Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


tiistai 18. joulukuuta 2012

Kun mikään ei riitä

Kävin tässä taannoin pienellä kävelyllä tässä meidän lähiympäristössä ja tirkistelin muurien takana piilossa olevia jättimäisiä omakotitaloja. Silmäni osuivat yhden talon ihanalle kattoterassille, joka oli ihan tyhjillään. Ainoastaan valkoisten pilarien päälle oli istutettu muutamia punaisia kukkasia. Mitä haaskausta, ajattelin. Jos minulla olisi tuollainen terassi, niin tekisin siitä ihanan oleskelualueen. Laittaisin sinne paljon kukkia, mukavat puutarhakalusteet ja tekisin terassista ihanan oleskelualueen. Sitten istuisin siellä aina kuin vain ehtisin ja olisin valtavan onnellinen.

Kuvan terassi liittyy tapaukseen.

Samassa haavekuva poksahti hajalle kuin ilmapallo. Mitä oikein olin ajatellut! Tekisikö tuommoinen terassi minut muka jotenkin onnellisemmaksi? Vaikka minulla olisi viisi terassia, olisin itse kuitenkin se sama puupää kuin ilman terassiakin. Minulla olisi päässä samat ajatukset kuin aina ennenkin, eikä terassin omistaminen taatusti muuttaisi minua ihmisenä mitenkään. Tuskin osaisin edes nauttia terassista ainakaan kovin kauan, kun jo kyllästyisin siihen ja alkaisin haaveilla jostakin muusta.

Tämä ajatusketju havahdutti minut miettimään, miksi ihmismielelle mikään ei koskaan tunnu riittävän. Onko kyse ahneudesta, vai kuuluuko tällainen ominaisuus jotenkin ihmisen perusluonteeseen? Ovatko ihmiset olleet aina kyltymättömiä, vai ovatko he muuttuneet jossain vaiheessa sellaisiksi? Miksi kiintiö ei tule koskaan täyteen, vaan aina löytyy lisää haluttavaa? Onko asioiden haluaminen väärin?

Tapasin jokin aika sitten yhden anopin sukulaispariskunnan. Mies ja nainen ovat kumpikin eläkkeelle jääneitä erikoislääkäreitä, joilla on takanaan hieno ura USA:ssa. Nyt he kuluttavat aikaansa matkustellen ja asuen osan vuodesta Hyderabadissa ja osan vuodesta Yhdysvalloissa. He sattuvat asumaan tässä meidän lähellä - juurikin sellaisessa talossa, jonka terassia taannoin ihailin. Minulle tuli hieman epämukava olo käydessämme heillä kerran kylässä, koska kaikki oli niin yläluokkaisen oloista (käytöstä myöten), että tunsin itseni ihan norsuksi posliinikaupassa. Pariskunnan hyväksi on kuitenkin mainittava se, että he laittavat rahaa myös hyväntekeväisyyteen ja auttavat ihmisiä muutenkin kuin rahallisesti. Heillä on esimerkiksi maaseudulla koulu, jossa nainen käy itsekin opettamassa lapsia. Varattomat lapset saavat koulutuksen ilmaiseksi - ruokaa ja terveydenhuoltoa myöten. Koska nainen on entinen syöpäspesialisti, hän käy myös yliopistoissa pitämässä luentoja gutkasta (intialaista purutupakkaa), joka on yksi suurimmista suusyövän aiheuttajista Intiassa. Heillä on maaseudulla myös talo, jonka he ovat suunnitelleet muuttavansa orpokodiksi, jossa pidettäisiin huolta orvoiksi jääneistä lapsista.


Kaikesta vauraudesta ja loisteliaasta työhistoriasta huolimatta pariskuntaa ei kuitenkaan ympäröinyt mikään onnellisuuden aura. Mies jopa kertoi tavoitelleensa elämässään ihan vääriä asioita: hän oli juossut koko elämänsä rahan perässä, koska hän oli luullut, että raha toisi onnen. Lopulta hän oli kuitenkin todennut olleensa väärässä. Raha ei ollut tuonutkaan onnea, vaan onnea piti yrittää etsiä muualta. Minusta oli uskomatonta, että joku edes kehtasi tunnustaa tällaista ääneen! Tietenkin jokainen varmaan sisimmässään tietää, että raha ei tuo onnea, mutta aina sitä pieni epäilys kuitenkin on, että jospa sittenkin, minulle.

Jokin aika sitten pariskunta oli halunnut nähdä, kuinka Intian syrjäiset heimot (Intian alkuperäisväestö, adivasit) elävät. Intiassa on runsaasti erilaisia heimoja, jotka elävät luonnon keskellä, täysin valtaväestöstä eristyksissä. Heimoilla on omat tapansa ja kulttuurinsa, joita moderni maailma ei ole päässyt muuttamaan. Intian väestöstä vajaat 10 prosenttia kuuluu erilaisiin heimoihin, joten heidän määränsä ei ole mikään ihan pieni.

Kuva: Odintours.

Pariskunta oli viettänyt kolme päivää yhdessä tällaisessa heimokylässä, ja nainen kertoi hämmästyneenä heimojen elämästä: niillä ihmisillä ei ollut oikeastaan mitään, ja silti he vaikuttivat onnellisilta! Heimon jäsenet ansaitsivat kuukaudessa 500-600 rupiaa (8-9 euroa), ja raha tuli pääasiassa metsästyksestä, polttopuiden keräilystä ja paikallisen viinan valmistuksesta ja myynnistä. Yhdessä huoneessa asui iso lauma ihmisiä, eikä huoneessa ollut minkäänlaisia kalusteita. Keitto- ja ruokailuastioitakin oli vain muutama. Heidän ruokansa oli äärimmäisen yksinkertaista, eikä ruokalajeja valmistettu intialaiseen tapaan useita, vaan riisin kanssa saatettiin tarjota pelkästään esimerkiksi linssimuhennosta. Nainen itse normaalisti karttelee riisin syöntiä, mutta nyt hän kertoi syöneensä aivan hirveän määrän riisiä: kun oli niin kova nälkä, eikä mitään muuta oikein ollut tarjolla, niin oli ollut pakko syödä sitä riisiä! Heimon jäsenillä oli omat ongelmansa; alkoholismia oli esimerkiksi paljon, eikä elinajanodotekaan ollut kovin korkea, 45-50 vuotta.

