Kun ongelmat saavat kasvot

Intia on sellainen paikka, että päivästä voi tulla ihan erilainen kuin oli aamulla kuvitellut, ja päivän päätteeksi voi päätyä jonnekin aivan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Minulle kävi juuri näin tässä jokin aika sitten - oli tarkoitus piipahtaa vain anoppilassa, mutta illalla löysinkin itseni murtautumasta erään opiskelija-asuntolan huoneeseen.

Keksimme nimittäin anoppilassa jatkaa koko konkkaronkka matkaa appiukon serkun tyttärelle, sunnuntai (kyläilypäivä) kun oli. En ole käynyt perheen luona aikaisemmin, joten en tiennyt heistä entuudestaan mitään. Perheessä on kaksi lasta, parikymppinen tytär ja kymmenen korvilla oleva poika. Isä toimii opettajana eräässä arvostetussa koulussa, ja äiti on kotiäiti, joka on kuitenkin käynyt aikanaan sen verran kouluja, että hän osaa oikein hyvää englantia.

Poika istui koko ajan kanssamme olohuoneessa jalat nojatuolin käsinojan yli roikkuen, mutta tytär piileksi aluksi makuuhuoneessa, kunnes hänet käskettiin istumaan meidän kanssamme olohuoneeseen. Tytär hymyili leveästi korvasta korvaan ja oli muutenkin hyvin ystävällisen oloinen. Tyttö, olkoon nyt nimeltään vaikkapa Nisha, oli pukeutunut jättimäiseen salwar-asuun - pussittaviin housuihin ja löysään kurtaan - mutta niidenkin alta saattoi havaita äärimmäisen hoikan vyötärön.

Poika on erittäin lahjakas matematiikassa, suorastaan lapsinero, ja hän oli saanut matematiikkakilpailuista lukuisia pokaaleja, jotka koristivat kirjahyllyä. Poika muistaa käsittämättömän pitkiä numerosarjoja, ja hän pystyy laskemaan monimutkaisia kertolaskuja tuosta vain. Poika rakastaa koulunkäyntiä, ja kun hän oli sairastunut vatsatautiin ja joutunut olemaan koulusta sen takia pois, hän oli itkenyt silmät päästään. "Muut lapset ovat iloisia, kun saavat olla koulusta pois, mutta hän vain itki", pojan äiti kertoi. Joku - taisi olla (yllättäen!) anoppi - ihmetteli, miksi poika on niin laiha. Se oli mysteeri pojan äidillekin, kun "poika kuitenkin syö joka päivä kananmunia ja juo paljon maitoa".

Tytär oli suorittanut liikkeenjohdon tutkinnon, mutta koska hän ei ollut löytänyt valmistuttuaan töitä, hän suoritti nyt tutkinnonjälkeisiä kaksivuotisia jatko-opintoja yksityisessä oppilaitoksessa. Koulu oli vain noin varttitunnin matkan päässä tytön kotoa, ja hän oli aluksi käynyt koulussa kotoa käsin. Luentoajat kuitenkin vaihtelivat niin paljon, että kodin ja koulun välin kulkeminen oli käynyt mahdottomaksi (tyttö ei saanut liikkua yksin, vaan isän tai jonkun muun luotettavan henkilön piti aina saattaa tyttö kouluun ja kotiin), joten tyttö oli muuttanut koulun vieressä sijaitsevaan opiskelija-asuntolaan. Viikonlopuiksi tyttö tuli kuitenkin aina kotiin.

Jatkoimme appiukon serkun tyttäreltä vielä toiseenkin kyläpaikkaan, appiukon sisaren tyttären perheen luokse, ja nyt meitä kyläilijöitä oli jo kahdeksan henkeä, kun appiukon serkun tyttären perhekin lähti mukaan. Uudessa kyläpaikassa istuimme Nishan kanssa vierekkäin, joten pääsimme juttelemaan oikein kunnolla. Kun koolla oli melkein parikymmentä henkeä ja kun kaikki huusivat puhuivat yhteen ääneen, kuulemisessa oli kyllä välillä tekemistä.

Nisha kertoi, että hän oli kiinnostunut intohimoisesti vaatesuunnittelusta ja että hän olisi halunnut oikeastaan mennä opiskelemaan sitä NIFT:iin (National Institute of Fashion Technology), mutta hänen vanhempansa eivät olleet antaneet. Liikkeenjohto oli heidän mielestään paljon järkevämpi opiskeluala. Nisha suunnitteli lähes kaikki vaatteensa itse - hän piirsi vaatteista suunnitelmat, vei ne ompelijalle ja ompelija ompeli kuvien mukaan vaatteet. Nisha piirsi vaatteita myös kavereilleen, joiden mielestä Nisha oli todella lahjakas.

