Kuokkavieras kylpytakissa

Jatketaanpa edellisestä, vaikka olisihan tässä tuoreempaakin tavaraa postattavaksi. 

Edellisen postauksen rantakävelyn jälkeisenä yönä heräsin siihen, että minulla oli huono olo, ja mietin, pitäisikö mennä oksentamaan vai ei. Pyöriskelin pari tuntia sängyssä, kun en osannut päättää, mutta kun lopulta nousin ylös, tuli suorastaan kiire. Loppuyö olikin sitten tuskaista sängyssä pyörimistä, oksentelua ja elämän tarkoituksen pohtimista. 

Fiksuna likkana päättelin, että olin saanut jonkin ruokamyrkytyksen – jälleen kerran. Epäilin syylliseksi raakaa osteria, jonka olin syönyt hotellin ravintolan grillibuffetissa rantakävelyä edeltävänä iltana. Ukkelikin oli ottanut lautaselleen osterin, pyöritellyt sitä suussaan ja todennut, ettei kykenisi syömään sitä. Yleensä ostereita on kypsytetty vähän sitruunassa, mutta tämä yksilö oli mauton ja harmaa löllykkä. Pakotin itseni syömään omani, koska minulle on opetettu, että minkä lautasellesi otat, sen myös syöt. Luojan kiitos ukkeli jätti omansa syömättä!

Aamupäiväkin meni sängyssä maatessa, kun en pystynyt seisomaan kuin lyhyitä aikoja kerrallaan, ja ukkeli sai käydä aamiaisella yksinään. Puolenpäivän jälkeen oloni koheni sen verran, että pystyin olemaan jo pystyasennossa, joten ei muuta kuin hotellin altaalle, koska oli viimeinen lomapäivämme Danangissa. Aurinko ei edelleenkään paistanut, mutta ei satanutkaan, ja ilmakin oli aika vilakka (lämpötila oli jotain 23 astetta). 

En tykkää yhtään kookosveden mausta, mutta intialaiset tyrkyttävät kookosvettä aina ripuleissa, nestehukissa ja vastaavissa, koska kookospähkinässä on kuulemma elektrolyyttejä, joten ei auttanut muu kuin lipitellä kookosvettä sisuksiinsa, jotta sain ukkelin hiljennettyä. Olen joskus juonut rommilla terästettyjä kookoksia, jotka ovatkin minusta normaaliolosuhteissa paljon kiinnostavampia kuin nämä perusyksilöt, mutta kumma kyllä, nyt ei semmoinen houkutellut. 😆

Iltapäivällä kävimme syömässä hotellin kahvilassa voileivät, mutta omalla kohdallani homma jäi puolitiehen, kun vatsani alkoi turvota ja kuplia heti ensimmäisen suupalan jälkeen. Pian alkoikin ripulointi, ja minulle tuli taas niin huono olo, etten pystynyt muuta kuin makailemaan vaakatasossa. 

Yritin kuitenkin kytistellä parvekkeeltamme häätilaisuutta, jota oli rakennettu hotellimme pihalle aamusta asti. Melkein huoneemme edessä oli iso nurmikkoalue, joka sijaitsi ihan rannan vieressä, ja se tuntui olevan suosittu paikka kaikenlaisille tapahtumille. Minäkin olin käynyt viikon aikana jo kaksissa häissä ja yksillä synttäreillä. Toivoin vain, etten ollut päätynyt kenenkään häävideolle. Parvekekummajainen kylpytakissa. 😆 

Vielä viimeiset asettelut.

Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi.

Sitten ollaankin jo naimisissa.

Naimisiinmeno on iloinen asia. 

Voittajafiilis.

Varsinaiset juhlinnat oli kuitenkin jätettävä välistä, sillä oloni oli taas semmoinen, että oli siirryttävä sisätiloihin tarkistamaan, vieläkö sänky oli tallella. 