Vaikka olikin erittäin mielenkiintoista kuunnella kertomusta heimovierailusta, minua alkoi kuitenkin pikkuisen ärsyttää. Aivan kuin pariskunta olisi käynyt hakemassa heimokylästä jonkinlaista pönkitystä omaan elämäänsä. Tiedätte varmaan ilmiön: Joku luulee, että hänellä menee aivan kauhean huonosti, kunnes hän tapaa jonkun toisen, jolla näyttää menevän vieläkin huonommin. Silloin hän tajuaa, että eihän hänellä nyt oikeastaan niin huonosti mennytkään: kyllä tässä pitäisi osata olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä minulla on! Kiitollisuus muistetaan ehkä noin viisi minuuttia, ja sitten aletaan taas valittaa jostain ja haikailla jotakin, mikä itseltä tuntuu puuttuvan.

Se kattoterassi olisi ihan kiva saada.

42 kommenttia:

  1. Haha, hörähtelin täällä tuolle ensimmäisen kuvan kuvatekstille. :)

    Mä kyllä uskon, että epätyytyväisyys on ihmisluonteelle ominaista ja sisäänrakennettu ilmiö. Eikä pelkästään negatiivinen asia, uskon että ihmislaji on päässyt näinkin pitkälle juuri tuon ikuisen tyytymättömyyden vuoksi. Sitten pitäisi vaan yrittää itse kunkin valjastaa tuo oma tyytymättömyytensä johonkin hyödylliseen, ei siis esim. naapurin kadehtimiseen tai katkeroitumiseen. Se on tietysti sitten taas helpommin sanottu kuin tehty. :D

    Mutta kaunis on terassi, ei ihme että haikailutti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen ajatus tuo, että ihminen on päässyt näin pitkälle ikuisen tyytymättömyyden takia, ja varmasti myös ihan totta. Jos meille riittäisi vain ruoka, seksi ja uni, niin maailma olisi varmaan aika toisennäköinen. :-D

      Juuri noin minäkin olen yrittänyt ajatella, että epätyytyväisyyden voi yrittää kääntää voitokseen. Että senkin voisi ottaa mahdollisuutena oppia jotain omasta itsestään, ja yrittäisi esim. miettiä, miksi haluaa jotain tiettyä juttua, ja onko se edes mahdollista saavuttaa. Jos on kyseessä sellainen asia, jonka saavuttaminen ei ole itselle mahdollista, niin sitten pitää vain yrittää unohtaa se. Ellei sitten joudu kulkemaan sen kattoterassin ohi joka päivä. :-D

      Poista
  2. Olipa hyvä otsikko.,,,
    Minäkin haaveilen usein tuollaisesta terassista,kun ei ole parvekettakaan...Olen huomannut itsekin,että sellaiset,joilla ei ole mitään,osaavat iloita pienistä asioista paljon aidommin kuin joku länsimaalaiseen yltäkyltäisyyteen tottunut.Vapaaehtoispaikassani on pienistä afrikkalaisista kylistä tulleita,usein tosi köyhiä ihmisiä,ja olen huomannut,että heitä on niin helppo ilahduttaa ihan yksinkertaisillakin asioilla:)
    Raha ei ehkä tee elämää onnellisemmaksi (tai voi kyllä tehdä,jos sillä voi toteuttaa unelmiaan) mutta helpommaksi se kyllä sen tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kopioin otsikon ajatusta Bond-leffasta. ;-)

      Saman olen huomannut minäkin, että köyhistä oloista tulevat osaavat iloita pienistäkin asioista ja paljon aidommin kuin ne, joilla on kaikkea. Yltäkylläisyyteen tottuneilla odotuksetkin ovat jo niin kovat, että niiden ylittäminen on joskus aika mahdotonta.

      Hyvin sanottu tuo, että raha ei tee välttämättä elämää onnellisemmaksi mutta helpommaksi se tekee. Niin totta. Ainakin raha tuo elämään enemmän vaihtoehtoja, kun ei tarvitse miettiä, mihin on varaa.

      Poista
  3. Ajatella. Minulla ON sellainen kattoterassi (tosin vuokra-asunnossa), ei paljoa rahaa ja olen pääosin äärettömän onnellinen. Niin siitä kattoterassista, kun ihan vain elämästä yleensä. Olen tullut siihen tulokseen, että rahaa tulee olla sopivasti. Ei liikaa eikä hirveän liian vähän. Silloin ihmisen ei tarvitse koko ajan miettiä rahaa, vaan voi keskittyä elämiseen tavaroiden perässä juoksemisen sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se varmaan on, että kultainen keskitie on tässäkin asiassa hyvä. Täällä Intiassa näkee erinomaisen hyviä esimerkkejä siitä, mitä ihmiselle käy, kun rahaa on liikaa, eikä ihminen tiedä, mihin sitä tunkisi.

      Minäkin sijoitan paljon mieluummin elämiseen ja kokemuksiin kuin materiaan. Uusi tavara on uusi vain hetken verran, mutta kokemukset kasvattavat ja luovat muistoja.

      Nautihan siitä terassistasi minunkin puolestani! :-)

      Poista
  4. Minä olen ajatellut tämän omalta kohdaltani.

    Minulle raha toisi onnea tiettyyn määrään saakka. Haluaisin omistaa asuntoni ja että tililleni tupsahtaisi joka kuukausi tarpeellinen summa ruokaan ja vaatimattomiin elinkustannuksiin kuten sähköön. Se antaisi mahdollisuuden lopettaa kaiken sellaisen selviytymisen kannalta tarpeellisen pakkopullan tekeminen kuten työn josta ei pidä.

    En jaksa kantaa syyllisyyttä siitä että tulee kirkkaita hetkiä jolloin tajuan että minun pitäisi olla onnellinen siitä että asiani ovat melkein aina paremmin kuin jollakulla muulla. Oikeastaan vain arvostan noita hetkiä koska ne ovat herätyksiä siihen arkiolemiseen jossa muuten koko ajan henkisesti velloo.

    Tämä on hankala aihe koska ellei olisi pyrkimystä parempaan ei tapahtuisi mitään edistystä, vinoon kai mennään siinä että ihminen ei oikein tajua että täällä eläminen on niin hetkellisen lyhyt aika että niiden oikeiden tarpeiden täyttymisen jälkeen ei enää tarvitse muuta.

    Olisi fiksumpaakin panostaa hyviin ihmissuhteisiin enemmän kuin tavaraan, niiden kautta se arkionni kaiketi tulee mutta ehkä tavaraa on helpompi hankkia kuin hyviä ihmissuhteita?

