Tehtävä suoritettu

Silloin kun ukkeli sai Kolumbiassa aivoverenvuoden eikä ollut varmuutta, selviäisikö hän siitä vai ei, ukkelin pikkuserkun mies teki lupauksen, että jos ukkeli toipuisi, hän lähtisi käymään Ganagapuran Dattatreya-temppelissä ukkelin kanssa. Aivoverenvuodosta on nyt kulunut reilut viisi vuotta, ja kuten tiedämme, ukkeli selvisi hengissä ja on myös toipunut täysin. 

Koska Dattatreya-temppeli sijaitsee 260 kilometrin päässä Karnatakan osavaltiossa, temppelissä käyntiin ei ole tuntunut löytyvän koskaan aikaa. Tammikuun lopussa yritimme toteuttaa temppelikäyntiä, mutta ukkeli sai flunssan, ja matka peruuntui. Lauantaina koitti kuitenkin vihdoinkin se päivä, että pääsimme matkaan ukkelin, pikkuserkun miehen ja autonkuljettajan kanssa. Viisi vuotta on vähän turhan pitkä aika tämmöisen lupauksen toteuttamiseen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Päivä ei alkanut erityisen lupaavasti. Kuulin aamulla anoppilassa kummaa ryskytystä jostain, ja ihmettelimme anopin kanssa, mistä ääni mahtoi tulla. Sitten tajusimme, että sehän tuli yhden kylpyhuoneen ovelta. Ukkeli oli jäänyt kylppäriin lukkojen taakse! Sama oli kuulemma käynyt aiemmin jollekin vieraallekin, joten anopilla oli konstit valmiina. Anoppi kävi hakemassa ruuvimeisselin, ja minä ruuvasin oven ulkopuolelta auki. 

Pitkille automatkoille on parasta lähteä mahdollisimman aikaisin, koska liikennettä on silloin vähemmän. Mekin starttasimme matkaan puoli kuudelta. Harmittelin, kun aurinko nousi tuntia myöhemmin tulosuunnastamme, enkä nähnyt auringonnousua, mutta sitten huomasin, että auringonnousu näkyi sivupeilistäkin. 

Päivä sarastaa.

Telanganan osavaltio päättyy ja Karnatakan alkaa.

Olimme lähteneet matkaan ennen aamiaista, joten vajaan parin tunnin ajon jälkeen vuorossa oli aamiaispysähdys. Pysähdykset ovat minusta melkeinpä paras osa automatkoja Intiassa. Suomessa en viitsisi millään pysähdellä, vaan ajan Savonlinnaankin usein pysähtymättä kertaakaan, ellei tarvitse käydä vessassa tai tankata autoa. 

Löysimme Hotel 24 -nimisen uudehkon tienvarsiravintolan, jonka jättimäisiä mainoksia olimme nähneet tien vieressä jo 60 kilometriä aiemmin. Tilasimme idli-vada -lautaset, ja varsinkin vada oli hyvä. Tulikuuma, iso ja rapea!

Kahvikin oli hyvää, ja kuppi oli yllättävän iso ollakseen intialainen kahvi. 😆

Hotel 24:ssä oli oikein hierontatuolejakin.

Autonkuljettaja oli käyttänyt auton edellisenä päivänä huollossa, koska moottori oli pitänyt niin kovaa ääntä, ja nyt kun autoon oli vaihdettu öljyt ja ilmastointilaite oli huollettu, autossa oli taas mukava matkustaa. 

Huollossa oli laitettu tällaiset lattiasuojukset kaikille istumapaikoille, ja ne pyörivät jaloissamme koko matkan ajan. Eihän niitä nyt voinut poiskaan ottaa. 😆

Oli yllättävää huomata, miten paljon maisemat muuttuivat näinkin lyhyen matkan aikana. Karnatakassa oli paljon kuivempaa kuin Telanganassa. 

Asian Fun World -vesipuisto keskellä ei mitään.

Kuivuudesta huolimatta näimme matkalla monenlaisia viljelmiä. Teiden varsilla viljeltiin mm. maissia, mangoa, guavaa, papaijaa, sokeriruokoa, banaania ja puuvillaa. Näin myös useampia kukkapeltoja, joilla viljeltiin niitä kukkanauhoihin käytettäviä kukkia – keltaisia, oransseja ja valkoisia. 

