Iloinen perhetapahtuma

Pikkuisen rupeaa kiristämään hermoja tämä valon määrä. Päivä alkaa valjeta jo puoli kuudelta, ja vielä illalla seitsemältä on kohtalaisen valoisaa. Eikä nyt ole vasta kuin maaliskuu, joten lisää valoisia tunteja on luvassa. Kohta aurinko paistaa yöt läpeensä, eikä valoa pääse pakoon mihinkään.

Toivoisin olevani sellainen ihminen, joka herää eloon keväällä ja joka osaa iloita lisääntyvästä valosta, mutta kun en ole. Meidän makuuhuoneet ovat etelän puolella, ja kun aurinko on vielä tähän vuodenaikaan suhteellisen alhaalla, aurinko paistaa suoraan sisään pitkälle iltapäivään. Käyn aina sulkemassa sälekaihtimet, mutta sekään ei oikein auta, kun tiedän, että siellä se aurinko köllöttää. Sitä paitsi ukkeli (joka tuli kotiin alkuviikosta) käy aina välillä aukomassa verhoja, koska hänhän suorastaan rakastaa aurinkoa.

Tiedän kyllä, että auringosta valittaminen on ihan naurettavaa, ja parempi olisi vain sopeutua, koska valon ja pimeyden radikaali vaihtelu nyt vain sattuu kuulumaan Suomen vuodenkiertoon. Joku viisas voisi myös lässyttää, että minun pitäisi olla kiitollinen auringosta, koska ilman aurinkoa ei olisi elämää. No älä helvetissä. Sopeutuisinkin valoon riemusta kiljuen, jos vain tietäisin, miten. Pitäisikö kulkea aurinkolasit päässä aamusta iltaan ja sisätiloissakin? Tai tunkea pääni mustaan roskapussiin? Toki voisin muuttaa myös kellarikomeroon ja mönkiä sieltä esiin taas syyskuussa, kun olosuhteet alkavat olla siedettävät. Onhan näitä keinoja.

Eipä tässä auta muu kuin yrittää harhauttaa mieltäni ja yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Mutta hankalaahan se on, kun aurinko paistaa silmiin ja tunkeutuu sisään jokaisesta verhonraosta. Tiedostan erinomaisen hyvin, että minulla on jonkinlaatuinen ongelma, koska näin pienestä asiasta (siis jonkun toisen mielestä pienestä) ei pitäisi tehdä näin suurta numeroa. Eihän tämä ole todellakaan mitään normaalia. Mutta tosiasia on, että aurinko ja lisääntynyt valo laukaisevat minussa jonkin reaktion, ja niin kauan kun en tiedä, mistä reaktio johtuu, sille on myös aika hankala tehdä mitään. En halua mennä asioiden edelle, mutta silti välillä käy mielessä, mahtaakohan minulle iskeä tänäkin keväänä massiivinen kevätahdistus, joka on kestänyt viime vuosina useamman kuukauden.  

Meilahdessa joku oli tehnyt hissin nappuloihin omia lisäyksiään.

Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Ensinnäkin Lufthansalta tuli minulle vastaus – tosin vasta viikon päästä siitä, kun olin lähettänyt palautteeni. 

Tässä vastaus kokonaisuudessaan: 

Lyhyesti siis: Lufthansa maksaa minulle kokemastani harmista 25 euroa. Aika arvokas ötökkä. 😆 

Meille on tullut myös perheenlisäystä. En tosin tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. 🙈 

Moi! Mun nimi on Germany eli Saksa.

Meille on siis ilmestynyt uusi nalle, joka tosin on ollut meillä jo varmaankin kymmenisen vuotta. Ostin tuon nallen kerran Frankfurtin lentokentältä, ja se oli alkujaan avaimenperä. Kun avaimenperän naru katkesi, kaveri joutui moneksi vuodeksi laatikkoon, josta se löytyi muistaakseni joskus viime vuonna. Sen jälkeen se istui meidän seinäkalenterin taskussa varmaankin vuoden päivät, mutta sieltä sen tie kulkeutui jotenkin mystisesti muiden nallejen seuraan sängylle. 

Yritin palauttaa nallen takaisin kalenteritaskuun, mutta ukkelipa ei antanutkaan. Hänen mielestään Saksa oli nyt lauman jäsen. 🙈 Sen ukkeli kyllä lisäsi, että nyt meillä on sitten kiintiö täynnä. Onneksi Saksalla on sentään paita päällä, ettei minun tarvitse ruveta ompelemaan sillekin paitoja!

Saksa on päätä lyhyempi kuin Pikkis.

Oonko söpö? 

Pitäisi vielä hakea Vanha setä äidiltä hoidosta, niin sitten on lauma koossa. Keski-ikäisen ihmisen elämä voi olla näinkin jännittävää. 😆

Mitäs vielä. Lauantaina käytiin pyörimässä kaupungilla, kun oli niin hieno ilma (jos joku ei sattunut huomaamaan). Olisin mielinyt Teatterin terassille korkkaamaan terassikauden, mutta koska minulla oli tipaton lauantai, menimmekin vain Starbucksiin. Ukkeli tykkää käydä Starbucksissa Suomessakin... Huoh. Muistelin kahvia ryystäessäni Kolumbian Starbucksissa tekemääni käytännön pilaa (siitä täällä), ja tuumin, että seuraavalla ulkomaanreissulla pitää kyllä tehdä taas sama pila, mutta eri nimellä. Mietin eri nimiä, joilla voisin kahvini tilata, mutta en päässyt lopulliseen varmuuteen siitä, mikä se tulisi olemaan. 

Espan puisto alkaa heräillä kesään.

Kävin myös kävelyllä Suomenojan lammella, ja sinne olikin ilmestynyt jo joitakin muuttolintuja sekä lintubongareita. 

Lintu vai lintubongari? Jos lintu, niin mikä laji?

Sitten on vuorossa taas tutut selitykset, kuinka minulla oli mukanani vain kännykkä, enkä saanut siitä syystä kunnon kuvia.

Nokikanoja näkyi jo aika paljonkin..

Tukkasotkapariskunta.

Joutsenet ovat onneksi niin isoja, että niistä saa ihan tunnistettavia kuvia kännykälläkin.

Ajelimme kaupungista takaisin Espooseen tietysti taas Jätkäsaaren kautta. Hämmästyksekseni huomasin, että Länsisataman vanhan ykkösterminaalin purkaminen oli aloitettu. 

Purettavan terminaalin tilalle valmistuu luemma uusi matkustajaterminaali joskus 2020-luvun lopussa, ja sen alle sijoittuu tulevan satamatunnelin toinen suuaukko. Minä en ollut edes tiennyt, että tunnelin rakentamisesta oli tehty jo päätös, mutta niin kai sitten. 

Myös tämä, Jätkäsaaren vanha satamavarasto eli Bunkkeri, näyttää saaneen purkutuomion. Miksi ihmeessä? Noin kaunis rakennus.

Mukavaa sunnuntain jatkoa! Nauttikaahan kevätauringosta. 😆

P.S. Ärsyttää, kun blogin fonttikin on vaihtunut itsestään, enkä tajua, mistä saan sen muutettua.