Hau hau!

Minulta toivottiin juttua kotikaupunkini Hyderabadin koirista, ja tässä semmoinen olisi nyt tulossa.

Ihan ensiksi täytyy kuitenkin palata muutaman kuukauden takaiseen aikaan. Joku ehkä muistaakin, kun kirjoitin pienestä koiranpennusta, joka oli ensin appivanhempien naapuritontin talonvahdin perheen lemmikkinä mutta jonka emon perhe oli myöhemmin hakenut takaisin, koska talonvahdin perhe ei ollut pystynyt ruokkimaan pentua.

Kävimme tontilla pari viikkoa sitten, ja arvatkaapa mitä: siellä se sama koiranpentu taas oli! Tai ainakin perhe väitti, että kyseessä oli sama koira, vaikka itse en aiempia kuvia katsoessani olisi asiasta kyllä ihan sataprosenttisen varma. Jos kyseessä oli sama koira, en ymmärrä, miten talonvahdin perhe oli taas saanut pennun takaisin itselleen. Oliko heillä nyt muka yhtäkkiä varaa ruokkia koiraa? Pentu oli kasvanut jonkin verran sitten viime näkemän, ja se oli onneksi hieman aktiivisempikin kuin viimeksi. Se oli kovin kiinnostunut kengistäni ja yritti järsiä niitä oikein tosissaan.

Intiassa pidetään siis koiria lemmikkeinä, ja lemmikkikoirat ovat alkaneet viime vuosina yleistyä aika tavalla. Koiran hankkimiselle ei myöskään näytä olevan minkäänlaisia tulorajoja. Muistan kun ihan ensimmäisellä Intia-käynnilläni kauhistelin perhettä, joka asui appivanhempien taloa vastapäätä. Perhe asui pienessä hökkelissä, joka minusta näytti todella kurjalta asumukselta. Kun päivittelin perheen köyhyyttä ukkelille, tämä totesi, että eihän perhe mikään köyhä ole - heillähän on kanoja ja vielä koirakin! En silloin ymmärtänyt, että täällä koira on yhtä kuin yksi nälkäinen suu lisää, ja jos perheellä on varaa ruokkia ylimääräisiä suita, asiat ovat huomattavasti paremmin kuin monella muulla.

Koiran on tietysti parempi olla jonkun lemmikkinä kuin kadulla (vai onko sittenkään?), koska sillä tavalla ainakin ruoan tulo on taattu (ainakin teoriassa). Mistään muusta ei sitten olekaan takeita. Sydämeni meinaa pakahtua joka kerta, kun näen jonkun selvästikin köyhän koiranomistajan taluttavan koiraansa, ja koiran turkki on likainen ja hoitamaton, silmät rähmivät, ja koira kävelee kaulapannassaan hyvin onnettoman näköisenä. Koira ei selvästikään ole nähnyt eläinlääkäriä pitkään aikaan (onko koskaan?), eikä sitä ole hoidettu muutenkaan. On niin tavattoman väärin, että lemmikki otetaan, vaikka itsellä ei ole rahkeita lemmikin pitämiseen. Halutaan vain söpö hauveli, jota voi paijailla ja jonka kanssa voi leikkiä, ilman että ajatellaan koiran hyvinvointia lainkaan.

Onneksi monella lemmikkikoiralla asiat ovat sentään huomattavasti paremmin. Niiden omistajat ovat hyvätuloisia, ja koirat saavat usein kirmata vapaina isojen talojen pihoilla. Meidän taloa vastapäätä asuvalla näyttelijällä on kolme isoa koiraa, jotka usein juoksevat peräkanaa ringissä ympäri pihaa. Joskus talon ohitse kulkee katukoira, ja jos kyseessä on oikein uskalias yksilö, se saattaa lemmikkikoirat kuullessaan tunkea kuononsa uteliaana aidanrakoon. Tungettelija saa heti vastaansa äänekkään haukkumyrskyn, ja jos pelkkä sana ei kuulu, tungettelijaa yritetään läpsiä aidanraosta tassulla kuonolle.

