Taikalaatikko

Ukkeli on ollut viime viikot Suomessa, ja minä olen viettänyt aika paljon aikaa anoppilassa. Ajattelin etukäteen, että kun ukkeli on poissa, teen sitä ja tätä ja käyn siellä ja täällä. Polven kanssa tuli kuitenkin niin pahasti takapakkia, että elinpiiri kutistui taas aika olemattoman pieneksi, enkä ole käynyt yhtään missään tai tehnyt mitään mainitsemisen arvoista.

Alun perin appivanhemmat ehdottivat, että muuttaisin heille siksi ajaksi, kun ukkeli on poissa. Appiukko korjasi nettiyhteydenkin, jotta pääsisin heilläkin nettiin. Vaikka ajatus oli kultainen, koti on kuitenkin aina koti, enkä minä muutenkaan näe mitään syytä, miksi minun pitäisi lähteä kotoani jonnekin vain siksi, että ukkeli on poissa. Eihän täällä ole mitään pelättävääkään. Ovet ovat lukossa, alakerrassa on vartija ja talossa on valvontakameratkin. Hieman huvittuneena mietiskelin, että minua pelottaa enemmän Suomessa vanhempieni luona järven rannalla ja metsän siimeksessä kuin täällä Intiassa. Iltaisin ja öisin Suomen maaseudun hiljaisuudesta tulee minulle pelottava peikko, ja pienikin rapsahdus saa mielikuvitukseni heti valloilleen. Täällä saa kuunnella kaikenlaista meteliä läpi vuorokauden, ja kun meluun tottuu, siitä tulee turvallisen tuntuista taustahälinää.  

Anoppilassa on tullut katsottua niin paljon televisiota, että oikein hävettää tunnustaa. Ohjelmatkaan kun eivät ole olleet mitään ruudinkeksimisdokumentteja vaan lähinnä melodramaattisia tv-sarjoja ja kokkiohjelmia. Älykkyysosamääräni on tämän kuluneen parin viikon jälkeen varmaankin samaa luokkaa kuin porkkanalla. En tosin väitä, että se olisi ollut aiemminkaan mitenkään korkea. Uutisia on tullut katsottua sen verran, että tiedän, että kullan hinta on 26 340 rupiaa (366 euroa) per kymmenen grammaa ja hopean 43 337 rupiaa (603 euroa) per kilo. Kullan hinta on täällä niin tärkeä asia, että monella uutiskanavalla hintatiedot välkkyvät jatkuvasti ruudun alaosassa - sen näkemiseltä ei siis voi välttyä. Senkin tiedän, että intialaista syntyperää oleva tyttö keksi minikokoisen laturin, joka lataa kännykän 20 sekunnissa. Kiva, kiva. Minä se odottelen niitä seuramatkoja kuuhun.

Intiassa kärvistellään tällä hetkellä lämpöaallon kourissa, ja kymmeniä ihmisiä on kuollut lämpöhalvaukseen. Jossakin päin maata on käyty jopa yli 48 asteen lämpötiloissa, mutta Hyderabadissa on "vain" 44 astetta. On se ihmeellistä, miten kaikesta tulee suhteellista ja kaikkeen tottuu. Mitenköhän se ukkeli on siellä Suomen kylmyydessä pärjännyt - en ole muistanut kysyä. On varmaan taas miehellä hieman totuttelemista, kun palaa tänne.

Telkkarissa on kyllä ainakin se hyvä puoli, että se synnyttää keskustelua. Kokkiohjelmia katsoessamme minä ja anoppi - kaksi oman elämämme huippukokkia - kommentoimme kilpaa ruokia, joita ruudussa tehdään. Erityisesti kotirouvien kokkauksia on hauska katsoa, kun rouvat ovat keksineet omasta mielestään hyvinkin innovatiivisia ruokia, joiden en voi kuvitella parhaalla tahdollanikaan maistuvan hyviltä. Vakituinen kauhistelun aiheemme on erityisesti se öljyn määrä, mitä ihmiset ruokiinsa laittavat. Onko ihan kaikki pakko uppopaistaa? Yksikin kokkiohjelma on erään öljyfirman sponsoroima, joten rouville annetaan palkinnoksi kokkauksistaan viiden litran kanisteri öljyä. Ennen he saivat sentään lahjaksi sarin!

