That's it – eli siinä se

Istun tällä hetkellä Münchenin lentokentällä odottelemassa jatkolentoa Helsinkiin, ja tässä välissä on hyvää aikaa tehdä pieni kooste Intian viimeisistä päivistä. Takana on jo kaksi lentoa, ensimmäinen Hyderabadista Bangaloreen ja toinen Bangaloresta Müncheniin. Oloni on jostain syystä vähän etova, mikä johtuu varmaankin siitä, että en pystynyt nukkumaan koneessa kuin joitain hyvin lyhyitä pätkiä, vaikka sain istuimen makuuasentoonkin. Toisaalta oloni voi johtua siitäkin, että vetäisin äsken aamiaisöverit, kun en jaksanut syödä koneessa aamiaista, ja sitten loungeen päästessäni olikin jo ihan kamala nälkä. 

Lounge-aamiainen, osa 1. 🤭

Ukkeli puolestaan on tällä hetkellä Frankfurtissa, sillä hän ei saanut lippua samalle lennolle kuin minä. Treffaamme taas Helsinki-Vantaalla, josta meidät on luvannut kyytiä kotiin yksi ukkelin kaveri, joka on tuomassa toista kaveriaan lentokentälle. Suomessa taitaa olla tänään jokin lakkokin, joten on hyvä, ettei tarvitse turvautua taksiin.

On kyllä mielenkiintoista, miten paljon helpompaa minun on solahtaa intialaiseen elämään kuin sopeutua taas takaisin suomalaiseen elämään. Eniten minua pelottaa kotiinpaluussa se, miten yksinäiseltä olo Suomessa mahtaa tuntua intialaisen arjen jälkeen, kun sain olla Intiassa melkein koko ajan ihmisten ympäröimänä. Kaatuvatkohan seinät Suomessa päälle? Toki ukkeli on kotona silloin kuin on, mutta onhan se nyt ihan erilaista, kun porukkaa häärii ympärillä enemmän. Pitääköhän minun mennä naapuriin lainaamaan jotakin – tai päivystämään roskakatokselle, jotta voisin jutella edes variksille? 😆

Toiseksi minua hirvittää talvi, sillä meidän uuden auton talvirenkaat ovat kitkarenkaat (vaihdatin ne alle jo ennen Intiaan lähtöä), enkä ole ajanut eläessäni kertaakaan kitkarenkailla. Olen vannoutunut nastojen ystävä, ja ottaisin ehdottomasti nastarenkaat, jos saisin itse valita. Ajankohan kitkarenkailla jo ensimmäisessä mutkassa ulos? Olenkin puolivakavissani suunnitellut, että rupean käyttämään pelkästään julkisia kulkuneuvoja, jottei tarvitse ajaa kusi sukassa ja stressikäyrät tuulilasista ulos pullistellen. 

Kolmannen pelon aiheen unohdin jo, mutta se taisi olla yleensäkin kylmyys ja pimeys. Bangaloren lentokentälläkin, jossa portille piti kävellä ulkokautta ja jossa oli lämmintä ehkä vajaat 20 (plus!)astetta, minulla oli niin kylmä, että hampaani kalisivat. Näinköhän jäätymiskuolema korjaa Suomessa? Se saattaa korjata jo lentokentällä, sillä minullahan ei ole mukanani paksumpaa vaatetta kuin tämä Adidaksen kukallinen "virkapuku" ja jalassa lenkkarit. Näin sitä lähdetään maailmaa valloittamaan.

Täällä sitä haistellaan saksalaista ilmaa! Lederhosenit tuoksuvat... (vai onko se tämä nahkapenkki 😆).

Jännä juttu muuten, että tällä kertaa ei pyrkinyt edes kyynel silmään, kun hyvästelin anopin. Luulen, että se johtuu siitä, että osaan elää nykyään paremmin hetkessä, ja eron hetkelläkin olen paremmin läsnä sen sijaan, että ajattelisin, että voi voi, tämä on nyt eron hetki; milloinkohan näen anopin seuraavan kerran (ja ei kai tämä vain ole viimeinen kerta). On niin paljon helpompaa, kun mieli ei karkaile sinne tänne. Toki se karkailee välillä edelleenkin, ja käämitkin saattavat palaa ihan naurettavista syistä, mutta eivät enää yhtä usein kuin ennen. 😆

Minusta on tullut tässä viime aikoina maailman huonoin shoppailija. En jaksa enää raahata ulkomailta mukanani Suomeen yhtään mitään, en itselleni enkä kenellekään muullekaan, eikä kaupoissa käyminen kiinnosta pätkän vertaa. Kambodzassakin havahduin vasta lentokentällä, että voi helvetti, en ostanut edes jääkaappimagneetteja (äiti tykkää saada jääkaappimagneetteja eri maista). Ryntäsin sitten viime tingassa lentokenttämyymälään ostamaan pari jääkaappimagneettia, mutta ostaminen jäi yritykseksi, kun dollarini eivät kelvanneetkaan myymälässä, koska ne eivät muka olleet ihan priimakuntoisia. Tokaisin myyjille, että pitäkää jääkaappimagneettinne; minä en niitä halua, ja läksin kävelemään. On se kumma, kun ei raha kelpaa! Myyjät jäivät hihittelemään tiskin taakse hämmentyneinä, ja minä olin taas hyvin ylpeä käytöksestäni. Selvästikin tässä on meditoitu kohta vuoden päivät ja henkistytty kovasti! 

