On tämä kyllä

Kävimme eilen anopin kanssa tutustumassa Vijetha-nimiseen kauppaan, joka sijaitsee suunnilleen saman matkan päässä kuin se entinen Ratnadeep. Minä olen käynyt Vijethassa pari kertaa aiemminkin ostamassa jotain soodavettä tai vastaavaa, kun kauppa sijaitsee ihan salia vastapäätä, mutta en tykännyt kaupasta yhtään. Tuoretuotevalikoima oli varsin kehno Ratnadeepiin verrattuna, eikä kaupassa ollut oikein asiakkaitakaan.

Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käydä Vijethassa, jos haluan käydä kävelymatkan päässä olevassa kaupassa. Anopin kanssa kävimme kaupassa kuitenkin autolla, sillä teiden ylittäminen on anopille ja muille ikäihmisille/hitaammin liikkuville liian haastavaa. Tietä ylittäessä on nimittäin oltava nopea, jos haluaa selvitä autojen edestä pois.

Vijethassa näytti olevan jokin inventaario- tai siivousoperaatio meneillään.

Anopin etsimää Vimiäkin löytyi. Tuotetta piti saada kaksi yhden hinnalla, mutta kaupanpäällisenä tuleva puteli ei ollutkaan Vimiä vaan toista merkkiä. Kummallista – tai sitten ei. 😆

Heviosasto oli parempi kuin muistin, mutta sitä vaivasi sama ongelma kuin heviosastoja intialaisissa kaupoissa yleensäkin: kauppaan mennessä ei kannata olla turhan tarkkoja suunnitelmia siitä, mitä aikoo ostaa. Esimerkiksi ohuet pavut (goruchikkudu), joita katselimme, olivat selkeästi jo parhaat päivänsä nähneitä, joten niitä ei kannattanut tietenkään ostaa. Jonakin toisena päivänä samaiset pavut saattavat olla ihan priimaa. Kauppaan kannattaa siis mennä avoimin mielin ja ostaa tuoretuotteita sen perusteella, mikä näyttää sinä päivänä hyvältä. 

Kuvan vasemmassa laidassa näkyvistä currylehdistä pitää vielä mainita, että anoppi on tottunut ostamaan currylehtiä nipuittain. Vijethassa niitä myytiin kuitenkin kilohinnalla, mikä oli minustakin hieman erikoista, kun eiväthän lehdet paina juuri mitään.

Maitoa ja jogurttia pusseissa. Jogurtti kulkee täällä nimellä curd, ja sitä syödään riisin kanssa aterian lopuksi.

Vijethassa oli kivasti hieman erikoisempia tuotteitakin, kuten kuvassa näkyviä keltaisia kesäkurpitsoja, punaisia ja keltaisia paprikoita, avokadoja, luumuja ja mulperi-marjoja. Nämä tuotteet eivät kuulu intialaisten kauppojen perusvalikoimiin, ja hinnat ovat sen mukaiset. Esimerkiksi nuo paprikat maksoivat 299 rupiaa (n. 3,4 euroa) kilolta, kun vihreät paprikat, joita intialaiset itsekin käyttävät ruoanlaitossa, maksoivat muistaakseni jotain 40 rupiaa (45 senttiä) kilolta. Tuontirypäleet olivat niinkin hurjan hintaisia kuin 499 rupiaa (5,6 euroa) kilo. 

Paprikat ja herkkusienet ilahduttivat, sillä aikomuksenani on kokeilla joskus lähiaikoina pizzan tekoa anoppilan uunissa, enkä oikein osaa mieltää intialaisia vihanneksia pizzan täytteenä. Pizzan kun tulee olla kasvispizza, jotta appiukkokin voi maistaa sitä (appiukko ei syö ei-kasvistuotteista muuta kuin kalaa ja kananmunaa satunnaisesti).

Mehuja, joilla näyttäisi olevan kaikenlaisia terveysvaikutuksia (uskokoon ken tahtoo).