Koska katson kotona yleensä vain nauhoitettuja ohjelmia, en tavallisesti katso mainoksia, vaan kelaan ne pois, mutta anoppilassa on tullut mainoksiakin nähtyä. Osa mainoksista on huvittavia, osa hauskoja ja osa suorastaan typeriä.

Yksi tuoteryhmä, jonka mainoksilta ei Intiassa voi välttyä, ovat vaalennusvoiteet. Voiteiden taustalla on tietenkin se ajatus, että intialaiset haluaisivat olla mahdollisimman vaaleita, ja jos ihmistä on siunattu kovin tummalla iholla, ihoa pitää yrittää vaalentaa jotenkin. Fair & Lovely on yksi tunnetuimmista vaalennustuotemerkeistä, ja sitä käyttävät anopin mukaan kaikki, miehet ja naiset, kotiapulaiset ja hienostorouvat (anoppi ei kuulemma kuitenkaan).

Hindinkielisen Fair & Lovely -televisiomainoksen voi käydä kurkkaamassa vaikkapa tästä:



Luin jokin aika sitten lehdestä, kuinka moni intialainen kärsii D-vitamiinin puutoksesta (en enää muista lukua, mutta korkea se oli). Tähän joku nerokas lääkäri suositteli auringossa oloa: jokaisen tulisi viettää auringossa päivittäin puoli tuntia, jotta saisi auringosta tarvittavan määrän D-vitamiinia. Kyseinen lääkäri taisi kuitenkin unohtaa sen pienen yksityiskohdan, että intialaiset välttelevät aurinkoa kaikin keinoin, etteivät vain tummuisi!

Jotkut mainostettavat tuotteet ovat kerrassaan hupaisia, kuten tämäkin Addiction Killer, joka tepsii kuulemma kaikenlaisiin addiktioihin - viinaan, tupakkaan ja "muihin aineisiin". 

Jauhe sisältää kahtakymmentä eri ayurvedista ainetta sekä neljäätoista eri vitamiinia ja mineraalia. Tuotetta mainostettiin ostoskanavalla kovasti, ja yleisön joukossa istuneet kertoivat omia kokemuksiaan tuotteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä oli parantunut sen jälkeen, kun he olivat alkaneet käyttää Addiction Killeriä. Parasta tuotteessa on se, että jauheen voi sekoittaa myös ruokaan, esimerkiksi sambhariin tai chapati-leipään. Näin Addiction Killeriä voidaan antaa myös semmoiselle, joka ei itse suostu ottamaan lääkettä.

Minulla ei ole mitään addiktiota, mutta jos olisi, voisin kokeilla lääkettä ihan piruuttani. Ei maksaisikaan kuin vain 2 990 rupiaa (41 euroa) per purkki. Toimisikohan lääke nettiaddiktioon? Tosin ei minulla sitäkään nähtävästi ole; sen verran vähän minua on täällä viime aikoina näkynyt.

Tämä Bingo! Tangles -perunalastumainos on minusta aika hauska, vaikka tässä leikitäänkin vähän vakavalla asialla.



Olen ihmetellyt, miten kaikki intialaiset viettäisivät vapaa-aikansa, jos televisiota ei olisi. Televisio tuntuu olevan jonkinlainen magneetti ja vapaa-ajan täyte, kun monella ei ole mitään erityisiä harrastuksiakaan. Kaukosäätimestä käydään kovaa kilpailua, ja sen avulla surffataan toiselle kanavalle heti, jos yhden kanavan ohjelmatarjonta ei miellytä. Kuka sitä nyt huonoja ohjelmia viitsisi katsoa?