    Kai sitä täytyy olla kiitollinen siitäkin että on niin onnellisessa asemassa että voi pohtia tällaista. Monilla nyt eläkeikäisillä esim. on kokemukseni mukaan ollut niin köyhä lapsuus sotien jälkeen että rahan ansaitseminen on ollut pakkomielteenomaista koska sillä on paikattu sitä hädän muiston tunnetta joka tuli siitä että oikeasti ei ollut juuri mitään, tuskin ruokaakaan. Itse en ole koskaan nälkää nähnyt (paitsi laihdutettaessa! :D) joten minulla ei myöskään ole sellaista pakonomaista tunnetta että omaisuutta pitäisi kerätä kaiken mun uhraten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoisia ajatuksia!

      Itse olen ollut jo pitkään jonkinlaisella henkisellä etsintäretkellä, ja siksi tämäntyyppisiä ajatuksia putkahtelee mieleen. Aihe todellakin on vaikea! Mielessä riitelee se, että toisaalta tiedän, että minun pitäisi olla tyytyväinen kaikesta siitä, mitä minulla on (enkä tarkoita pelkästään materiaa), koska asiani kumminkin ovat suhteellisen hyvin, ja sitten joskus takaraivoon ilmestyy pikku piru, joka haluaisin sitä ja tätä ja jonka mielestä oma elämä on ihan syvältä. Tämä tyytymättömyys pitäisi kai valjastaa johonkin hyödylliseen – kunpa vain tietäisi mihin ja miten!

      Mielestäni jokainen kaipaa jonkinlaisen perustyydytyksen lähteen elämäänsä, ja ihmissuhteiden luulisi olevan se tavoiteltavin asia, mutta niiden hankkiminen (ja ylläpitäminenkään) ei tosiaan käy yhtä helposti kuin uuden sohvan osto. Ja ehkä on sellaisiakin ihmisiä, jotka saavat enemmän iloa uusista tavaroista kuin toisista ihmisistä tai jotka eivät ainakaan kaipaa ihmisiä ympärilleen samalla tavalla kuin toiset. Nykyajan ihminen on monesti myös hirveän joustamaton ja itsekeskeinen, ja toisille ihmisille kun ei voi sanella, miten heidän tulee käyttäytyä ja olla. Tiedän useita omasta halustaan sinkkuja, jotka haluavat olla yksin siksi, koska he eivät halua luopua omista tavoistaan ja rutiineistaan eivätkä tehdä minkäänlaisia kompromisseja elämässään. Tavaroiden (tai kotieläinten!) kanssahan ei tällaisia ongelmia tule.

      Minä en juurikaan tule vertailleeksi omaa elämääni muiden kanssa, vaan tyytymättömyys kumpuaa enemmänkin siitä, että tiedän, että asiani voisivat olla paremminkin, mutta en tiedä, millä lailla. Ääh, tuntuu, että mitä enemmän miettii, sitä vähemmän missään on mitään järkeä!

      Poista
    2. ;-) Minun guruni sanoisi noihin lauseisiisi että sinä olet valmis seikkailuista suurimpaan, retkelle kohti itseoivallusta.

      Kuvailemasi kaltainen selittämätön tyytyväisyys tai sisäinen levottomuus kumpuaa siis hänen mukaansa siitä että sinulla on siellä sisimmässäsi uskomattoman laajat varastot energiaa etkä voi tulla tyytyväiseksi ennen kuin kanavoit sen tuohon suureen seikkailuun. Se ei suinkaan tarkoita että tarvitsisi julistautua jonkun uskontokunnan seuraajaksi, vaan Suurimman etsintä on jokaisen ihmisen syntymäoikeus uskontoon ja syntyperään katsomatta. Hindulaisuus, kristinusko, islam, jiiänee tarjoavat matkalaiselle toki suurta helpotusta kullanarvoisten vinkkien, toimiviksi todettujen treenien ja matkaseuran muodossa.

      Poista
    3. Köh köh, tarkoitin siis kirjoittaa "selittämätön tyytymättömyys" enkä tyytyväisyys!

      Poista
    4. Tuo on kyllä ihan totta, että minusta tuntuu, että energiavarastoni kaipaisivat tällä hetkellä jonkinlaista uudelleenkanavointia! Osoite vielä puuttuu, mutta toivottavasti se löytyy pian. :-) Minkään uskontokunnan seuraajaksi tuskin koskaan tulen julistautumaan (en kerta kaikkiaan osaa enkä halua ”palvoa” mitään!), mutta ehkäpä keksin jotakin muuta. :-)

      Poista
  5. Minä uskon, että on tärkeää, että on haaveita. Jos on varaa kaikkeen ja kaiken itselleen myös suo, ei jää enää oikein mitään mitä toivoa ja odottaa. Tottahan sitä aina keksii jotain uutta mitä haluaa, mutta luulen, että tuntuu pitemmän päälle aika tyhjältä jos toteuttaa kaikki toiveensa heti kun niitä ehtii toivoa. Ehkä se että haluaa aina jotain enemmän ei siis ole kyltymättömyyttä, vaan osoittaa, että osaa toivoa ja odottaa ja innostua aina uusista ja uusista asioista? On aika jämähtänyt tunne kun ei halua eikä odota yhtään mitään!

    Vielä asiasta toiseen, minua yleensäkin ärsyttää se, kun ihmiset hakeutuvat katsomaan "miten muut ihmiset elävät". Se on mielestäni aika elitististä ja jotenkin itsekeskeistä hommaa. Kuinka moni meistä suostuisi sieltä heimokylästä ottamaan puolestamme pari paikallista heimotätiä luoksemme tutustumaan meidän elintapaamme? Tavallisesti se kai on niin, että hyvätuloiset turistit tai paikalliset rikkaat käyvät kiertämässä etelä-afrikkalaista tai jamaikalaista slummia, päivittelemässä, että näinkö ihmiset ihan todella elävät; tai asuvat hetken mongolialaisessa talossa ja ihmettelevät isäntäväen puuhia. Tai sitten lähtevät intialaiseen heimokylään ja kotona kiittelevät omaa hyvää onneaan, kun eivät ole sinne syntyneet. En oikein ymmärrä mitä niistä kokemuksista on tarkoitus saada irti. Ovatko ne vain elämyksiä sellaisille ihmisille, jotka ovat jo kokeneet kaiken viidakkovaelluksista benjihyppyyn? Ja sitä en myös ymmärrä mitä on tarkoitus saada kokemuksista irti niitten joitten elämää tullaan ihmettelemään. Tuloja kai, mutta millä hinnalla? Miltä tuntuu heimon lapsista kun rikas rouva pyörii ihmettelemässä heidän elämäänsä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että haaveita pitää olla, sekä aineellisia että aineettomia. Jos ei ole mitään, mistä haaveilla, elämä on todellakin aika tyhjää. Itselläni ei oikeastaan ole haaveita, kun minulla on sellainen ongelma, että en tiedä, mistä haaveilisin! Eikö ole säälittävää! Olen pohtinutkin unelmia ja unelmattomuutta yhdessä aiemmassa postauksessani.

