Jos pää on mennyttä, ei kannata murehtia kampauksesta.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Elämän opetuksia

En pidä vihoittelusta tai kaunan kantamisesta, mutta jos minua loukataan pahasti, minun on mahdoton unohtaa tapahtunut siinä silmänräpäyksessä ja käyttäytyä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minun täytyy saada käydä läpi ne tunteet, joita toinen ihminen on minussa herättänyt, joten tarvitsen hieman etäisyyttä sekä kyseiseen ihmiseen että niihin tapahtumiin, joista kaikki sai alkunsa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, voin taas arvioida tilanteen uudestaan: haluanko yrittää uudelleen, pystynkö siihen ja onko kaikki sen arvoista?

Reilu kuukausi sitten, Tirupatin-reissumme toiseksi viimeisenä päivänä, tapahtui jotain täysin odottamatonta: anoppi alkoi raivota minulle autossa ilman mitään järkevää syytä. En viitsi mennä yksityiskohtiin sen tarkemmin, mutta anoppi kai käsitti asiat jotenkin ihan väärin ja sai sen takia hysteerisen huutokohtauksen. Minä en todellakaan pidä siitä, että joku alkaa kiljua minulle silloin, kun ajan autoa, ja anopin käyttäytyminen tuli muutenkin niin puskista, että menin aivan lukkoon. Olin kuvitellut, että minulla ja anopilla oli hyvät välit, enkä voinut käsittää, miksi hän käyttäytyi niin.

Vielä tuossakin tilanteessa puntaroin (idiootti kun olen), miten minun olisi soveliasta käyttäytyä. Kuinka miniällä on Intiassa lupa kohdella raivostunutta anoppia? Saako miniä käskeä anoppia pitämään turpansa kiinni, saako hän heittää anopin autosta ulos ja jättää tämän tienposkeen seisomaan, vai pitääkö miniän vain kuunnella nöyrästi? Mitä miniä voi tehdä ilman, että seurauksena on jättimäinen soppa, johon jokainen suvun jäsen on työntämässä lusikkansa?

Minulla ei kyllä ollut tuossa tilanteessa mitään valinnanmahdollisuutta, sillä jäädyin täysin. Kaikki telugun sanat katosivat päästäni, enkä meinannut saada muutenkaan sanaa suustani. Minusta tuntui kuin minua olisi petetty: minulla ja anopilla ei ilmeisesti ollutkaan niin hyvät välit kuin olin kuvitellut, eikä anoppi ollutkaan sellainen ihminen, jollaiseksi olin häntä luullut. Tunsin saaneeni kylmää vettä niskaani, sillä olin itse yrittänyt aina kunnoittaa anoppia ja appiukkoa, auttaa heitä ja olla ystävällinen, enkä omasta mielestäni ollut ansainnut sellaista kohtelua. Yritin etsiä syitä anopin käyttäytymiselle, mutta saatoin vain aavistella ja arvailla, koska mitään konkreettista syytä ei ollut. Oliko anopilla minua kohtaan jotain kertyneitä kaunoja, jotka nyt purkautuivat kaikki yhdellä kertaa ulos? Olisiko anoppi huutanut samalla tavalla toiselle miniälleen? Ei varmasti olisi, ei kuuna päivänä! Miksi siis minulle?

Matkan pari viimeistä päivää kohtelin anoppia korrektisti, vältellen häntä kuitenkin häntä parhaani mukaan. En kertonut tapahtumasta ukkelillekaan, koska ukkeli olisi mennyt välittömästi huutamaan äidilleen, ja asiasta olisi syttynyt hirveä sota. Halusin jättää asian omaan arvoonsa, koska en halunnut kieriskellä mielipahassa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Hyderabadiin palattuamme olin kiitollinen, kun pääsin anopista eroon. Tarvitsin etäisyyttä ja aikaa asioiden sulatteluun, enkä halunnut nähdä anoppia vähään aikaan lainkaan. En tiennyt, palaisivatko välimme koskaan ennalleen. Tunsin anoppia kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä, että en edes tiennyt, halusinko väliemme palaavan ennalleen. Ehkäpä anoppi rupeaisi huutamaan minulle enemmänkin nyt, kun oli kerran päässyt huutamisen makuun! 