Kun anoppilassa oli aiemmin täyspäiväinen kotiapulainen, joka asui appivanhempien luona, tyttö oikein odotti, että appivanhemmat lähtisivät ulos ja hän jäisi yksin kotiin. Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua, kun tyttö oli jo kaukosäädin kädessään telkkarin edessä. Tämän on anoppi joskus tirkistysreiästään oikein todistettavasti todennut. Appivanhempien poissaollessa tytön työt eivät juurikaan edistyneet, ellei sitten ollut kyse sellaisista töistä, jotka saattoi tuoda television eteen, kuten papujen pätkiminen, maapähkinöiden kuoriminen tai sarin ompelu. Appivanhempien nykyinen autonkuljettaja on myös huvittava tapaus: jos televisio on päällä, kun hän astuu sisään, poika suorastaan nauliintuu paikalleen tuijottamaan televisiota, tuli sieltä mitä tahansa (esimerkiksi vaippamainos). 

Monelle televisio on ainoa portti ulkomaailmaan ja toisenlaiseen elämään, ja siksi laatikko kai koetaankin täällä niin kiehtovaksi. Sen kautta voi kurkkia muihin maihin, nähdä toisennäköisiä ihmisiä, eläimiä ja paikkoja. Lukutaidottomille televisio on myös keino oppia uusia asioita, sillä tulee telkkarista paljon asiaakin. Enemmän televisio taitaa kyllä olla pakokeino todellisuudesta, kuten elokuvatkin. Niiden avulla voi vähän aikaa kuvitella olevansa jossakin ihan muualla tai olevansa ihan joku toinen.

Ennen pitkää käy yleensä näin: anoppi nukahtaa.

On sitä tehty anopin kanssa muutakin kuin katsottu televisiota. Yhtenä päivänä meillä oli herkkutehdas pystyssä, kun teimme muun muassa simpukanmuotoisia makeita ja suolaisia naposteltavia, gavvoja.

Niiden tekemiseen tarvitaan erikoinen työväline, ja vaikka anopilla on niitä kuulemma kaksi, hän ei löytänyt kumpaakaan. Anoppi rupesikin miettimään, millä työvälineen voisi korvata, ja tuli lopulta siihen tulokseen, että hiuskampa olisi aika hyvä korvike. Siinä vaiheessa, kun anoppi rupesi pesemään isoa kampaansa, touhu alkoi kuulostaa minusta jo hieman liian eksoottiselta. Onneksi anoppi luopui varasuunnitelmastaan ja kävi hakemassa naapurista oikean työvälineen lainaksi.

Minä en ollut koskaan ennen gavvoja tehnyt, mutta ei se loppujen lopuksi kovin vaikeaa ollut.

Taikina pyöriteltiin palloiksi, pallo liu'utettiin peukalon alla (kamman näköistä!) työvälinettä vasten, ja muodon saanut "simpukka" uppopaistettiin. Anoppi värväsi puuhaan autonkuljettajankin, kun tämä sattui olemaan sopivasti vapaana, ja autonkuljettaja pyöritteli taikinan palloiksi, minä painoin ne kampaa vasten ja anoppi paistoi. Autonkuljettaja ei kyllä ollut pestistä hirveän innoissaan.

Yhtenä päivänä matkalla anoppilaan autonkuljettaja esitteli minulle pimeässä loistavia tarratähtiä, joita hän oli ostanut jostain. Tähdenmuotoiset tarrat liimataan kattoon, ja sitten kun sammuttaa valot, tarrat loistavat pimeässä kuin tähtitaivas. (Minulla on ollut joskus Suomessa samanlaisia tarroja!) Luulin, että autonkuljettaja meinaa liimata tähdet kotiinsa, ja meinasin revetä hillittömään naurupuuskaan, kun näin, mitä poika oli tehnyt: hän oli liimannut tähtiä auton sisäkaton täyteen! Nyt meillä on sitten autossa ihan oma tähtitaivas.