Anopin suorasukaisuus huvittaa minua edelleenkin, ja nytkin hihitytti, kun anoppi kysyi yhdeltä myyjätytöltä, että "käykö teillä kauppa ollenkaan, kun ei täällä ole edes asiakkaita?". Anoppi myös päivittelee (omasta mielestään) liian kalliita tuotteita ihan estoitta: "voi hyvänen aika sentään, miten kallista!" 😅 Ukkeli huutaa aina äidilleen, kun tämä ei osaa käyttäytyä, mutta minua vain naurattaa.

Hevituotteet punnitaan aina kassalla, joten itse ei tarvitse punnita mitään.

Ihan Vijethaa vastapäätä on sali, jossa kävin keväällä, ja ilahdutti, kun sali oli vieläkin toiminnassa. 

Otin siis jäsenyyden samalle salille, ja on ihanaa, kun sali on kävelymatkan päässä. Näin pääsen salille, milloin haluan, eikä minun tarvitse olla riippuvainen autosta (tarvitseeko joku muu sitä). Kolmen kuukauden jäsenyys maksoi 11 000 rupiaa (n. 125 euroa), joten hinnat ovat ihan Suomen tasoa. 

Sali on kahdessa kerroksessa, ja sen yläpuolella sijaitsee Shoyu-pilvikeittiö (cloud kitchen) eli ravintola, jossa ei ole lainkaan asiakaspaikkoja vaan jossa tehdään ruokaa vain kotiinkuljetuksia varten. Ukkeli on tilannut Shoyusta pari kertaa sushia, joka on ollut kuulemma ihan kelvollista mutta myös hinnakasta.

Kuntosali on ihan kelvollinen vaikkakaan ei mikään täydellinen. 

Yläkerrassa on paino- ja laitealue.

Alakerrassa on toiminnallisempi tila.

Nolo poseeraus. 🙈

Selfieiden ottaminen salilla (toki muuallakin) on minusta ihan hirveän noloa, enkä kehtaakaan ottaa itsestäni kuvaa, ellen ole ihan varma, että kukaan ei ole näkemässä. Tosin tuolla on valvontakamerat, joten isoveli katseli ehkä silloinkin, kun luulin, että kukaan ei näe. 😆

Erityisen ärsyttävää on se, että salin pienimmät levypainot ovat 2,5 kilon painoisia. Jos siis haluaa lisätä painoa levytankoon, pieni mahdollinen lisäys on 5 kiloa, ja se on kyllä aivan liian paljon. 

Tein salilla keväällä tempauksia, ja kun palasimme Vietnamista ja Thaimaasta, seinälle oli ilmestynyt poissaollessani tällainen lappu. Siihen loppui sekin hauskuus. 😆

Erityismaininnan sali saa siitä, että se on todella siisti, mikä ei ole todellakaan mikään itsestäänselvyys intialaisella kuntosalilla. Kiitos siisteydestä kuuluu tietenkin siivoojalle, joka häärii salilla luutansa kanssa ahkerasti. Luutahan on semmoinen väline Intiassa, että ilman sitä ei voi elää. Sillä siivotaan kaikki: kodit, julkiset tilat, kadut, pihat ja puutarhat. Luudalla lähtee (tai tämmöinen oletusarvo ihmisillä tuntuu ainakin olevan 😆) niin katupöly, villakoirat kuin puista pudonneet lehdetkin. 

Puhdasta tulee.

Siivooja on kovin kiinnostunut meikäläisen puuhista, ja hän ilmaantuu kummasti aina sinne, missä kulloinkin olen.

Eilen minua huvitti suuresti, kun siivooja tunki sarjatauollani sutimaan luutansa kanssa tankoni alle. 

Pölyä havaittu. 😆

Täälläkin näyttää olevan jotain.

Sekin huvitti, kun salin työntekijä mainosti salia esitellessään, että pukukopista löytyy "steam room". Pukukopin yhdessä nurkassa on tosiaan jonkinlainen höyrysauna, mutta se ei ole koskaan päällä, sillä se toimii siivoojan taukotilana.

