisesti sanottuna en tiennyt, kuinka tulisin päivästä selviämään. Minun piti olla iloinen emäntä, joka huolehtisi kaikkien hyvinvoinnista, mutta kuinka pystyisin siihen, kun kaikki voimani menisivät siihen, että saisin pidettyä itseni jotenkuten kasassa? Tiesin nimittäin, että edellispäiväinen tunne ei häviäisi noiden naisten seurassa mihinkään, vaan se todennäköisesti vain pahenisi.

Seuraavan päivän kyläily oli alusta loppuun yhtä piinaa. Mitä enemmän yritin sopeutua naisten joukkoon, sitä kauemmaksi tunnuin liukuvan. Lopulta en pystynyt antamaan itsestäni mitään, ja ikään kuin vain tarkkailin tilannetta ulkopuolelta. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, näkymättömäksi, kärpäseksi katossa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että joku naisista totesi heidän keskinäisen juttelunsa lomassa, että "Sadulla on varmaan tylsää". Ei minulla tylsää ollut, vaan tunsin oloni vain äärettömän surulliseksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Toivoin pääseväni ruokailun jälkeen pakoon keittiöön - tiskiä kun oli aika paljon - mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun ukkelin kaveri mölähti etuhuoneesta vaimolleen, että "Sadulla ei ole kotiapulaista". Vaimo tiuskaisi takaisin tietävänsä asian, ja siinä vaiheessa menetin keittiöni hallinnan aika lailla totaalisesti. Kun yritin päästä tiskaamaan, kaverin vaimo työnsi minut melkein väkivaltaisesti takaisin: hän tiskaisi astiat!

Kun koko porukka lähti meiltä, kaivauduin sohvalle ja söin ison jäätelöannoksen ja kaksi isoa kulhoa popcorneja. Oloni ei muuttunut ainakaan yhtään sen paremmaksi.

Kokemus oli niin voimakas, että en pystynyt työntämään sitä syrjään. Olen aiemminkin tajunnut ulkopuolisuuden tunteen joissakin samankaltaisissa tilanteissa, mutta olen aina onnistunut ravistelemaan kokemukset mielestäni. Nyt se ei jostain syystä onnistunut. Lopputulos oli se, että rupesin ajattelemaan elämääni taaksepäin, ja palasin niihin vuosiin, joita en suurin surminkaan ole tähän mennessä halunnut ajatella, eli ala-asteaikoihin ja niitä edeltäviin lapsuusvuosiin. Ulkopuolisuus oli silloin nimittäin ihan todellista. Olen kantanut ulkopuolisuuden tunnetta ilmeisesti sieltä asti mukanani - oli nykypäivän ulkopuolisuus sitten kuviteltua tai todellista.

En kuulunut ala-asteella meidän luokan kermaan, kauniisiin ja suosittuihin tyttöihin, vaan olin jonkinlainen hylkiö, jonka kanssa ei haluttu olla. Suoranaista kiusaamistakin oli, mutta onneksi kuitenkin aika vähän (tai ainakaan en muista sitä, mutta en muista paljon muutakaan noilta vuosilta). Kyllä minullakin kavereita oli, varsinkin ala-asteen ylemmillä luokilla, mutta alimmat luokat ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet, että pystyn käymään niihin liittyviä tunteita vasta nyt läpi. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, miksi en kelvannut kenellekään. Olinko niin tylsä tai ruma vai muuten vain sellainen ihminen, josta ei voi pitää? Mitä vikaa minussa oli?

Jos tytöt minua karsastivatkin, poikien seurassa en sen sijaan tuntenut itseäni koskaan hyljeksityksi. Heidän seuraansa kelpasin aina, tai siltä minusta ainakin tuntui. Varmasti sen takia tunnen itseni edelleenkin hyväksytymmäksi miesten joukossa - minun ei tarvitse miettiä sitä, olenko ulkopuolinen vai en, vaan voin vain olla. Erityisesti ikäisessäni vieraammassa naisjoukossa kyseenalaistan itseäni edelleen jatkuvasti, ja lopputulos on aina sama. Olen ulkopuolinen. Kaikkein hirveintä on se, että kaikesta tästä johtuen en oikeastaan edes tiedä, millainen ihminen minä todella olen. Olen vain jonkinlainen robotti, joka ohjelmoituu aina kuhunkin tilanteeseen sopivaksi - eikä siis sovi tai kuulu oikeastaan minnekään.

Jollakin tapaa ulkomailla on helpompi olla, koska täällä on joka tapauksessa ulkopuolinen, ulkomaalainen. On helppo selittää ulkopuolisuus ulkomaalaisuudella: tunne ei johdu minusta itsestäni vaan siitä, että kulttuuri, kieli ja ihmiset ovat minulle vieraita - ja minä yhtä lailla heille. Siksi ihmettelenkin, miksi juuri tämä kokemus oli niin voimakas. Miksi en vain pystynyt unohtamaan ja palaamaan siihen tuttuun ja turvalliseen elämääni ilman, että paska osui tuulettimeen ja levisi?

Kokemus aiheutti jonkinlaisen lumipalloefektin. Kun en enää sulkenut silmiäni menneisyydeltäni vaan annoin tunteiden tulla, mieleen tuli aina vain lisää asioita menneisyydestä. Aloin ymmärtää menneisyyden yhteyden nykyiseen elämääni ja elämäni aikana tekemiin ratkaisuihin. Tunsin - ja tunnen - suunnatonta surua, kun tajuan, miten erilaisen elämän olisin voinut elää, jos vain olisin uskaltanut. En jossittele menneisyyttä, mutta toisaalta en hehkuta tulevaisuuttakaan: mitä auttaa omien virheidensä tajuaminen, jos ei osaa elää toisinkaan? En osaa vain yhtäkkiä pyyhkäistä mennyttä sivuun, tulla pois mukavuusalueeltani ja ruveta elämään elämääni aivan toisin, koska aina on se vaara, että epäonnistun. Ja epäonnistuminen sattuu sitä enemmän, mitä enemmän on yrittänyt.