      Minua suorastaan raivostuttaa tuo, että käydään ihmettelemässä sitä, miten muut elävät, enkä voi ymmärtää sen tarkoitusta. Onhan se tietysti mielenkiintoista nähdä, miten muut elävät, mutta mikä siinä on se ydinajatus, sitä en ymmärrä. Ehkä se todellakin on vain yksi kokemus lisää sellaisille, jotka ovat nähneet ja kokeneet kaiken – paitsi köyhyydessä ja alkeellisuudessa elämisen!

      Kylläpä huvitti tuo ajatus, että sieltä heimosta tuotaisiin joku tutustumaan meidän elämäämme muutamaksi päiväksi. Oikein kiherryttää ajatus siitä, että heimotäti seuraisi tuotakin lääkärirouvaa pari päivää ja ihmettelisi kuinka madame kasvattaa katollaan basilikaa. :-D Ei taitaisi madame ihan tähän suostua. :-)

      Poista
  6. Minusta tuntuu kuin olisin Upanishadeja lukenut kun tätä hauskaa ja loistavan osuvaa kirjoitustasi luin! Hindulainen filosofia kumpuaa juuri noista kysymyksistä.

    Itsekäs halu on aivan kyltymätön, ihminen ei osaa olla onnellinen kuin sen pienen hetken kun joku moninaisista himoista on tyydyttynyt, mutta hetken päästä hän tahtoo jo lisää, enemmän, muuta. Gurut neuvovat vähentämään himoja ja myös ajatuksia siitä mitä kaikkea haluaisi, sillä ne ovat kuin lisähalkoja halujen roihuavaan nuotioon, joka kärventää ihmistä ja saa tämän onnettomaksi.

    Hindulainen ideaali on että ihminen ajattelee, puhuu ja toimii vain toisten hyväksi vähentääkseen kärsimystä maailmassa, ja pitää itsestään huolta jaksaakseen niin tehdä, mutta siinä oman itsen hoitamisessa säilyttää maltin ja tolkun ja moraalin siinä ymmärryksessä että mitä enemmän saa, sitä enemmän vain haluaa ja sitä herkemmin tulee vihaiseksi elleivät asiat ole niin kuin itse haluaisi.

    Kaikki alkaa mielen hallinnasta. Koko ajan haluan-tätä-en-halua-tätä -ajatuksia mielessään pyörittelevä ihminen ei voi olla onnellinen kuin pieniä hetkiä kerrallaan ja vanhentuessaan, kun kroppa ei enää kykene tekemään kaikkea sitä mitä toivoisi, sitä vasta onnettomaksi tuleekin. Eikä onneton ihminen jaksa tehokkaasti auttaa toisia ja rakentaa parempaa maailmaa. Eli ei itseään voi kukaan hoitaa kestävällä tavalla nautintoihin heittäytymällä - kyllä ihmisen pitää ensin saada mielensä kuriin.

    Meditaatio, jooga, mantran toisto ja muut hartaudenharjoitukset ovat välineitä tähän ja auttavat kummasti huomaamaan miten hyvin omat asiat ovat. Bhagavad Gitan, pyhimmän hindukirjan, voisi kiteyttää siihen että Jumala neuvoo itsesäälissä rypevää ihmistä lopettamaan sen rypemisen, nousemaan ylös ja taistelemaan pahuutta vastaan ja valloittamaan oikuttelevan mielensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, vai Upanishadeja. :-)

      Juuri tuota minä olen yrittänytkin – vähentämään haluja kaiken suhteen, ja olen aika hyvin onnistunutkin siinä. Olen yrittänyt opetella elämään hetkessä ja olemaan kiitollinen, yrittänyt olla ystävällinen ihmisille ja antaa enemmän kuin ottaa. JA SITTEN, sitten tulee yhtäkkiä sellainen ole, että tässäkö tämä minun elämäni nyt sitten on – oikeastaan pelkkää tyhjää täynnä. Ei tietenkään ihan oikeasti, mutta mustimpana hetkenä melkein uskon, että niin on. Kaiken tämän keskeltä pitäisi sitten löytää jonkinlainen järki ja elämä, joka tyydyttäisi itseä ja ideaalitapauksessa tietysti myös muita. :-)

      Sen vähän, mitä olen meditaatiota, joogaa ja mantrojen toistelua kokeillut, olen kokenut jostain syystä ne itselleni hyvin vieraiksi. Mediaatiosta (tai lähinnä sen yrittämisestä) tulee päänsärky, jooga tuntuu ajanhukalta (juoksulenkillä saisi samassa ajassa kunnon hien pintaan ja adrenaalit virtaamaan - paitsi että nythän minä en voi juosta ollenkaan) ja mantrojen toistelu alkaa naurattaa - ja jos muita ihmisiä on läsnä, myös nolottaa. Myönnän kyllä sen, että ehkä olen luovuttanut kaikkien noiden suhteen liian nopeasti – olisi pitänyt vain sinnikkäästi jatkaa yrittämistä eikä tyrmätä liian aikaisin. Meillähän on tuo puja-huonekin ihan tyhjillään, ja siellä voisin tehdä näitä hartaudenharjoituksia, mutta ei minusta jotenkin ole kykkimään tunkkaisessa huoneessa ja hokemaan jotain matroja. Mieluummin rauhoitan mieleni sillä, että menen vaikka parvekkeelle katselemaan tähtitaivasta. :-)

      Pitää vielä sanoa, että minulla on pyörinyt viime päivinä todella paljon se, mitä kirjoitit jossain postauksessasi, että yksin ollessaan kuka tahansa voi olla pyhimys, mutta vasta ihmisten keskellä mielen kirkkaus todella testataan (suo anteeksi, mutta en muista, miten se ihan sanatarkkaan meni). Niin totta!