Eipä ollut tuokaan kuohahtaminen mitenkään kannattava liike, koska jäin ilman niitä perkeleen magneetteja. Jos järkeni ei olisi sumentunut, olisin tietenkin tajunnut maksaa kortilla! Onneksi lentomme oli vähän myöhässä, ja lähtöportin lähellä oli toinen myymälä, josta sain magneettini.

Viimeisenä Intian-iltanamme kävin sentään ostamassa suolapaloja ystävälleni ja kummipojalleni, kun tiedän heidän tykkäävän niistä. Vaikka tiesin, että Dadu's-niminen kauppa on oikea herkkuperseen taivas, tämä kyseinen myymälä oli minulle uusi tuttavuus ja vieläkin parempi kuin muut näkemäni Dadu'sit. Kaupassa olisi ollut uskomaton määrä kaikkea ihanaa!

Söimme kaupassa ukkelin kanssa jättimäiset gulab jamunit, ja sanotaanko, että nyt oli kerrankin makeus kohdallaan. Gulab jamunit ja siirappi olivat niin makeita, että melkein nousi hiki päähän. 😆

Jätin hyvästit myös Durgam Cheruvu -järven lenkkimaastoilleni, mutta eipä niitäkään jäänyt ikävä. Enköhän pääse taas joskus lähiaikoina takaisin noihin maisemiin! 

Tosin voi olla, että kun pääsen Suomeen, tulee hyvin pian ikävä lämpimiä iltoja ja t-paidassa lenkkeilyä. 😆

Lehdessä oli ollut viime päivinä ikäviä uutisia Durgam Cheruvusta, sillä järven kalat voivat uutisten mukaan huonosti. Ihmiset olivat nähneet järvellä valtavia kalaparvia, jotka tulivat jatkuvasti haukkomaan happea veden pintaan. Järvestä oli löytynyt kaikenlaisia saasteita, ja nyt etsitään kiivaasti syyllisiä. Saa nähdä, mikä järven tilanne on, kun palaan seuraavan kerran Hyderabadiin.

Järven ylittävä silta oli saanut uuden ilmeen, sillä se oli valaistu Intian lipun värein. 

Mietin, johtuiko valaistus vaaleista, sillä Telanganassa järjestettiin osavaltion vaalit marraskuun 30. päivä. (Intiassa on sekä maan yhteinen hallinto että osavaltioiden oma hallinto.) Valtakin vaihtui, ja Telanganan uudeksi pääministeriksi nousi Intian kongressipuolueen Revanth Reddy. Uusi pääministeri vannoi valansa ja aloitti pestinsä viime viikolla, ja Sonia Gandhikin lensi Hyderabadissa järjestettyihin seremonioihin.

Revanth Reddy asuu varsin lähellä anoppilaa, ja lähialueiden teiden vierustat olivat täynnä jättimäisiä onnitteluplakaatteja uudelle pääministerille. 

Ajoimme useasti Revanth Reddyn asunnolle johtavan tienristeyksen ohi, ja risteys – ja koko tie – oli aina poliisien valloittama, kun turvallisuustoimet olivat tapissaan. 

Kambodzasta palattuamme kävimme vielä kerran appivanhempien tontilla, sillä siellä oli alkanut aidan (lue: muurin) rakennustyöt. Aitojen tarkoitushan on pitää epätoivotut vieraat loitolla, ja mitä paksumpi ja korkeampi "aita", sitä todennäköisemmin se täyttää tehtävänsä. 

Rakennuspalikoita.

Tontin toista reunaa.

Pyörähdimme myös tutkiskelemassa tontin vieressä sijaitsevaa jonkun viljelmää, jossa kasvoi mm. munakoisoja ja vihreitä paprikoita. 

Munakoisoja.

Paprikoita.

Anoppilan asuinalueella elää paljon kissoja, joita saattaa löytyä välillä mitä ihmeellisimmistä paikoista. 

Autonkuljettaja kertoi, että joskus kissat menevät myös jonnekin auton moottorin sisään nukkumaan ja lähtevät sieltä sitten pakoon, kun joku tulee autoon.

Yhtenä päivänä olin lähdössä ulos, mutta kohtasin ulko-ovella hellyttävän näyn: pari kissanpoikaa oli kiivennyt ylös neljänteen kerrokseen ja nukkui nyt anoppilan verannan tuolilla. 

Lupasin muutamalle lukijalle kirjoitella kokkailuista anopin kanssa ja Intian kastijärjestelmästä, ja palaan näihin aiheisiin kyllä vielä joskus – viimeistään sitten, kun menen taas seuraavan kerran Intiaan. Olen laittanut aiheet itselleni muistiin, etten unohda niitä.

Taidan lopetella tähän ja lähteä katsastamaan, joko loungen aamiaistarjoilu olisi vaihtunut joksikin muuksi. On kyllä edelleenkin etova olo, mutta jospa joisi vaikkapa lasin skumppaa. Se varmasti auttaa. 😆

Äsken loungen työntekijä jakeli tikkuja, jotka ovat ikään kuin suklaalla päällystettyä kakkua. Kaikkea sitä.

Jos minusta ei kuulu enää tämän jälkeen mitään, niin olen jäätynyt pakkaseen tai ajanut kitkarenkailla päin puuta. 🤭 

Kivaa loppuviikkoa sinulle!