Päivien kuluessa mietin sitäkin, mitä anopin mielessä mahtoi liikkua. Tajusiko hän tehneensä jotain väärin ja nolottiko häntä kenties, vai oliko hän käyttäytynyt omasta mielestään aivan asiallisesti? Jotain anopinkin mielessä liikkui, koska anoppi lakkasi soittelemasta minulle, ja normaalisti hän soittelee minulle vähintään joka toinen päivä. Nyt meni yli kaksi viikkoa, eikä anoppi soittanut minulle kertaakaan. Ehkä hän tiesi, että en olisi vastannut puhelimeen kuitenkaan.

Tilanne hämmensi minua, koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta tällaisesta. Kuinka Intiassa yleensäkin ratkotaan erimielisyydet suvun kesken? Nostetaanko kissa pöydälle vai lakaistaanko tapahtunut maton alle? Puhutaanko asiat halki vai teeskennelläänkö, että mitään ei ole oikeastaan tapahtunutkaan? Itse olen tottunut siihen, että erimielisyydet selvitetään, mutta minulla oli sellainen aavistus, että Intiassa toimittaisiin toisin. Menneiden annettaisiin olla, ja kukin selvittäisi asiat tykönään miten parhaiten taitaisi.

Ukkeli rupesi tietysti ennen pitkää ihmettelemään, miksi lakkasin yhtäkkiä käymästä anoppilassa. Lopulta hän saikin puserrettua minusta totuuden irti. Ukkeli ei aina oikein tajua aivoituksiani, mutta nyt hän onneksi ymmärsi tunteeni täysin ja myönsi, että hänen äitinsä oli tehnyt väärin. Hänenkin mielestään minun oli parempi pysytellä anopista vähän aikaa erossa. Olin hirveän kiitollinen, kun ukkeli ei kertaakaan pyytänyt tai painostanut minua tulemaan kanssaan anoppilaan, vaan tajusi minun tarvitsevan aikaa. 

Reilun kahden viikon kuluttua tapauksesta oli diwali, ja tiesin anopin laittaneen lounasta meillekin ja pyytäneen meitä kylään. Koska oli juhlapäivä, minusta tuntui pahalta, jos emme edes kävisi appivanhempien luona, koska silloin ukkeli ja appiukko, joilla ei ollut tapahtumiin osaa eikä arpaa, joutuisivat kärsimään. Diwali kun kuuluu viettää perheen ja ystävien kanssa. Koska minusta tuntui siltä, että voisin taas kohdata anopin, ehdotin ukkelille, että kävisimme hänen vanhempiensa luona. Söimme siis siellä lounaan ja vietimme siellä pari tuntia, mutta vaikka olimme anopin kanssa toisillemme kohteliaita, välimme eivät selvästikään olleet niin kuin ennen. Anoppi tuntui varovan sanojaan ja oli muutenkin varautuneempi kuin aiemmin, eikä minulla ollut mitään halua seurustella anopin kanssa enempää kuin tilanne vaati. Ensimmäinen askel - se vaikein - oli kuitenkin otettu.

Vaikka minusta oli jossain vaiheessa tuntunut siltä, että välimme eivät ehkä koskaan palaisi ennalleen, lopulliseen sopuun tarvittiin loppujen lopuksi yllättävän vähän: yksi kipeä polvi. Ukkeli lähti viikon alussa työmatkalle, ja koska minä olen ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän polvivammainen, en ole voinut oikein laittaa ruokaa. Appivanhemmat ja ukkeli olivat sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa appivanhemmille asumaan siksi aikaa, kun ukkeli on poissa, koska siellä saisin ainakin levätä, minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, ja apuakin olisi tarvittaessa saatavilla. Minä en kuitenkaan suostunut majoittumaan anoppilaan, koska pärjäisin aivan hyvin yksinkin. Laittaisin vaikka nuudeleita - kauankos siihen nyt menisi? Ensimmäisenä iltana ajattelin kuitenkin tehdä kerralla vähän enemmän ruokaa, ja sain maksaa siitä polvikivulla. Kun anoppi sitten seuraavana päivänä soitti ja sanoi lähettävänsä autonkuljettajan hakemaan minut, jotta tulisin heille syömään, en jaksanut kauheasti taistella vastaan. Kai minä siellä hetken kestäisin olla.