      Ja vielä pitää lisätä se, että kylläpä naurattikin tämä oma postaukseni tänään, kun kävimme anopin kanssa kultakaupoissa. Katselin sitä mieletöntä kimallusta ja mahtipontisuutta, muistelin tätä postaustani ja ajattelin, että no niin, tässä sitä nyt ollaan. :-D (Puolustuksekseni voin sanoa sen, että anoppi oli se, joka halusi niissä kaupoissa asioida, en minä. :-D)

      Poista
    2. Hih, Intia on kyllä hämmentävä maa. Ihmiset kahlaavat muinaisessa ja silti hyvin ajankohtaisessa viisaudessa mutta eivät piittaa siitä vaan keskittyvät kilpailemaan, kohentamaan oman lähiperheen elintasoa ja ostamaan kultaa ;-)

      ;-) Isäni on samoilla linjoilla kanssasi - hän kokee hengelliset harjoitukset vieraiksi ja rauhoittaa mielensä lähtemällä juoksulenkille. Hän juokseekin yli 60-vuotiaana maratoneja. Ja minä naljailen että kylläpäs uhkutkin mielenrauhaa lenkin jälkeen kun hän ei minuuttiakaan jaksaisi olla toimettomana, aina pitää näprätä jotain teknistä lelua kuten kännykkää tai tablettia, samaan aikaan kun telkkari tai tietokone tai kummatkin ovat auki ja ihmiset yrittävät puhua hänelle... Vaan myönnän, enpä itsekään oikein osaa pysähtyä, aina on jotain tekeillä. Minulle on ollut suuri saavutus jo vähentää ärsykkeiden ja virikkeiden ja puuhien määrää yhteen tai kahteen kerrallaan. Se että vaikka pakotan itseni meditoimaan puoli tuntia päivässä ja mieluiten heti aamusta on tehnyt aivan ihmeitä omalle ADHD-päälleni ja hidastanut perusvauhtia terveellisesti.

      Tuohon "tässäkö minun elämäni sitten on" -tunteeseen auttaa kuulemma parhaiten epäitsekkään, ensisijaisesti jotakuta ihan muuta kuin itseä hyödyttävän tekemisen lisääminen jokapäiväiseen elämäään - jos saan taas hinduguruja siteerata. :-) Vastaus: blogita enemmän, me lukijat nautimme tästä! ;-D Tai voihan olla (ihan hyvin voi, ainakin näin uskovaisen näkökulmasta) että Vishnu sydämessäsi tekee sinut levottomaksi kunnes tartut johonkin toimeen joka sinun on määrä siellä Intiassa tehdä. Tiedät itse parhaiten, kun se kohdalle tulee, mitä se onkaan ja mikä sopii pirtaasi parhaiten... Onko kyseessä paikallisen slummin unohdettujen vanhusten varustaminen suomalaisilla lahjoitustarpeilla vaiko norsujen ja tiikereiden suojelu... ;-)

      Poista
    3. Ja hei, tuo itsekäs kilpailu -toteamus äskeisen kommentin alussa ei sitten viitannut sinuun vaan moniin hyvinvoiviin nykyintialaisiin yleensä ottaen! Tunnen heitä tarpeeksi paljon ja välitän heistä tarpeeksi pitääkseni sallittuna itselleni sanoa noin.

      Poista
    4. Todellakin! Olen monesti ihmetellyt sitä, kun ulkomaalaiset tuntuvat olevan joskus enemmän ”hurahtaneita” Intian henkiseen puoleen kuin intialaiset itse. Ehkä intialaiselle nämä asiat ovat niin arkipäiväisiä ja loppuun kaluttuja, että nykyajan teknologian ihmeet ja maallisen omaisuuden hankkiminen koetaan paljon kiinnostavammaksi kuin pölyttyneiden ajatusten vatvominen. :-)

      Hih, no teillä on sitten pudonnut omena hengellisissä asioissa kauas puusta. :-D Minunkin isäni on ollut tuommoinen, että aina pitää olla sata tekemistä meneillään, mutta nyt ikää on jo sen verran, että taitaa se telkkari vetää enemmän puoleensä. Onhan sekin tietysti eräänlaista multitaskaamista, että operoi useampaa kaukosäädintä samaan aikaan. ;-) Minä osaan kyllä olla möllöttää oikein hyvin paikallaankin, mutta paremmat vibat tulee siitä, jos on sata asiaa menossa yhtä aikaa. :-)

      Epäitsekkään toiminnan tekeminen auttaa muuten ihan oikeasti ja muutenkin kuin vain tuohon tyhjään tunteeseen. Olin eilen – ilman mitään syytä – aivan käsittämättömän pahalla päällä, ja viimein melkein puhisin, kun kiukutti niin paljon! Piti lähteä iltapäivällä sinne kultakaupoille, eikä millään olisi huvittanut sekään, ja ajattelin, että mikähän katastrofi siitäkin kauppareissusta tulee, kun olen jo valmiiksi niin pahalla päällä. Piruuttani googlasin, ”miten saat itsesi hyvälle tuulelle”, ja sieltähän tuli vaikka mitä sontaa: käskettiin ottamaan vaahtokylpy (ei ole ammetta), kirjoita lista asioista, joista olet kiitollinen (ei voisi vähempää kiinnostaa), laita päälle kivat vaatteet (mulla on vain vanhoja ja rumia) - ja sitten: tee jotakin, joka ilahduttaa jotakuta toista. Ei tarvinnut kuin miettiä, miten voisin ilahduttaa jotakuta läheistä, ja olo alkoi tuntua heti iloisemmalta, kun sain ajatukseni käännettyä pois omasta navastani. Hyvä ehdotus oli myös tämä: nimeä viisi ihmistä, joita rakastat. Rupesin ajattelemaan ihania kummityttöjäni, ja jo alkoi hymyilyttää. :-)

      Mitä tässä yritin ajaa takaa, että jonkinlainen hyväntekeväisyys tai muiden auttaminen on ollut mielessäni jo pitkään. En ole vain koskaan saanut ajatusta siirrettyä teoriasta käytäntöön, ainakaan läheisimmistä ihmisistä yleisemmälle tasolle.

      Poista
    5. Reps, tekstisi havainnollistaa hyvin hauskasti sen ikiaikaisen totuuden, ettei itsekkään pahan tuulen puuska lähde minnekään vaikka kuinka suihkuttelisi itseään erilaisten nautintojen mahdollisuuksilla... vain epäitsekkyys auttaa! ;-D Kovin on tuttua, niin itselle kuin lapsillekin, lapset varsinkin eivät pahantuulisina lähde mukaan mihinkään piristysyritykseen vaan keksivät kaikesta sulkeisiin sijoittamiesi vastalauseitten kaltaisia syitä olla piristymättä... Silloin auttaa parhaiten kun houkuttelee heidät mukaan tekemään yhdessä sitä mitä oli itse tekemässsä, jotain hyödyllistä kuten siivousta tai kokkausta.