Karnatakassa ajettiin kuin rallikuskit, ja varsinkin bussien ohitukset olivat joskus aika jännittäviä. Melkein piti laittaa silmät kiinni, kun vastaan tuli kaksi bussia rinnakkain, ja omalla autollakin on nopeutta yli sata kilometriä tunnissa. Pikkuserkun mies ei ollut tottunut käyttämään turvavyötä mutta oli laittanut sen nyt kuitenkin autonkuljettajan neuvosta.

Tämän jeepin meno näytti hieman arveluttavalta, sillä vauhtia oli melkoisesti, ja takaovi ei joko pysynyt kiinni tai mahtunut kiinni, ja yksi ukko joutui pitämään koko ajan kädellään ovesta kiinni.

Toki hitaampia kulkuneuvojakin näkyi. 

Sokeriruokoja.

Tie oli paikoitellen hyvinkin tyhjä, joten matka eteni joutuisasti.

Neljän ja puolen tunnin päästä olimme perillä Ganagapurassa. Temppelialueella oli monta eri temppeliä, eikä kukaan meistä oikein tiennyt, miten meidän pitäisi toimia ja missä järjestyksessä edetä – minä tietysti kaikkein vähiten. Kilautus pikkuserkun miehen kaverille kuitenkin auttoi asiaa.

Seremonioita varten piti ostaa tykötarpeita, joita myytiin temppelin sisäänkäynnin luona koreissa. 

Samalla reissulla on mahdollista tavata myös kobra!

Temppelialue näytti rauhalliselta ja hiljaiselta.

Ensimmäiseksi kävimme tapaamassa Shania, joka on mm. karman ja oikeuden jumala.

Mustan kivipaaden vieressä istui pappi eli pujari, joka neuvoi kävijöille, mitä heidän piti tehdä, jotta he suorittaisivat seremonian oikein. 

Ensiksi kivipaaden päälle piti kaataa öljyä, sitten jotain siemeniä, ja lopuksi paasi koristeltiin kukalla. 

Ukkeli kaatamassa öljyä.

Lopuksi piti käydä rikkomassa kookospähkinä kookosten rikkomispaikalla ja käydä kaatamassa lisää öljyä ja jonkin mustan pussukan sisältö tuleen. 

Kookoksen rikkomisen sanotaan kuvaavan täydellistä antautumista jumalalle.

Pahoittelen, että en osaa selittää rituaaleja tai niiden merkityksiä sen syvällisemmin. Temppelien uskonnolliset seremoniat tuntuvat olevan muutenkin sellaisia, että ne ovat pappien alaa, eikä mattimeikäläisten – edes hindujen – tarvitse tietää seremonioiden yksityiskohtia sen tarkemmin. 

Seuraavaksi oli vuorossa abhishekham eli seremonia, jonka pappi suorittaisi ukkelin nimellä Siva-temppelissä. Temppelin edessä istui puolenkymmentä pappia, jotka kertoivat, että seremonia maksaisi 500 rupiaa. Maksettuamme kyseisen summan ja kerrottuamme papille ukkelin nimen, yksi papeista lähti suorittamaan seremoniaa. Hän neuvoi ukkelia riisumaan yltään vyön ja paidan, mutta syytä emme tienneet (kengät ja sukat oli jätetty jo temppelialueen portille). Vyöt on toki tehty tavallisesti nahasta, eikä mitään eläinperästä saanut ehkä viedä temppeliin, mutta entäpä paita? 

Ukkeli vietiin temppelin pyhimpään eli eräänlaiseen kammioon, jossa oli lingam eli Siva-jumalan symboli, joka on pienehkö, falloksen muotoinen kivipaasi. Pappi vinkkasi minua seuraamaan perässä ja hieman arastellen menin pyhäkköön ukkelin perässä. Sain sentään pitää paidan päälläni. 😆 

Teräsristikko-ovi suljettiin meidän jäljestämme ja meidät istutettiin lattialle lingamin viereen. Pappi kysyi uudestaan nimemme sekä sen, oliko meillä lapsia. Sitten alkoi seremonia, joka piti sisällään mm. lingamin valelemisen jollakin nesteellä (olisiko ollut maitoa?), siemenien ripottelun, pesun, tuliseremonian ja sanksriitinkielisten lauseiden toistamisen papin perässä. Huomasin osaavani sanskriittia yllättävänkin hyvin. 😆 Tuntui hieman pervolta hieroskella lingam-fallosta ukkelin kanssa papin silmien edessä, mutta falloksella ei kai ole hinduille mitään seksuaalista merkitystä, vaan likainen mielikuvitukseni lähti taas omille teilleen.