Huonepalvelusta tilattu illallinen: kookosvettä ja viisi banaania. 

Söin illalla vain kaksi pientä banaania, jotka kuitenkin kostautuivat aamuyöstä alkaen. Koska meillä oli kyseisenä päivänä tiedossa lento Danangista Bangkokiin, oli tehtävä radikaali päätös: en söisi koko päivän aikana mitään, ennen kuin pääsisin perille Bangkokiin. 

Hotellin herkullinen aamiainen jäi siis taas välistä, vaikka jogurtti olisi kuulostanut ihanalta. Otin myös pari Imodiumia, ja ne tuntuivat auttavan. Oloni oli aika heikko, mutta varsinaista pahoinvointia ei enää ollut, joten pääsimme matkaan ihan kivasti. Danangin lentoaseman loungen kaurapuuro olisi houkutellut kovasti (kertoo epätoivoni tasosta 😆), mutta ukkeli pysyi tiukkana: ei ruokaa. Hyvä niin. Ei tullut matkalla tiukkoja tilanteita.

Lähtöportilla.

Selvisin matkasta ja koko päivästä erinomaisesti, ja päivän ensimmäinen (ja samalla viimeinen) ateriani oli Bangkokissa hotellimme loungessa illalla kuuden maissa. 

Seuraavana aamuna tilanne näytti niin hyvältä, että uskaltauduin hieman laajentamaan aamiaisella ruokarepertuaaria. 

Herkullinen ja monipuolinen hotelliaamiainen. Tuo punainen tahna olisi saanut jäädä ottamatta, enkä syönytkään sitä. Jogurtti maistui myös, ja juusto.

Vaikka oloni oli jo aika normaali, tiesin kokemuksesta, että tämä tuskin jäisi tähän. Viimeksi Intiassa tauti oli kestänyt pitkälle toista viikkoa, ja juuri kun olin luullut toipuneeni, tauti alkoi taas. Ripulilääkkeethän ovat vain tilapäisapu, jotka kyllä lopettavat ripulin hetkeksi, mutta pöpöä ne eivät sisuksista tapa. Pari päivää myöhemmin minulle tulikin aamiaisella valtavan huono olo, ja ihmettelin, keinuiko leipäpöytä, vai oliko vika minussa. Tauti alkoi uudestaan mutta asettui taas Imodiumeilla. Saapa nähdä, vieläkö tauti saa jatkoa, vai onko tämä vihdoinkin taputeltu. 

Sairauksien vatvomisesta kuitenkin nyt Bangkokiin.

Kävimme ensimmäisenä Bangkokin-päivänä katsomassa Wat Phota eli buddhalaista temppelialuetta ja siellä olevaa jättimäistä Makaavaa Buddhaa. Olen nähnyt Makaavan Buddhan aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan aikaa, että en muistanut paikasta enää mitään. Aiempi matka oli siinä mielessä erityinen, että olimme reissussa iskän, äidin ja ukkelin kanssa, ja vuosi oli 2006. 

Oli jo päässyt unohtumaan, miten kuuma Bangkokissa on, mutta sepä palautui mieleen hyvin äkkiä. Ilmankosteus tekee tepposet, eikä Bangkokin 34 astetta ole todellakaan sama asia kuin Hyderabadin 34 astetta. Kuvien ottaminenkin on hieman haasteellista, kun hiki valuu silmiin, eikä näe, mitä kameraan loppujen lopuksi osuu.  

Paikallisilla oli päällään vähän parempaa seppälää.