      Poista
    6. Hih, täytyykin muistaa tuo vastaisuuden varalta, vaikkapa niitä kummityttöjä varten. ;-D

      Poista
  7. Hihii, mäkin repesin tolle ensimmäiselle kuvatekstille!

    Meillä on miehen kanssa tapana muistuttaa toisiamme siitä, että Mika Häkkisellä on Mika Häkkisen menot ts. kun on paljon rahaa, ei yhtäkkiä selviä ilman omaa helikopteria tai kokkia, ja siitähän ne rahahuolet sitten vasta alkavatkin! ;) Me emme siis ole Häkkisiä, vaan yritämme palauttaa mieleen, että pitäisi osata olla tyytyväinen olosuhteista riippumatta. Aika vaikeaahan se kyllä on välillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, rikkaiden julkimoiden elämä tuntuu kyllä välillä todella vaikealta! En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten heillä tuntuukin olevan joskus niin paljon (kummallisia) ongelmia, kun luulisi, että heiltä ei ainakaan puutu mitään. Siitäpä kai voimmekin päätellä, että raha ei tuo onnea! :-) Ja kai se on niin, että ihmisen ongelmien määrä on vakio ja jostain niitä ongelmia on aina kehitettävä, jos ei muusta, niin siitä kokin rokulipäivästä. :-D

      Poista
  8. Varallisuudesta: minusta onnelliseksi tekee se, kun menot ovat oikeassa suhteessa rahan määrään. Silloin olen ollut onnellinen yleensä muutenkin. Jos olen tuntenut ahdistusta, halua saada enemmän, ajatellut useita kertoja päivässä tuskallisesti rahaa, on yleensä tilanne ollut syystä tai toisesta taloudellisesti kuralla. Onnallisina hetkinä rahaa on siis saattanut olla runsaasti tai melko vähänkin, mutta tilanne on ollut hallussa.

    Miten muut elävät: Olen muutaman kerran päässyt käymään ihan pusikossa, jonkun vähemmistökansan luona ja tuntenut itseni kovin onnelliseksi yksinkertaisessa majapaikassa. Ristiriitaistahan se tietysti on, että sillä lailla mennään kylään oleilemaan. Toisaalta tulihan Porvoossa tuhat japanilaista turistia tunkemaan päänsä kirjansitomoni edessä torkkuvan vauvani vaunuihin. Ja samalla satunnaisesti joku turisti eksyi putiikistani jotain ostamaankin, jolloin olin erittäin tyytyväinen suomalainen alkuperäiskansalainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen aika samoilla linjoilla: silloin väkisinkin ahdistaa, jos rahatilanne on huono. Sitten taas, jos rahaa on riittävästi perustarpeiden tyydyttämiseksi, ylimääräistä rahaa (sellaista, että voi käydä hurvittelemassa, ostaa jotain mikä ei ole ihan välttämätöntä jne.) ei välttämättä tarvitse olla ollenkaan, ja voin silti tuntea itseni hyvinkin onnelliseksi - ja toisaalta taas, olen ollut kiukutteleva ja nitisevä akka, vaikka rahaa olisi ollut löyhemminkin käytettävissä. Sama pää kesät, talvet – oli rahaa tai ei. :-)

      Kylässä oleilu kuulostaakin paljon mukavammalta ja tasa-arvoisemmalta termiltä kuin se, että mennään katselemaan, miten muut elävät. Minusta tuossa jälkimmäisessä on sellainen tirkistelyn maku ja siitä kuultaa sellainen ylemmyydentunto, josta en ollenkaan pidä.

      Poista
  9. Hykertelen edelleen tuolle kuvatekstille :)
    Sinulla on taito ajatella hienosti 'ääneen'. Ja vähän samaan johtopäätökseen olen tullut, haaveilla saa ja pitääkin, ei se ole keneltäkään pois.
    Olen sitä mieltä, että onnellisuutta ei voi mitata eikä se riipu mistään maallisesta. Ihminen on tyytyväinen osaansa niin kauan kun ei parempaa ole kokenut tai on alunperinkin asennoitunut tilanteeseen oikein, pärjää hyvin kehnoissakin olosuhteissa. Mutta auta armias jos pitäisi elintasoa laskea, otettaisiin se kerran saavutettu pois,esim. siirtyä vaikka pyykkikoneesta käsipyykkiin..ehkä tuossa köyhyyden katselemisessa onkin takana jonkinlainen oman painajaisen kohtaaminen, extreme-laji siis. Maissa missä elintaso ei ole kaikilla sama vaan heiluu äärimmäisyydestä toiseen on mielestäni helpompi tyytyä vähempään kun ei ole sosiaalisia paineita saada sitä mitä kaikilla muilla jo on. Tunsin tämän paineen aika vahvana asuessani Suomessa välillä muutaman vuoden. Toisaalta sitten näissä köyhissä maissa paikallisten varakkaiden pitää näyttää ulospäin olevansa varakkaita, mikä tuntuu meikäläisestä ainakin enemmänkin naurettavalta kuin kadehdittavalta. No, tulipa aika sekava litania, mutta varmaan sait ajatuksensta kiinni. Minäkin haaveilen yhä siitä uima-altaasta.. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sain kiinni. :-) Se on kyllä totta, että kerran mukavuuksiin tottunut, niin niistä luopuminen on kyllä todella vaikeaa. Paluuta edelliseen ei ole!

      Mielenkiintoinen ajatus tuo oman painajaisen kohtaaminen. Nyt kun rupesin tarkemmin ajattelemaan, niin harrastanhan minäkin tuota, mutta vähän toisessa muodossa (että ihan turha jeesustella tässä!). Ei tästä ole montaa päivää, kun hypin kameran kanssa parvekkeella, kun vastapäisellä tontilla kaadettiin puita ihan käsipelillä kirveen kanssa, ja tottahan mun piti sellaista tapahtumaa olla todistamassa ja kameralle ikuistamassa!

      Ja tuokin, että maissa, joissa elintaso on suhteellisen sama kaikilla, tulee paineita saada sama, mikä muillakin on. Juuri luin jostain suomalaisesta iltapäivälehdestä, kuinka varattomampien lapsia kiusataan, kun heillä ei ole merkkivaatteita, kännyköitä jne.