Seremonian lopuksi pappi rupesi kaupustelemaan ukkelille laajempia seremoniapaketteja. Tarjolla olisi ollut useampikin vaihtoehto, jotka olisivat kuulemma vieläkin tehokkaampia kuin tämä juuri päättynyt seremonia. Niistä pitäisi toki myös pulittaa lisää rupioita. Ukkeli kieltäytyi kohteliaasti ja sanoi, että tulisimme toisen kerran uudestaan. 

Seremonian jälkeen pääsimme ulos pyhimmästä, ukkeli sai paidan päälleen, ja minä kävin nappaamassa autonkuljettajan käsivarteen jättämäni käsilaukun. Olisin kyllä voinut katsella kauemminkin käsilaukun kanssa seisoskelevaa autonkuljettajaa, koska hän oli aika hassu näky.  

Seuraavaksi olisi pitänyt mennä puhdistautumaan jokeen. Jotkut menivät veteen oikein kaulaansa myöten, ja olisi ollut hyvä, jos mekin olisimme ukkelin kanssa käyneet edes vähän kastautumassa, mutta emme viitsineet.

Niinpä autonkuljettaja ja pikkuserkun mies kävivät hakemassa joesta vettä ja toivat meille sitä pullossa, jotta saimme pirskotella vähän jokivettä päällemme. 

Lopuksi oli vuorossa vielä tärkein eli kolmipäisen Dattatreya-jumalan moikkaaminen päätemppelillä. Tullessamme alueelle tuntia aiemmin parkkipaikalla oli ollut vielä hyvin väljää, mutta nyt parkkipaikka oli jo tupaten täynnä. 

Matkalla temppelille.

Lämpötila oli kivunnut 38 asteeseen, ja samanlaisia lämpötiloja on luvassa täksi viikoksikin, vaikka kesä ei ole vielä edes alkanut. Oli siis aika lämmin, mutta ei mitenkään sietämättömän kuuma, koska ilma on sisämaassa niin kuivaa. 

Meidän piti ostaa taas tarvikekorit temppeliin menoa varten. 

Temppeli oli minusta ulkoapäin yllättävän vaatimaton, ainakin jos sitä vertaa joihinkin muihin näkemiini temppeleihin.

Temppelissä tärkeintä on jumalan näkeminen eli darshan. Kaikki tulevat temppeihin nimenomaan sitä varten, että saavat katsoa silmästä silmään jumalaa. Päästyämme sisälle temppeliin olimme hieman järkyttyneitä väkimäärästä, ja ihmettelimme, mitä meidän pitäisi oikein tehdä tarvikekoreinemme. Eipä aikaakaan, kun viereemme ilmestyi temppelin työntekijä, joka kertoi, että ilmaisjonossa saisimme jonottaa darshanille kaksi tuntia, mutta jos maksaisimme 200 rupiaa hengeltä, pääsisimme pikakaistalle ja joutuisimme jonottamaan vain varttitunnin. Koska kahden tunnin jonottaminen hikisessä ja hyvin meluisassa temppelissä ei tuntunut erityisen miellyttävältä ajatukselta, maksoimme miehelle. Mies avasi meille metalliportin, josta luikahdimme sisään. 

Ilmaisjonottajat tulivat eri reittiä.

Jouduimme kulkemaan aluksi siksakkimaisia kalteroituja kapeita käytäviä, jotka tuntuivat vähän ahdistavilta. 

Käännös ja sitten toiseen suuntaan.

Dattatreya näkee kaiken.

Sitten kalteroitu osuus – ja samalla eteneminenkin – loppui, ja jumituimme tungokseen. 

Joku yritti välillä tunkea sivulta, jotta pääsisi muutaman sentin eteenpäin, mikä ärsytti suunnattomasti. Ukkeli sanoi, että tällaiset paikat ovat erittäin otollisia paikkoja tallautua kuoliaaksi, jos syntyisi esimerkiksi jonkinlainen ryhmäpaniikkitilanne. 