Kerrostaloissa koiria pidetään käytännön syistä sisällä, ja niitä käydään vain lenkittämässä ulkona. Jotkut (harvat) lenkittävät koiriaan itse, mutta monet palkkaavat koiralle oman lenkittäjän. Lenkittäjä voi olla talonvahti, portinvartija tai ihan pelkästään koiran ulkoiluttamiseen palkattu henkilö. Koiria lenkitetään tavallisesti varhain aamulla ja sitten taas ilman viilennyttyä illalla. Jos nousen aamulla ajoissa, pääsen todistamaan lenkittäjien kavalkadia - miten erinäköisiä koirien kävelyttäjät voivat ollakaan! Yhtä koiraa lenkittää koppalakkinen vartija, yhtä viimeisen päälle tyylikkään näköinen nuorukainen ja yhtä mies, joka menisi ulkomuotonsa perusteella vaikka kerjäläisestä.

Olen julkaissut tämän kuvan aiemminkin, mutta on pakko laittaa se taas tähänkin, kun minusta tämä on niin hauska kuva. Kuva on otettu diwali-juhlan jälkeisenä aamuna, ja sekä lenkittäjä että koira näyttävät vähän väsyneiltä.

Jos pitäisi ihan empiirisen tutkimuksen perusteella veikata, mikä on suosituin koirarotu intialaisten keskuudessa, väittäisin, että se on labradorinnoutaja. Muutenkin intialaiset näyttävät tykkäävän vähän isommista koirista, kuten kultaisistanoutajista, dobermanneista ja saksanpaimenkoirista. Myös vähän pienempiä saksanpystykorvia näkee aika paljon.

Lemmikkikulttuurissa on tapahtunut minusta ihan muutaman viime vuoden aikana todella suuri muutos, minkä näkee erityisen selvästi markettien lemmikkiosastoilla, joiden valikoimat ovat laajentuneet todella paljon. On koirashampoita ja -hoitoaineita, leluja, dentastixejä, jättimäisiä ruokasäkkejä, leluja, deodoranttia koirille ja kissoille ja ruokaa jopa kilpikonnille ja papukaijoille. Koirille on tarjolla myös kaikenlaisia palveluita, muun muassa trimmauspalveluja, hyvinvointipalveluja, asuste- ja lelumyymälöitä ja koirahotelleja.

Lemmikkikoiramaailman rinnalla elää Intian koiramaailman kääntöpuoli: katukoirat, joita arvellaan Hyderabadissakin olevan yli 350 000 kappaletta. Nämä koirat elävät sillä, mitä löytävät (usein jätteillä), ja ne ovat erittäin suuressa vaarassa saada tauteja, jäädä autojen alle tai loukkaantua ihmisen toiminnan seurauksena.

Hyderabadissa toimii aktiivinen eläinsuojelujärjestö Blue Cross of Hyderabad (BCH), joka perustettiin jo vuonna 1992. Sen alkuperäinen toiminta-ajatus oli pelastaa kaduilta sairaita, haavoittuneita tai hylättyjä koiria ja muita eläimiä, auttaa niitä ja hoitaa ne terveiksi. Keskeisin toimintamuoto on pysynyt samana, mutta nykyään järjestö tekee paljon muutakin, muun muassa tiedottaa eläinten hyvinvoinnista ja kaupungin katueläintilanteesta, sterilisoi ja rokottaa katukoiria ja -kissoja ja järjestää katukoirien adoptointikampanjoita. Järjestö pelastaa kadulta kuukausittain tuhatkunta loukkaantunutta eläintä, eivätkä eläimet ole pelkästään koiria, vaan koirien lisäksi pelastetaan myös kissoja, lehmiä, hevosia, aaseja, apinoita ja lintuja. Eläimet ovat saattaneet loukkaantua liikenneonnettomuudessa tai tulipalossa, ne ovat saattaneet saada sähköiskun, niille on saatettu antaa myrkkyä tai niitä on voitu jopa ampua. Myös erilaiset kulkutaudit ovat katueläimillä äärimmäisen tavallisia.

Nämä pennut pääsivät adoptiokampanjan jälkeen uuteen kotiin. (Kuva: The Hindu.)