En tiedä, mitä diwalin jälkeen oli tapahtunut, mutta kun nyt menin anoppilaan, koko kuukauden takainen selkkaus tuntui pyyhkiytyneen mielestäni kokonaan. Anoppikin oli taas ihan entisenlaisensa. Ehkä tapahtuneesta oli kulunut tarpeeksi aikaa, tai ehkä näin asiat nyt toisin silmin: kaikilla meillä on huonot hetkemme, ja ehkä minä olin vain sattunut tulilinjalle anopin huonona hetkenä. Kipeä polvi pakotti minut nöyrtymään ja ottamaan anopin tarjoaman avun vastaan - ja ruoanlaitto ja hyvien neuvojen jakaminen ovat sellaisia asioita, jotka anoppi taitaa erityisen hyvin!

Lähtiessäni anoppilasta sain mukaani täyden korillisen valmista ruokaa, joka tarvitsi vain lämmittää, ja ruokalähetykset jatkuivat pitkin viikkoa. Jos tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta, niin ihan samaa kautta se kulkee miniänkin sydämeen. Smiley

Tästä lähtien aion kuitenkin noudattaa äidin minulle puhelimessa antamaa neuvoa: sinun ei tarvitse kunnioittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät kunnioita sinua. Vaikka kyseessä olisikin intialainen anoppi.


P.S. Huomenna menen toiselle lääkärille. Saa nähdä, mitä sanottavaa hänellä on. Smiley

20 kommenttia:

  1. Onneksi välinne ovat taas hyvät! Mielenkiintoinen postaus ja pohdintoja kulttuurieroista! Voin ihan kuvitella että olit siitä huutamista loukkaantunut,etenkin kun se tapahui noin ex tempore.Saitko selville mistä se johtui?
    Ja onnea polven suhteen,toivottavasti toisella lääkärillä on paremmat keinot;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En saanut koskaan selville, mistä huutaminen tarkalleen ottaen johtui. Muutaman mahdollisen syyn olen keksinyt, mutta arvailujahan ne vain ovat. Ehkä anopilla oli vain huono päivä?

      Poista
  2. Tuo episodi kuulostaa aika lailla samanlaiselta kuin mitä täälläkin tapahtuu, räjähdellään, mökötetään, unohdetaan, ja taas alusta... Taitaa olla mentaliteettikysymys, ihmissuhteita ei niin kauheasti tarvi vaalia, verisiteet pysyvät kuitenkin, muilla ei niin väliäkään. Olen kyllä huomannut, että ihmiset menevät juuri niin pitkälle kuin heidän antaa mennä, eli äitisi neuvo on ihan hyvä, rajat on laitettava, yleensä muutaman kriisitilanteen jälkeen ne on selvät kaikille. Unohtamisen taito on kyllä hyvä omata, täkäläiseen kulttuuriin ei ainakaan kuulu mitkään jälkiselvittelyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jälkiselvittelyt eivät ilmeisesti kuulu tännekään, tulipahan sekin nyt ihan omakohtaisesti todettua. Kun mainitsit tuon mentaliteettikysymyksen, niin rupesin vasta ajattelemaan, että ukkelin perheessä taidetaan huutaa muutenkin aika paljon. :-) Kyllä minunkin perheessäni huudetaan, mutta huomattavasti vähemmän kuitenkin ja syykin on yleensä aina selvillä (vaikka se voi olla välillä hyvinkin naurettava). Ensi kerralla – jos tuollaista vielä sattuu, toivottavasti ei! - meinaan kyllä asettaa ne rajat, eli pidän puoleni vähän paremmin.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä postaus! Hyvä että välit ovat tosiaan taas kunnossa!