Nisha kertoi asuvansa tyttöjen asuntolassa, samassa huoneessa kahden toisen vuoden opiskelijan kanssa. Hän ei erityisesti kaveerannut huonetovereidensa kanssa, koska nämä olivat häntä vanhempia, mutta onneksi nämä kuitenkin kohtelivat Nishaa ihan ystävällisesti. Hän oli päätynyt samaan huoneeseen vanhempien opiskelijoiden kanssa, koska oli muuttanut asuntolaan kesken lukuvuoden, eikä muissa huoneissa ollut enää ollut tuossa vaiheessa tilaa. Tähän huoneeseen päätyminen oli kuitenkin siinä mielessä onnenpotku, että huoneessa oli oma kylpyhuone ja parveke, kun muut joutuivat käyttämään käytävällä sijaitsevaa yhteistä kylpyhuonetta. Nishan läheisimmät ystävät - kaksi pohjoisintialaista tyttöä - asuivat eri huoneessa.

Harrastuksia ei Nishalla ollut. Hän ei katsonut televisiota, ei lukenut eikä tavannut ystäviään vapaa-aikanaan. Ystävien luona käyminen oli kielletty häneltä sen jälkeen, kun joku Nishan ystävä oli löytänyt kaverinsa hirttäytyneenä kattotuulettimeen. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, joten on parempi pysytellä kotona.

Kyläpaikassa tuotiin meille kahvia ja teetä sekä erilaisia suolaisia ja makeita naposteltavia. Nisha ei juo kahvia eikä teetä, mutta talon emäntä tiedusteli, joisiko tyttö maitoa. Nisha kielteli kovin, mutta emäntä toi kuitenkin hänelle kupin lämmitettyä maitoa, jota hän sitten vastentahtoisen näköisenä siemaili. Naposteltavia Nisha söi juuri sen verran, että sai tehtyä emännän iloiseksi, ja tuli kuulemma niistä muutamasta palasta aivan täyteen. "Nykyään minä edes syön jotain", Nisha totesi. "Aiemmin en syönyt mitään, ja äiti meinasi tulla hulluksi. Velikään ei syö mitään."

Huomasin, että sivummalla istunut Nishan äiti yritti toisella korvalla kuunnella, mitä juttelimme. Välillä hän näytti hieman huolestuneelta, ikään kuin olisi pelännyt tyttärensä puhuvan liikaa.

Kun kysyin Nishalta, mitä hän aikoo tehdä opiskelun jälkeen, hän heläytti iloisen naurun ja vastasi: "en tiedä, menen naimisiin kai".

Jossakin vaiheessa Nisha sai idean, että hän haluaisi näyttää minulle koulunsa ja asuntolansa, joten hän kinusi äidiltään, voisimmeko lähteä käymään koululla. Äiti oli selvästikin hieman vastentahtoinen, mutta lopulta hän suostui, kun ei ehkä kehdannut kieltäytyäkään. Nishan oli muutenkin palattava asuntolaan, ja meille alkoi tulla kiire, sillä asuntolaan ei pääsisi sisään enää puoli kahdeksan jälkeen.

Lähdimme siis matkaan - minä, Nisha, hänen veljensä ja äitinsä. Asuntolan portilla nuokkui vartija, joka heräsi täyteen mittaansa minut nähdessään, kun olin niin kertakaikkisen kummallinen ilmestys siellä opiskelija-asuntolan portilla. Nisha esitteli minut kaikille isosiskonaan.

Kävimme ensin tapaamassa asuntolanhoitajaa, joka oli hyvin ystävällinen vanha nainen ja jolla oli huone samassa kerroksessa kuin Nishalla. Asuntolanhoitaja hoiti asuntolassa kaikkia käytännön asioita ja - mikä tärkeintä - piti tietysti myös silmällä tyttöjä. Poikien asuntola oli toisessa rakennuksessa, hieman lähempänä koulua, eivätkä tytöt saaneet olla poikien kanssa missään tekemisissä. Oppi oli mennyt ainakin Nishalle hyvin perille, sillä kun kävelimme pimeää kujaa pitkin koululle ja vastaamme tuli pari poikaa, hän ei edes vilkaissut poikien suuntaan.

Nisha oli unohtanut huoneensa avaimen kotiinsa, eikä toista avainta ollut, joten meidän piti yrittää murtaa ovessa riippuva munalukko. Hänen huonetoverinsakaan kun eivät olleet vielä tulleet. Minäkin kävin vähän räveltämässä lukkoa hiuspinnillä auki, mutta lukko ei auennut. Vasta kun asuntolanhoitajan mies haki jostain kättä pidempää, lukko saatiin murrettua.