BCH järjestää aina silloin tällöin adoptiokampanjoita, joilla rohkaistaan ihmisiä ottamaan paikallinen koira lemmikiksi sen sijaan, että ihmiset hankkivat ulkomaisen rotukoiran. Koirasta on nimittäin tullut Intiassa samanlainen statussymboli kuin vaikkapa autosta, eikä "kurja" intialainen katukoira kelpaa siitä syystä lemmikiksi. Eräskin johtava eläinlääkäri toteaa: " There are two types of dog owners - one for fashion and the other for passion. It's the passionate that don't go by pedigree." (Ne, joiden lähellä sydäntä koirat todella ovat, eivät ota rotukoiraa.) Paikallisilla koirilla on paljon etuja ulkomaisiin rotukoiriin verrattuna: ne sopivat paljon paremmin Intian ilmastoon ja oloihin; ne ovat tavallisesti lyhytkarvaisia, jolloin ne ovat myös helppohoitoisempia, ja ne ovat vastustuskykyisempiä paikallisia tauteja kohtaan (vain muutaman syyn mainitakseni). Jos ihmiset adoptoisivat katukoiria, he tekisivät samalla myös hyvän työn, sillä he vähentäisivät näin katukoirien määrää.

Katukoirien adoptiokampanja kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta asialta, mutta toivon kuitenkin, että adoptoijat seulitaan tarkkaan, ettei koiran adoptoijaksi kelpaa ihan kuka tahansa. Koiran kasvattaminen on pitkäjänteistä toimintaa, ja tuntuu hirveältä ajatukselta, jos koiran voi adoptoida kuka vain - semmoinenkin, joka on juuri hetkeä aiemmin keksinyt, että onpa söpö koiranpentu; taidanpa ottaa itselleni tuommoisen.

Itselläni ei koiraa ole, vaikka rakastan koiria ja kovasti semmoisen haluaisin. En ole nimittäin ihan varma siitä, pystyisinkö antamaan koiralle tarpeeksi hyvän ja vakaan kodin. Jokin aika sitten kuitenkin keksin, että vaikka en voi katukoiraa pelastaakaan, voisin ehkä olla avuksi muuten: voisin esimerkiksi tehdä eläinsuojelujärjestössä vapaaehtoistyötä.

Olin kuvitellut, että eläinsuojelujärjestössä kaikenlainen apu olisi tervetullutta ja että ihmisiä kannustettaisiin vapaaehtoistyöhön. Siksi olin aika tyrmistynyt, kun luin BCH:n vapaaehtoistyön ehdoista: "Please consider carefully before you make the commitment, as once you do, you are expected to put in 2 hours of service every week or you will not be considered a volunteer. Certificates of volunteer service will not be issued unless the hours have been consistently logged in for minimum 3 months of service". Vapaaehtoiseksi katsotaan siis sellainen ihminen, joka on tehnyt järjestölle vapaaehtoistöitä kaksi tuntia viikossa, vähintään kolmen kuukauden ajan. Vasta sitten voi saada vapaaehtoisuus-sertifikaatin.

Kaksi tuntia viikossa ei ole minulle mikään ongelma - voisin tehdä vapaahtoistyötä enemmänkin - mutta kolmen kuukauden yhtäjaksoisuus saattaisi olla, koska käyn aika usein Suomessakin. Minusta oli muutenkin outoa, että vapaaehtoisuudesta piti saada jonkinlainen sertifikaatti, ennen kuin voi olla "vapaaehtoinen". Minä olin naiivisti ajatellut, että pienikin apu olisi parempi kuin ei mitään. Mutta ehkä ihmisillä puuttuu täällä pitkäjänteisyyttä, ja tuolla säännöllä varmistetaan se, että vapaaehtoiseksi hakeutuvat vain ne, jotka myös sitoutuvat tehtäväänsä. Siinä mielessä ymmärrän kyllä vaatimuksen, mutta kyllä minusta esimerkiksi eläinten elintilojen siivoamiseen voisi osallistua satunnaisemminkin. Olen tietysti vähän jäävi arvostelemaan, kun en tunne Suomenkaan eläinsuojeluyhdistysten toimintamalleja, saati sitten muiden maiden.