    Meillä on aina satunnaisesti vähän kankeaa anopin kanssa. Suoranaista huutoa ei ole (paitsi minulla meni viime tapaamisella hieman kuppi nurin...), mutta me vaan ollaan niin erilaiset ihmiset (eri kulttuuri, erilainen koulutustausta ja ihan eri ikäpolvikin, ovat lähemmäs kahdeksankymmpisiä). Ja hänellä on todella ärsyttävä tapa möläytellä, mutta sitä hän tekee ihan kaikkien kanssa. Yleensä olen tosi helppo ihminen tulla toimeen, päästän aika paljon toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja hänen kohdallaan vielä tavallista enemmän, kun kyseessä on ihminen, jonka kanssa olis kumminkin hyvä tulla toimeen. Hänen kohdallaan kyllä epäilen, että se ehkä kannustaakin häntä vähän vähättelemään minua ja puhumaan mitä sylki suuhun tuo...

    Mutta eipä kai nuo anoppisuhteet ole tosiaan niin helppoja missään? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kanssa oppinut anoppini kanssa tuon ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos” - taidon, koska hänkin on aikamoinen möläyttelijä. Ei hän (kuulemma) pahaa tarkoita, vaan hän vain on niin suorapuheinen ihminen, joka kaiken lisäksi kuvittelee olevansa aina oikeassa. :-) Muutenkin kaikenlaista neuvoa tulee niin paljon, että jos niitä kaikkia kuuntelisi ja noudattaisi, niin mihinköhän tässä päätyisi. :-D Olen oppinut kuuntelemaan neuvoja valikoiden ja ottamaan onkeeni niistä, joiden katson olevan hyviä, ja muut unohdan saman tien.

      Ehkä möläyttely on kulttuurikysymyskin – täällä ainakin ollaan monissa asioissa (esim. ulkonäköön liittyvät kysymykset) hyvinkin suorapuheisia, ja minun (herkkähipiäisen suomalaisen) on pitänyt käydä läpi melkoinen koulu, että olen tottunut täkäläiseen suorapuheisuuteen ja arvosteluun.

      Poista
  4. Näin hyvää syväanalyysiä läheisten ihmisten käyttäytymisestä saa harvoin lukea. Kertoo paljon (positiivista!) sinustakin ihmisenä, että siinä tilanteessa autossa yritit aktiivisesti miettiä, mitä syitä anopilla saattaisi olla käyttäytymiselleen, sen sijaan että olisit suoraan räjähtänyt takaisin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta en tiedä, miten anoppi minun käyttäytymiseni otti – ajatteliko hän nyt, että minun kanssani voi käyttäytyä miten tahansa, kun ei minusta ole vastusta kuitenkaan, ja rohkaiseeko se anoppia käyttäytymään samalla tavalla uudelleen. Siinä mielessä vähän harmittaa, kun en näyttänyt anopille, missä kaappi seisoo.

      Poista
  5. No anopeista on tuolla jo kommentoitukin ihan tarpeeksi. Onnea toiseen laakariin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olen jo valmiiksi epäluuloinen, että minkäköhänlainen tyyppi lääkäri tällä kertaa mahtaa olla... Hermostuttaa!

      Poista
  6. Minulla on ihan samanlainen suhtautumistapa ihmisiin. On pelottavaa ja jopa uhkaavaa jos tuttu ihminen ihan yhtäkkiä käyttäytyy tavalla joka ei ole ollenkaan persoonalleen tyypillistä tai vaikkapa jos vieraskin ihminen kohtelee sinua epäunnioittavalla tavalla johon ei ole itse tottunut.

    Verbaalisen yllätyspuukotuksen jälkeen en todellakaan voi suit sait unohtaa tapahtunutta eivätkä asiat voi olla samalla tavalla välittömästi. Esim. exäni oli ihmisiä jotka raivosivat aikansa mutta heti kiukun jälkeen oltiin aurinkoisia ja heti olisi pitänyt unohtaa kaikki älytön tapahtunut. Ei se toimi niin!

    Onneksi olen itse ihmisenä niin ristiriitainen, normaalisti hyvin tyyni ja hallittu ja empaattinen mutta välillä sisältäni pääsee esiin oikea pieni piru joka pitää niin nöyränä että jos minua kohtaan tuollainen epäreilu hyökkäys joskus tulee, on omassa käyttäytymisessä perspektiiviä asiaan. Muistan siis omat kohtaukseni jolloin olen ollut epäreilu toista kohtaan koska itsellä ollut paha olo tms.