Huone oli hyvin yksinkertainen: siellä oli kolme sänkyä, metallinen vaatekaappi, pieni kirjoituspöytä ja tuoli. Mikään kovin viihtyisä huone ei ollut, mutta ihan siisti ja asiallinen kuitenkin.

Kävimme myös tapaamassa tytön parhaita ystäviä toisessa kerroksessa, ja heidän huoneensa oli kuin pommin jäljiltä. Tytöt makailivat paksujen karvapeitteiden alla sängyissään läppäriensä kanssa, ja heillä oli vieressään isot snack-purkit, joissa käsi kävi tasaiseen tahtiin. Vaatteita, kirjoja, papereita ja syötävää oli hujan hajan joka paikassa.

Koska asuntola oli hyvin lähellä koulua, kaikki ruokailut järjestettiin asuntolan kanttiini-tilassa, joka sekin oli hyvin pelkistetty.

Lähdimme katsomaan itse koulua, joka oli kaikessa viihtyisyydessään minulle yllätys. Koulu oli pieni, sillä siellä oli vain kaksi kerrosta, ja se varmasti tekikin siitä viihtyisän oloisen. Luokkahuoneet ja muut tilat oli järjestetty kivan sisäpihan ympärille, joka ei kyllä tuossa kuvassa näytä mitenkään viihtyisältä.

Koulun perusti 28 vuotta sitten eräs mies, jolle opettaminen oli intohimo ja joka nyt toimii koulun rehtorina. Koulu sijaitsi aluksi toisessa paikassa, mutta se oli siirretty myöhemmin tilojen puutteen vuoksi tälle nykyiselle paikalle. Mies oli kovin moderni muutenkin, sillä hän oli itse hindu, joka oli naimisissa musliminaisen kanssa.

Pääsimme katsomaan vain yhtä luokkahuonetta, sillä muut ovet olivat lukossa.

Nisha halusi esitellä minut rehtorillekin, ja niin menimme paikkaan, jota olen aina hieman pelännyt: rehtorin kansliaan. Huone oli pramea kuin mikä, mutta en kehdannut ottaa siellä valokuvaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Rehtori itse oli hyvin hurmaava ja karismaattinen herra, ja kun hän kuuli, että emme olleet päässeet kurkistamaan kuin yhteen luokkahuoneeseen, hän käski hakemaan talonmiehen ja antaa tälle käskyn avata kaikkien niiden tilojen ovet, joihin halusimme päästä.

Niinpä kurkimme sitten opettajanhuoneisiin, juhlasaliin, erilaisiin luokkahuoneisiin ja auditorioon.

Koululla on ystävyyskoulu jossakin toisessa maassa (Nisha ei muistanut, missä), ja ystävyyskoulun kanssa järjestetään yhteisopetusta. Oppitunnit käydään seinällä olevien isojen LCD- ruutujen välityksellä. Ystävyyskoulun takia Nisha oikeastaan joutui asuntolaan muuttamaankin, sillä aikaeron takia oppitunnit voivat mennä myöhäiseksikin. Koulu oli tekniikaltaan muutenkin hyvin moderni, ja jokaiselle opiskelijalle annetaan jopa oma läppäri! Läppärin kanssa puuhailu näyttikin olevan varsin suosittu ajanviettotapa asuntolassa.  Koulussa ja asuntoloissa on myös langaton verkko.

Koulutus ei ole mitään halpaa, sillä vaikka tämä oppilaitos on edullisemmasta päästä, kahden vuoden koulutus maksaa silti kuusi lakhia eli noin 8 500 euroa. Kalliimmissa oppilaitoksissa sama koulutus voi maksaa monta kertaa enemmän ja nousta jopa viitenkymmeneentuhanteen euroon.

Päivä oli unohtumaton, monellakin tapaa. Minulla oli vielä monta päivää Nishan tapaamisen jälkeen epämääräisellä tavalla huono ja ahdistunut olo. Intialaisen naisen kuva oli avautunut minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisena. Kun vielä kuulin, että kun Nisha aikanaan menee naimisiin, hänestä joudutaan maksamaan mahdollisesti isotkin myötäjäiset, minulle valkeni yhtäkkiä liiankin selvästi, miksi tyttölapset eivät ole kaikkien mielestä yhtä tervetulleita maailmaan kuin poikalapset ja miksi tyttöjen koulutukseen ei aina haluta panostaa. Samalla kyselin itseltäni sitä, osasinko minä arvostaa tarpeeksi vapauttani ja sitä, että minulla on elämässäni täysi vapaus tehdä melkein mitä vain haluan.