Viikonlopun aktiviteettejä

Meillä tehdään perjantaisiivous niin, että lattiat pestään munalla. Puhdasta tulee, ja tuoksu kestää pitkään.

Lauantaishoppailijoita tavaratalossa.

Viikonloppuna kun menee johonkin ostoskeskukseen tai ylipäänsä mihin tahansa kauppaan, niin yksinäisyydestä ei tarvitse kärsiä. Toisin kuten joskus arkipäivänä, jolloin seurana on pelkkiä myyjiä. Monta.

Tarjouskurta-osasto. Ihmiset mylläävät pinot nurin, ja setä viikkaa.

Sitten jos mielii sovittamaan jotakin vaatekappaletta, saa olla tosi tarkkana näiden intialaisleidien kanssa, koska hehän eivät ole tottuneet jonottamaan. Sovituskopeilla pätevät samat säännöt kuin liikenteessäkin: nopeat syövät hitaat. Äänimerkkejä käytetään sovitusjonossa kylläkin huomattavasti vähemmän kuin liikenteessä.

Äiti! Mennään kotiin...

Ostosten teko on palvelutapahtuma. Siihen tarvitaan ainakin neljä myyjää, jotka esittelevät sopivan värisiä ja hintaisia salwareita ja sareja. Kuka nyt vaatteita rupeaisi itse penkomaan, kun kerran palveluakin on saatavilla. Outoja nuo ulkomaalaiset, jotka haluavat itse juosta ympäri kauppaa etsimässä mieleisiään vaatteita. Vieläkin oudompia ovat ne, jotka vievät sovittamansa vaatteet takaisin paikoilleen vaaterekkeihin! Sovitetut vaatteet - siis ne, joita ei meinaa ostaa - kuuluu tietenkin heittää sovituskoppien edessä olevaan laariin, mahdollisimman sekaiseksi ja ruttuiseksi kasaksi. Kyllä kaupan tädit taas palauttavat ne siitä paikoilleen.

Minne ajettaisiin?

Kuskin on hyvä raottaa silmiään ainakin silloin, kun ollaan englanninkielisten opastintaulujen kohdalla. Muuten joutuu tavaamaan Intiaa.

Joku portti yhdellä Hyderabadin muslimialueista. En kyllä yhtään tiedä millä.

Hyderabadin muslimialueilla on hyvin jännittävää, kun siellä on niin paljon ihmisiä, eläimiä, rakennuksia ja kulkuneuvoja samalla neliömetrillä.

Liputuspäivä on aina.

Hiljaisiakin alueita toki löytyy.

Luontokuvien ottaminen on Intiassa joskus haasteellista. Joskus sitä kuvittelee näkevänsä jotakin oikein hienoa, esimerkiksi luonnon muodostaman ison ja huikean hienon kivikasan, ja pitää oikein pysähtyä kuvaamaan sitä. Mutta kun kuvaan tunkee kaksi upeaa intialaista rekkaa, kyllä siinä kivimuodostelmatkin kalpenevat.

Kun alkaa tehdä mieli kahvia ja luonnon rauhaa keskellä kaupunkia, voi kurvata vaikkapa tämän Westin-hotellin terassille. Hotelli sijaitsee hassusti keskellä toimistoaluetta, joten siellä tuntee olevansa ihan jossakin Manhattanilla. Ainakin melkein. Tai oikeastaan ei.

Terassilta on kiva katsella hotellin uima-altaalla makoilevia tyyppejä.

Täytyypä tässä oikein miettiä, olisinko mieluummin A.) makaamassa tuolla aurinkotuolissa miettien, menisinkö seuraavaksi kylpylään vai kuntosalille, tilaisinko jonkun drinkin vai jatkaisinko vain aurinkotuolissa loikoilua, vai B.) lähdössä kohta sekoilemaan liikenteeseen, kotiin laittamaan ruokaa ja tiskaamaan.

Hmmm.

Parkkihalleissa on tunnelmaa. (Ja lämmin.)

Ikuinen arvoitus on tämä: Parkkiruuduissa on kaksi pysäköintitasoa. Ensimmäinen auto ajaa pysäköintiruutuun, ja auto hinataan yläilmoihin. Toinen auto ajaa alla olevaan tyhjään ruutuun, jolloin molemmat kerrokset ovat täynnä. Kuinka ylempi auto pääsee lähtemään pois?

Yksi ostoskeskus... taas.

Jos shoppailu alkaa pitkästyttää, voi siirtyä ostoskeskuksen eteen katselemaan autoriksoja, jotka yrittävät pysäköidä vääriin paikkoihin ja joita liikennepoliisit/vartijat syöksyvät hakkaamaan pampulla tai kepillä, kunnes riksat tajuavat siirtyä pois. Hupia riittää... ihan ilmaiseksi.

Aitoa bambua - ja ihan sikapainavia nämä tuolit!

Mistähän nämä huonekalut oikein tulevat, kun niillä on niin pitkä toimitusaika; yleensä vähintään viisi päivää, joskus jopa kahdeksan. Vaikka ostaisi kaupassa valmiina olevan naarmuuntuneen näyttelykappaleen, senkin toimitusaika on kaksi päivää. Vaikka järjestäisi näyttelykappaleelle itse kuljetuksen, sitä ei siltikään saa heti mukaan, vaan ehkä seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen, kun tämä sama myyjä on tullut taas töihin.

Hauska pöytä-lehtiteline -yhdistelmä.

Tämä yksi kadunpätkä on aina ihastuttanut minua. Katu sinänsä on ihan tylsä ja tavallinen, mutta kadun viereistä muuria on vähän tuunattu, sillä siihen on maalattu kivoja maalauksia. Tänään muistin katua ajaessani, että nyt voisin ehkä ottaa niitä kuvia, kun on sunnuntai, ja tienvarsikin on suhteellisen tyhjä autoista ja moottoripyöristä.

Yksi vartijakin pääsi kuvaan.

Vissiin joku kyläkokous - ja Dellin läppäri.
Näin se Intia modernisoituu. :-)

Eiköhän siinä minun kuvatessani joku vartijahäiskä tullut tietysti jäkättämään, että kuvia ei saa ottaa! Minulla sattui olemaan semmoinen mieliala, että teki mieli keskustella asiasta hieman enemmänkin, joten kysyin vartijalta, miksi ei saa. "Hallinto kieltää", vartija vastasi. "Mutta enhän minä edes kuvaa noita rakennnuksia, vaan näitä maalauksia vain. Enkö saa kuvata edes maalauksia?" Vartijan vastaus ei yhtään yllättänyt: se oli ehdoton ei. Ei auttanut muu kuin tunkea kamera takaisin pussiin vartijan seuratessa toimitusta hyvin tarkkaan vierestä.

Vartijan virnistely ärsytti sen verran, että piti vielä kuitenkin lähtiessäni kommentoida, että "kyllä teillä on typerät säännöt".

Hyvä ruoka, parempi mieli!