    En nyt siis vihjaa että sinä olisit jollain lailla anopin mielen pahoittanut! Tuo kuulostaa minusta pikemmin anopin omalta ongelmalta, mikä lie häneen pistänyt? Kenties vain jokin yksinkertainen juttu, väsymys, nälkä, huonovointisuus ja siinä tilassa helposti etsii harmeja muista ettei itsestä tarvitsisi, se on niin inhimillistä mutta kuitenkin niin tosi väärin.

    Ja ehkä anoppi itsekin pelästyi käytöstään ja haluaa nyt hautailla tapahtuneen maton alle? Hienoa että itse pystyit ottamaan tilanteessa noin rauhallisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin menee aikansa, että mieli palautuu huutamisen, riitelyn tms. jälkeen normaaliin tilaan. Jotkut ihmiset pystyvät heti riidan jälkeen olemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta minä en vain pysty heti unohtamaan sitä mielipahaa, jonka toinen on aiheuttanut. Olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan itseäni ja suomaan itselleni sen ajan, joka palautumiseen tarvitaan. Tuntuu ihan itsensä pettämiseltä, jos yrittää unohtaa tapahtuneen liian nopeasti, koska minusta tuntuu, että silloin paha mieli jää mieleen kytemään ja tulee ilmi ehkä jossakin toisessa tilanteessa (joka ei liity siihen edelliseen mitenkään).

      Minä vielä jotenkin ymmärrän huutamisen ja raivostumisen ihan läheisimmissä suhteissa, mutta jos kyseessä on pikkuisenkin vieraampi ihminen (esim. anoppi), minun on jotenkin hirveän vaikea sulattaa sellaista käytöstä. Mies sanoi, että ehkä hänen äitinsä käyttäytyi noin juuri sen takia, että hän kokee minut niin läheiseksi, että uskaltaa huutaa minulle. Toiselle miniälleen hän ei huutaisi juuri sen takia, koska toinen miniä on hänelle vieraampi. Minä totesin, että kiitos, mutta en taida haluta olla anopin kanssa ihan niin läheinen. :-)

      Tosi hyvin sanottu tuo, että kun itsellä on paha olla, tulee etsineeksi vikoja muista ihmisistä. Juuri noin ihmiset käyttäytyvät, vaikka se todellakin on niin väärin. Kunpa itse olisi toisenlainen, mutta en taida olla mikään enkeli itsekään. ;-)

      Minullekin tuli sellainen tunne, että anoppi hieman pelästyi omaa käytöstään ja ehkä myös sitä hiljaiseloa, mikä siitä seurasi, kun hän ei tiennyt, mitä minä mahdoin ajatella, ja normalisoituuko tilanne ikinä. Toivon ainakin, että hän olisi hieman pohtinut omaa käytöstään, vaikka pelkään kyllä, että se taitaa olla turha toivo. :-D

      Poista
  7. Vau, haastava tilanne, ja hienoa, että kaikki tasaantunut taas normaaliksi. Toivottavasti ei tule koskaan uusintaa. Kultuurierot tuovat tuollaiseen todellakin lisähankaluutta, koska väärinymmärryksiin on lukemattomia mahdollisuuksia ja niissä molemmat osapuolet 'syyttömiä'. Toivottavasti anoppikin on ajatellut asiaa ja katuu huonoa käytöstään. Sinun äitisi neuvo on kyllä hyvä.

    Itse olen siinä erittäin onnellisessa asemassa, että tulen anoppini kanssa mainiosti toimeen. Hän on kuin vara-äitini täällä, ja monesti tuntemattomat luulevatkin meitä äidiksi ja tyttäreksi (hmmm, mitähän Freud sanoisi mieheni puolisonvalinnasta?). Olen tilanteesta todella kiitollinen, kun näistä hankalista anoppisuhteista kuulee niin usein!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kulttuurierot tuovat tosiaan lisävaikeutta, kuten myös kielierot, kun anoppihan ei puhu englantia yhtään. Väärinymmärryksiä on tapahtunut, puolin ja toisin, lukemattomia kertoja. Maailmassa on kaikenlaisia opaskirjoja, mutta eipä taida olla sellaista, jossa neuvottaisiin, kuinka riidellään vierailla mailla. :-)