Mitä lähemmäksi pyhintä eli Dattatreya-jumalan pyhäkköä tulimme, sitä kiihkeämmäksi tunnelma muuttui. Ihmiset tungeksivat oikealta ja vasemmalta, ja autonkuljettaja neuvoi minua antamaan toisen tarvikorin ukkelille. Kun ojensin koria yläkautta ukkelille, vieressä seisovan naisen sylissä ollut lapsi otti korin päältä käsiinsä kaiken, minkä sai kerralla kaapaistua, ja heitti tavarat lattialle. Lapsen äiti vain nauroi, ja me katselimme maahan lentäneitä kukkia ja pientä rasiaa, jotka joutuivat nyt ihmisten tallaamiksi. 

Kun käännyimme viimeisestä mutkasta ja saimme näköetäisyyden pyhimmän paikan suuaukkoon, tajusin, mistä kuulemani huuto oli tullut. Pyhäkön edessä oli kaksi vartijaa, jotka huusivat kovaäänisesti ihmisille ja kehottivat ihmisiä jatkamaan matkaansa, jotta kukaan ei jäänyt tuijottelemaan Dattatreyaa liian pitkäksi aikaa. Jos joku näytti jäävän hetkeksikään paikoilleen seisomaan, vartijat työnsivät hidastelijaa voimallisesti eteenpäin. 

Minä olin niin hämmentynyt tällaisesta toiminnasta uskonnollisella paikalla, että unohdin koko Dattatreyan ja yritin vain päästä eteenpäin ja ulos. Sama kävi ukkelille. Kumpikaan meistä ei siis nähnyt Dattatreyaa, vaikka se oli tämän matkan päätarkoitus. 🙈 Pikkuserkun mies oli sen sijaan onnistunut näkemään vilauksen Dattatreyasta ja oli hieman poissa tolaltaan kuullessaan, että me emme olleet nähneet silmäystäkään jumalasta. Mies olisi vienyt meidät uudestaan darshan-jonoon ja meni jo pyytämään vartijalta lupaa saada tehdä uusi kierros, mutta me olimme ukkelin kanssa saaneet tarpeeksemme. Olimme sentään saaneet hyvän abhishekham-seremonian, ja se riitti meille. 

Löysimme paikan, jossa rikottiin kookospähkinöitä, ja suuntasimme sinne.

Temppeli alkoi olla täynnä istuskelevia ihmisiä, ja sain kuulla, että tarjolla olisi pian ruokaa eli bhojanam. Ihmiset odottivat siis ilmaista ruokaa. 

Kulkiessamme ohi ilmaisdarshanjonon, autonkuljettaja vinkkasi minua katsomaan alas.

Koirakin jonotti darshanille!

Ihmettelin, miten koira oli päässyt darshan-jonoon ja miten se tuntui liikkuvan jonon mukana tottuneesti ikään kuin olisi käynyt darshanilla ennenkin. 

Autonkuljettajahan rakastaa koiria ja kaikkia muitakin eläimiä, ja hänellä on itselläänkin koira. Olimme nähneet tulomatkalla useita kuolleita koiria tien vieressä tai jopa keskellä tietä, ja autonkuljettaja oli kääntänyt päänsä pois joka kerta havaitessaan tiellä kuolleen eläimen. Minä olin tehnyt saman, sillä sydämeeni sattuu, kun näen kuolleita eläimiä makaamassa tienposkessa. 

Olin tyytyväinen, kun kaoottinen tapahtuma oli nyt takanapäin ja viiden vuoden odotus oli päättynyt. Suoritus ei toki ollut ollut kaikilta osin ihan täydellinen, mutta ehkä jumalat eivät ole niin tarkkoja. 🙈

Karnatakassa näkyi paljon sähköllä käyviä autoriksoja, jotka olivat väriltään vaaleansinisiä.

Kun ajoimme ulos kaupungin portista, pikkuserkun mies huomasi Dattatreya-jumalan tien yläpuolella. Voimme siis sanoa nähneemme Dattatreyan, vaikka emme häntä temppelissä nähneetkään.

Olimme päässeet hädin tuskin kaupungin ulkopuolelle, kun automme eteen lensi puusta lintu, joka saattoi osua auton etuosaan. Autonkuljettaja henkäisi säikähtäneenä, vilkaisi taustapeiliin, hiljensi vauhtia ja pysäytti auton. Mitenköhän linnulle oli käynyt? Pikkuserkun mies kääntyi katsomaan takaikkunasta ja sanoi, että lintu taisi olla kuollut. Autonkuljettaja laittoi peruutusvaihteen päälle ja peruutti linnun luokse, jolloin pikkuserkun mies huudahti, että kuollut on; kaada sen päälle vettä! Autonkuljettaja nappasi mukaansa jokivesipullon (myös anoppilaan tuotiin pullollinen joesta otettua vettä), kävi toteamassa linnun kuolleeksi, nosti sen tiensivuun ja kaatoi pullosta vettä linnun päälle. Autonkuljettaja kertoi, että hänelle ei ollut koskaan aiemmin käynyt näin, että lintu olisi lentänyt auton eteen ja kuollut. En voinut olla miettimättä, kumosiko tämä nyt jotenkin temppelikäyntimme – abhisekhamit ja muut. 🙈