      Sitten taas tällaisissa ääripäiden maissa kuin Intiakin on, pitää tosiaan tuoda sitä omaa rikkauttaan esiin kaikin tavoin. Ukkeli käy yhdellä kuntosalilla, jossa käy myös näitä ökyrikkaita. Jotkut tulevat kuntosalille joka päivä eri autolla, tyyliin maanantaina näyttäydytään Mersulla, tiistaina Bemarilla jne. Se on todellakin naurettavaa, enkä voi ymmärtää, mitä tällaisten ihmisten päässä liikkuu, vai liikkuuko mitään.

      Oikeastaan minäkin voisin haluta uima-altaan. :-D

      Poista
  10. Kävin uudestaan lukemassa. Olipa mielenkiintoisia kommentteja. Meillä on uima-allaskin. Mutta EN KOSKAAN mene sinne uimaan. Eikö olekin hullua!? Tunsin hetkeksi itseni ihan yläluokan akaksi, mutta totuus on kovin toinen. Me elämme ihan siivosti, eikä meillä ole liikaa rahaa. Jos jotakin on, matkustamme sen. Hyi meitä, kun emme osaa kerätä lapsillemme perintöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin kommentit ovat olleet oikein mielenkiintoisia. <3

      Kun minä olin lapsi/nuori, matkustimme aina perheen kanssa kesäisin ihan hulluna asuntovaunulla ympäri Eurooppaa. Joskus kierrettiin kuusikin viikkoa, ja käytiin jopa Marokossa asti. Jos yksi asia on semmoinen, mitä en missään nimessä vaihtaisi lapsuudestani pois, ne ovat juurikin nuo matkat. Ne ovat antaneet minulle ihan uskomattoman paljon!

      Poista
    2. Tässä blogissa onkin aina mahtavat kommentit jotka haluaa lukea läpi :-)

      Poista
    3. Ja minä olen onnellinen joka ikisestä. <3

      Poista
  11. Sain omaan blogiini vinkin tästä sun blogista ja jään seurailemaan ajatuksiasi mielenkiinnolla :) Kivaa joulun odotusta ja loppuvuotta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sitä samaa sinullekin! Kiva, että löysit tänne. :-)

      Poista
  12. Onpas mielenkiintoinen postaus ja keskustelu!

    Minusta Australiassa on menossa monin tavoin kovin amerikkalaishenkiset kulutusjuhlat. Täällä talous ei ole vapissut samalla tapaa kuin euroopassa, joten yleisesti on mennyt oikein hyvin (siis ainakin taloutta ajatellen). Siitä on osoituksena massiiviset ostoskeskukset ja massiivisia tarpeita = isommat ja useammat talot, autot, telkkariruudut, uima-altaat, lomamatkat jne. Vaikka me asumme normimittapuiden mukaan täällä aika säästäväisesti ja jopa 'askeettisesti', verrattuna suomalaisiin sukulaisiin uppoamme yltäkylläisyyteen! Pohdiskelen sen vuoksi tätä riittämisen käsitettä aika usein :-)

    Asumme myös rikkaalla McMansion -alueella, ja monesti oikein hävettää kertoa osoite, koska siihen liitetään heti mielikuva elämäntyylistä ja pankkitilin saldosta. Pitää siis aina lisätä, että huom. talomme on ihan normaali ja aika pienikin! Kummastuttaa itseäni muuten tuokin reaktio: miksi usein tunnen, että on seliteltävä? Normaalisti kun olen tosi tyytyväinen siitä onnenkantamoisesta, jonka ansiosta päädyimme asumaan tähän taloon.

    Yhden asian olen huomannut: noiden McMansioneiden terassit ovat aivan ihania, on upeat merinäköalat, kalustus ja tilaa. Harvoin vain näkyy ketään nauttimassa niistä! Luulen, että monissa tapauksissa jättitalon rakentaneilla on sellaiset kulut, että suurin osa ajasta vietetään töissä, jotta voi sitten pitää sen kalliin elintason yllä.

    Minua ei kummemmin haittaa muiden pröystäily, eläköön kukin niin kuin parhaaksi katsoo. Asiat ovat harvoin niin mustavalkoisia ja paljon mahtuu "rikas sika" - "askeetikko" -akselille. Itse tavoittelen elämässä muutakin kuin omaisuutta, enkä esimerkiksi jaksa kuunnella koulun pihalla joidenkin vanhempien keskusteluja, jotka pyörivät vain brändien, lelujen ja muun tavaran ympärillä. Onneksi on muunlaisiakin ihmisiä, joiden kanssa jaan samankaltaiset arvot. Minusta oli aika hienoa lukea postauksessasi, että sukulaismies sanoi ääneen sen mitä ajatteli rahasta, onnellisuudesta ja väärien asioiden tavoittelusta. Onneksi elämän aikana on mahdollista muuttua ja muuttaa ajatuksiaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkään ei ole talous järkkynyt samalla tavalla kuin Euroopassa, mutta intialaiset ovat rahankäytön suhteen sen verran varovaisia, että monet projektit pantiin jäihin, kun Euroopalla alkoi mennä huonosti. Nyt täällä sitten näkee kesken jääneitä ostoskeskuksia ja tyhjäksi jääneitä tontteja ja liiketiloja.

      Tunnistan tuon selittelyn oikein hyvin! Mekin asumme nimittäin yhdellä Hyderabadin kalleimmista alueista, jolla on lähes pelkästään jättimäisiä omakotitaloja, joissa asuu näyttelijöitä ja muita silmäätekeviä. Tällä tiellä ei ole kuin yksi kerrostalo, jossa mekin asumme. Kun kerron jollekulle osoitteemme, ja jos sanon vielä maamerkiksi vastapäätä asuvan näyttelijän talon, toinen kyllä heti muodostaa oman käsityksensä elämäntyylistämme ja varallisuudestamme, vaikka emme todellakaan ole mitään rikkaita! Sitten minun pitää aina selitellä (ja olen tainnut selitellä täällä blogissakin, hih), että asumme ihan tavallisessa kerrostalossa, vaikka hienostoalueella asummekin.

      Olisikohan siinä kyse suomalaisesta vaatimattomuudesta ja siitä, että Suomessa ei ole sopivaa pröystäillä tai esitellä varallisuuttaan? Vaikka itse en pidä pröystäilystä ja näyttämisen halusta ollenkaan, minusta on kurjaa, että omaisuutta, menestystä ja onnea pitää Suomessa salailla, etteivät muut vain tulkitse sitä leveilyksi ja tule kateelliseksi. Jos pitää olla koko ajan vähättelemässä itseään, se vie minusta itseltäänkin osan ilosta pois.