Wat Phossa – kuten muissakin temppeleissä – on tiukat pukeutumiskoodit, ja polvet ja olkapäät pitää olla piilossa. Sisäänkäynnin luota sai lainata vaatteita, jos oli tullut lähdettyä liikenteeseen liian pienissä hepeneissä. Vaatteet olivat aika typerryttävän värisiä, ja tuumailin, että ehkä kuosi oli valittu niin, ettei kenellekään tulisi mieleen pölliä vaatteita. 😆 

Minä olin tajunnut laittaa päälleni tarpeeksi peittävät vaatteet, mutta arvatkaapa, muistinko ottaa mukaani sukat, jottei olisi tarvinnut kävellä paljain jaloin? No enpä tietenkään. Se kuitenkin ilahdutti, että kenkiä ei tarvinnut jättää säilöön, sillä tarjolla oli pusseja, joissa kenkiä saattoi kanniskella mukanaan.

Tyylitietoinen nainen kulkee vihreä pussi olallaan.

Päivän trendiväri on vihreä.

Makaavalla Buddhalla on pituutta 46 metriä ja korkeutta 15 metriä, ja ihmiset tungeksivat ikuistamaan tätä ihmettä. 

Jännä juttu, että Buddhan takapuoli ei kiinnostanut ketään.

Wat Phon temppelialue oli upea, mutta koska sitä ei saanut mitenkään vangittua valokuviin (lue: olen surkea valokuvaaja, jolla on paska kamera), on tyydyttävä epämääräisiin satunnaisotoksiin. 

Poika viilensi pikkuveljensä niskaa minituulettimella. 😍

Olemme viihtyneet erinomaisen hyvin hotellimme uima-altaalla, vaikkei se mikään erityisen hieno olekaan. 

Vesikin on kerrankin riittävän lämmintä – jopa ukkelille.

Allasalueen ruokalistalta tilattu Phad Thai Khai Hor. Merenelävät maistuivat näköjään taas, mutta osteria en kyllä syö vähään aikaan. 🙈

Tässä on selvästikin maannut joku märissä bikineissä. 

Apteekissakin piti käydä, koska minulla on ollut käsivarsissa välillä todella voimakasta kutinaa, jonka arvelen johtuvan Danangissa tulleista hyttysenpuremista. Menin apteekkiin ja kirjoitin Googlen kääntäjään, oliko heillä saatavilla kortisonivoidetta. Myyjä kysyi, oliko minulla kutinaa, ja kun vastasin myöntävästi, hän toi eteeni pakkauksen, jonka ostinkin. 

En oikein osaa sanoa, onko voiteesta ollut apua vai ei, sillä välillä kutinaa ei ole lainkaan mutta välillä kutina äityy lähes sietämättömäksi. Ajattelin tietysti paniikissa heti ensimmäiseksi vähemmän mukavia vaihtoehtoja eli lutikoita ja syyhyä, mutta koska kutinaa ei ole muualla kuin käsivarsissa, sen on pakko johtua hyttysenpistoista. 

Kassi-Alma on palannut hotelliin.

Haaveissa olisi kirjoitella joskus tulevaisuudessa hotellistamme, koska se ansaitsee muutaman sanasen (sekä myönteisen että kielteisen), mutta matkalta olisi muutenkin niin paljon kirjoitettavaa, että saa nähdä, tuleeko hotellista tai matkasta kirjoitettua koskaan mitään. Harmittaa, kun Ho Chi Minh Citystä jäi kirjoittamatta viimeksikin, ja epäilyttää, tuleeko siitä kirjoitettua tämänkään reissun jälkeen.

Ensimmäisen päivän iltana eksyimme pihviravintolaan. 

Illallisen jälkeen tuntui, että voisin syödä vielä jotain makeaakin, joten tilasin hotellimme aulassa kaksi sorbettipalloa, vadelman ja mangon. Ajattelin, että kaksi pientä sorbettipalloa olisi sopiva lopetus päivään – toipilaan vatsallekin. 

Kaksi pientä sorbettipalloa. 😆

Olen yrittänyt jatkaa postausta tästä eteenpäin ainakin kymmenellä eri tavalla, mutta koska kaikki on ihan samanlaista paskanjauhantaa kuin postaus tähänkin asti, päätän kärsimyksen tähän.