Pysähdyimme katsomaan paluumatkalla Kalaburagin linnoitusta, vaikka se olikin niin raunioina, että nähtävää ei hirveästi ollut.

Vallihautaa.

Moskeija sen sijaan oli hyvässä kunnossa ja toiminnassakin.

Pikkuserkun mies halusi välttämättä ottaa minusta kuvan linnoituksen portailla. 

Miehellä oli kiinnostavia kuvakulmia. 😆

Matka kohti Hyderabadia jatkui taas. 

Nälkäkin alkoi kurnia vatsassa, sillä emme olleet syöneet sitten aamun, mutta koska kaikki matkalla näkemämme ruokapaikat olivat olleet enemmän tai vähemmän kämäisiä, päätimme pysähtyä paluumatkallakin Hotel 24:ssä.

Tuttu mainos tienvarrella ilahdutti nälkäistä.

Hotel 24.

Tähän aikaan päivästä oli tarjolla myös ei-kasvisruokaa, ja päädyimmekin ei-kasvispuolelle. 

Ravintolan kasvis- ja ei-kasvispuoli on erotettu toisistaan, ja ruoatkin tulevat eri keittiöistä.

Ravintolan vastaanottotiskillä jaettiin punaisia ruusuja kaikille naisille naistenpäivän kunniaksi, ja minäkin sain semmoisen.

Ilahduin, kun ruokalistalla oli thaleja, sillä en ollut syönyt tällä Intian-reissulla yhtäkään thalia, vaikka rakastan niitä. Thali pitää sisällään monta pientä ruokalajia, leipää, riisiä ja erilaisia lisukkeita, ja ruokia saa halutessaan santsata.

Ukkeli ja pikkuserkun mies tilasivat kasvisthalin ja minä ei-kasvisthalin. 

Miesten kasvisthalit alkavat saapua pöytään.

Ukkelin thali.

Jouduin odottelemaan omaa thaliani hieman kauemmin, ja kun se saapui vihdoin pöytään, huolestuin. Missä olivat liharuokani? Nämä kaikki näyttivät ihan kasvisruoilta. 🙈 

Vasemmassa yläkulmassa kulcha-leipä, isolla lautasella butter naan ja sen alla roti-leipä. Keskellä pappadam ja kupeissa (oikealta vasemmalle) rasam-keittoa, sambaria, jogurttia, munakoisocurrya, linssiruokaa ja makeaa payasamia jälkiruoaksi. Oikeassa yläkulmassa jogurttijuomaa maggijaa.

Meinasin ruveta jo kyselemään asiasta, mutta sitten minulle tuotiin toinen tarjotin. 

Kanabiryania, riisiä, munakasta, keemaa eli mausteista jauhelihaa ja kanakebebia.

Sanotaanko näin, että ruokaa oli riittävästi, ja hintakin oli kohdallaan: 599 rupiaa (6,3 euroa) kaikki tämä. Ukkeli epäili, tuotiinko minulle jostain syystä ekstraa, ja samaa epäilin itsekin, sillä listan mukaan kulcha- ja roti-leivät eivät edes kuuluneet annokseen, vaan siihen kuului vain butter naan. Onneksi nuo muut leivät kuitenkin tuotiin, sillä en erityisemmin tykkää naanleivistä, ja syön niitä vain silloin, jos muuta ei ole tarjolla. 

Moottoritie on taas kuuma.

😆

Melkein tarkalleen kahdentoista tunnin päästä olimme taas Hyderabadissa. 

Minä olin harkinnut edellisenä päivänä jopa jättäytyväni matkasta kokonaan pois, sillä monen tunnin autossa istuminen ei ollut houkutellut yhtään. Päivä oli kuitenkin ollut monella tapaa ikimuistoinen ja hauskakin (pikkuserkun mies on aikamoinen puhekone), joten olin iloinen, että olin lähtenyt mukaan.