      Tuosta kalliin elintason ylläpitämisestä tuli mieleen yksi ukkelin intialainen kaveri, joka Suomessa ollessaan ihmetteli purjeveneitä, joita oli satamassa satapäin. Kun hän kuuli, että ihan tavalliset ihmiset käyvät viikonloppuisin purjehtimassa, hän oli todella hämmästynyt – kylläpä suomalaiset osaavat nauttia vapaa-ajastaan! Intiassa on siis vähän sama meininki kuin siellä teillä, että elämä painottuu työntekoon ja rahan ansaitsemiseen, ja vapaahetket ovat aika vähissä.

      Itse en ole koskaan tavoitellut omaisuutta (mieluummin panen rahat esim. matkustamiseen), enkä voi sietää sellaisia ihmisiä, joiden koko elämä pyörii tavaran ympärillä. En ymmärrä heidän ajatusmaailmaansa ollenkaan, koska en ymmärrä, miten raha ja tavara voi olla jollekin se kaikkein tärkein asia elämässä. Minusta se on minusta osoitus ajatusmaailman köyhyydestä. Siksi kai olinkin niin hämmästynyt, että tuo mies kehtasi tunnustaa, että hänen maailmansa oli pyörinyt rahan ympärillä. Pointsit kuitenkin hänelle, että uskalsi tunnustaa olleensa väärässä! :-)

      Poista
    2. Joo, luulen, että omalla kohdallani selittely johtuu siitä, että pelkään 'normaali-ihmisten' automaattisesti luulevan, että olen yksi näistä tyypeistä, joiden ajatusmaailma tosiaan pyörii tavaran ja rahan ympärillä. Muuten en ole kauhean vaatimaton ja iloitsen kyllä kaikenlaisesra menestyksestä jne täysin rinnoin ;-) Niitä menestyksen aiheita ei vaan kohdallani mitata dollareissa. Tällaisella asuinalueella kun tutustuu juuri koulussa ja leikkipuistossa jne paljon sellaisiin 'dollarinmerkitsilmissä'-tyyppeihin, joihin en pysty/halua samaistua.

      Yhden asian haluan tunnustaa: tänä jouluna aloin miettimään, että ehkä haluaisin oman saunan! Ja sitten muistin heti tämän kirjoituksesi otsikon! Tiedän, että Australiassa on pari suomalaista saunafirmaa ja aika moni suomalainen on täällä rakennuttanutkin saunan. Aikaisemmin ajattelin, että aivan turhaa pröystäilyä, mutta viime viikolla mieli on alkanut muuttua ja muistelin nostalgisesti sitä, kuinka mahtava olo saunan jälkeen on ja kuinka ihanaa olis päästä saunomaan aina kun mieli tekee... Saunan kustannuksista ei ole harmainta aavistustakaan, eli saattaa jäädä ihan vain haaveeksi tämä juttu. On mahdollista, että tulen järkiinikin :-)

      Poista
    3. Hih, nyt sitten vain niitä saunojen hintoja katselemaan ja sitä sopivinta valitsemaan. ;-) Unelmia saa ja pitääkin toteuttaa! :-)

      Poista
  13. Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus..Itse koen kamalaksi kun on ympärillä ihmisä ,joilla on asiat enemmän kuin hyvin ja keskitytään aina vaan paremman tavoitteluun,sillä itse koen jotenkin kamalaa syyllisyyttä ihan normaali perus elämästä.Ehkä syynä se ,että tätä nykyä on monia ystäviä,jotka elävät ilman rahaa periaattessa kokonaan ja katsoo läheltä kun heillä ei ole edes varaa lääkäriin,silloin kun esimerkiksi silmä on sokeutumassa jo nuorella iällä.Myös koen helpommaksi antaa kerjäläiselle rahaa kuin ostaa jotain uutta krääsää itselle,sillä jotenkin liika tavara vaan ahdistaa.Siksi onkin jotenkin vaikea sitten hyväksyä välillä sellaisia tuttuja tai jopa perheenjäseniä ,joiden onnellisuus mitataan aina rahan ja tavaran arvossa jne..Sellainen ahnehtiminen voi olla osa persoonallisuutta tms luonnetta myöskin,sillä olen huomannut,että saman perheen lapsissa voi olla todella anteliaita ja todella kitsaita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä koen samalla tavalla syyllisyyttä ihan perusonnellisesta elämästä, ja viime aikoina olen tuntenut sitä yhä enenevässä määrin! Sitten tunnen syyllisyyttä siitäkin, että kehtaan valittaa ihan mitättömistä asioista (ja joskus ihan ilman syytäkin, hah!), vaikka elämässäni on kuitenkin niin hyvää. En ymmärrä, miten voinkin olla niin typerä, että haikailen jotain yhtä asiaa, joka minulta puuttuu (en nyt tarkoita materiaa, vaan muita asioita), enkä näe niitä satoja muita asioita, joista saan nauttia joka päivä. Joskus tekisi mieli antaa itselleni ympäri korvia! :-D

      Ehkä tämä ristiriita syntyy tuosta, minkä sinäkin mainitsit: ympärillä on ihmisiä, joille elämän perusasiatkaan eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä. Suomessahan tällaisia asioita joutuisi tuskin edes miettimään, vaikka kyllä Suomestakin köyhiä löytyy, mutta terveydenhuolto esimerkiksi on kuitenkin kaikkien ulottuvilla.

      Poista
  14. Ninohin havaitsemaa sisarusten erilaisuutta olen itse pohtinut kun äitini suvussa köyhyydessä kasvaneesta sisarussarjasta löytyy niin himoshoppailijatavaranhamstraajia kuin askeetikkojakin. Omalla kohdallani koen ajoittaisen shoppailunhimoni olevan merkki siitä että elämässäni tai itsessäni on jotain mitä haluaisin paeta, ja shoppailu on yksi pakenemisväylä, helpon hetkellisen mielihyvän lähde. Luulenkin että rahankäytön suhteen erilaiset sisarukset joilla on kenties samanlaisia traumoja ovat vaan valinneet toisistaan poikkeavat tavat niitä käsitellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tuohon samaan sarjaan kuuluvat varmaan kaikki muutkin mielihyvän etsimiskeinot. Olen huomannut, että jos minua surettaa, ahdistaa tai muuta vastaavaa, niin ensimmäinen ajatus on saada suklaata. :D

      Poista
  15. God Jul och Gott Nytt År önskar Gitta

    VastaaPoista