      Ihana anoppisuhde sinulla! <3

      Poista
  8. Näissä jutuissa voi olla että sukujen / perheitten väliset erot ovat isompia kuin kulttuurien väliset erot. Jotkut ideaaliroolit kuhunkin kulttuuriin varmaan kuuluvat, mutta yksilötasolla niitä kierretään varmasti, aina löytää kukin itselleen perustelun toimia sittenkin lopulta itselleen luontevalla tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Samahan se on Suomessakin, että käyttäytymistapoja ei voi yleistää; saati sitten Intiassa, jossa on niin paljon enemmän ihmisiä.

      Monesti olen hämmästellyt ukkelin ja minun perhetaustani samanlaisuutta: välillä tuntuu kuin katselisi omaa iskää ja äitiä, kun katselee appiukkoa ja anoppia. :-D Tuntuu hassulta, että he voivat käyttäytyä niin samalla tavoin, vaikka he tulevat niin erilaisista kulttuureista. :-)

      Poista
  9. Saattoi olla jopa parempi, ettet sanonut mitään vastaan; nyt et ole sanonut suutuspäissäsi mitään sellaista, mitä voisit katua. Ja ehkäpä sosiaalisille intialaisille hiljaisuus ja kontaktin välttely on sellainen kauhistus, että se on paljon tehokkaampi tapa tuoda julki oma loukkaantumisensa kuin takaisin huutaminen?

    Sinulla on ihailtavan pitkä pinna, itse olisin todennäköisesti viskannut tuollaisen mamman johonkin tienvarsipöheikköön :) Pitääpä muistaa olla iloinen kiltistä ja epävarmasta suomalaisesta anopistani.

    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa - nyt ei tarvitse ainakaan katua mitään sanottua tai tehtyä! Oikein hirvittää, jos olisin sanonut anopille jotain todella törkeää... Hui! Olisin kyllä osannut, kun ukkeli on opettanut. :-D

      En tiedä, millaista käytöstä anoppi olisi minulta odottanut, mutta vetäytyminen saattoi hyvinkin olla eräänlainen kannanotto. Toivottavasti oli anopille ainakin sen verran yllättävää ja outoa käytöstä, että miettii seuraavaa huutokohtausta kaksi kertaa. :-)

      Hih, nauratti tuo ”mamma tienvarsipöheikössä”. :-D Näen oikein silmissäni anopin seisomassa jossakin puskassa. :-)

      Poista
  10. voi että perhe on pahin ..meillä on mexicaani anopin kaa aikalailla viha rakkas suhde,ollaan molemmat todella jästipäitä ja keskustelut aina välillä lipsuu niin kiivaalle tasolle,että sitte otetaan aikalisää ihan molimmalla suunnilla.Vaikka anopiini osaa ärsyttää toisinaan vähän liiakaakin,on suhteemme aika äiti tytär luokaa,hädän tullen tiedän ,että apua saa kun osaa pyytää...kiva ,että saitte rauhan maahaan:)
    minulla on sinulle haaste täällä http://www.lily.fi/palsta/surfing-maya-girl-north-country
    Ja kyllä olen sitä mieltä ,että kulttuuri kuin kulttuuri pitää kunnioittaa perheenjäseniä,ilman syytä huutaja,kärsiköön pikku jäähystä vaan..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että sielläkin ihmiset ovat aika vahvaluonteisia ja temperamenttisia, joten uskon, että ei ole helppoa sullakaan! Mutta toisaalta, ainakin saat olla oma itsesi, kun ei tarvitse pinnistellä ja esittää mitään muuta kuin on. Kiva että loppujen lopuksi kuitenkin koet suhteenne äiti-tytärmäisenä. :-)

      Hih, olen samaa mieltä, että syyttä suotta huutajat saavat ihan rauhassa jäähdytellä ja katsoa vaikka peiliin. :-)

      Kiitos haasteesta, tulenkin heti katsomaan.

      Poista