Salilla on tarjolla valmennuspalvelujakin, ja hetken aikaa mietin, pitäisikö ottaa itselleni valmentaja siksi aikaa, kun olen Intiassa. Saisin sillä tavalla ainakin vähän vaihtelua treeneihini. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en ehkä sittenkään ota. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että intialainen valmentaja saattaisi teettää minulla typerältä tuntuvia juttuja. 🤭

Salilla ei kannata vetää itseään ihan piippuun, sillä pitää vielä selviytyä kotiin (eli anoppilaan). On ylitettävä kaksi vilkasliikenteistä tietä, joten huomiokyvyn olisi hyvä olla vielä tallella. 

Tien ylittäminen käy parhaiten kaista kerrallaan, koska ikinä ei käy niin, että molemmat kaistat olisivat samanaikaisesti tyhjät. Ensin ylitetään siis yksi kaista, minkä jälkeen jäädään seisomaan keskelle tietä ja odottamaan, että toiselle kaistalle ilmaantuisi sopiva rako. Ei yhtään haittaa, jos on vielä sen verran virtaa jäljelle, että jaksaa kipaista kaistan yli juoksemalla. 

Nämä sähköjohtokasaumat jaksavat ihmetyttää.

Sitten siirrymmekin näppärästi salilta sairasvuoteelle. 

Autonkuljettaja (ja hänen koko perheensä) oli kuumeillut viime viikonloppuna, kun tulimme Intiaan, ja jokunen päivä sitten ukkeli alkoi yskiä, minkä jälkeen hänelle nousi kuume. Ensimmäisenä iltana, kun ukkelilla oli vain hieman lämpöä, tilasimme ruokaa Pancha Kattu Dosasta. Ukkeli tilailee anoppilassa yhä useammin ruokaa ravintoloista, jotta anopilla olisi vähemmän vaivaa ruoanlaiton kanssa. Nyt kun minä olen täällä, minä tietysti auttelen anoppia, mutta onhan siinäkin oma hommansa, kun joutuu miettimään joka päivä, mitä ruokaa tälle porukalle taas laittaisi.

Tilaus on saapunut.

Itse tilasin sipulitäytteisen Onion kaaram dosan ja idlejä, jotka eivät ole kuvassa.

Chutneytä (kuvassa näkyvää "kastiketta") tulee Pancha Kattu Dosan tilauksen mukana aina kunnioitettava määrä, joten chutneytä voi kerrankin vetää niin, että napa naukuu. Ukkeli jätti chutneyt tällä kertaa syömättä, kun hän yritti pysytellä vähemmän mausteisella linjalla. 

Eilen eli perjantaiaamuna heräsin neljältä siihen, että vessa kutsui. Onneksi ripuli ei ollut kovin paha, vaan pari käyntiä riitti. Sen jälkeen saatoin jatkaa uniani.

Ukkeli oli eilen tosi kipeä, sillä kuumetta oli koko päivän 39 asteen tienoilla, eivätkä parasetamolitkaan laskeneet lämpöä. Minä tunsin olevani jo niin hyvässä kunnossa, että pääsin salillekin. Dussehra-makeisetkin maistuivat. 😅

Nyt on niin paljon herkkua tarjolla, että on vaikea valita!

Illalla kuuden aikaan minulle tuli kuitenkin jotenkin huono olo, enkä tiennyt, tulisiko tavaraa ylä- vai alapäästä. Parhaimmalta tuntui vain maata sängyssä tuulettimen alla. En pystynyt ajattelemaankaan intialaisen ruoan syömistä, joten kaivoin esiin Suomesta tuomani neljän viljan puurohiutaleet, joita olin keitellyt jo aiemmin päivällä ukkelille. Olettamus on, että pöpöni tuli siitä chutneystä, jota ukkeli ei syönyt ollenkaan.

Siellä ne Nallet nyt pyörivät anopin mikrossa.

Anoppi valmisti minulle ruoansulatusjuomaa, joka maistui juuri niin hirveältä kuin miltä se näyttääkin.

Juomaan tuli jauhettua juustokuminaa, sitruunamehua ja vettä.

Ilta menikin sitten sängyssä maatessa ja odotellen, mitä tapahtuisi. Anoppi seilasi minun ja ukkelin makuuhuoneen väliä (ukkeli oli siirtynyt yskänsä takia toiseen huoneeseen nukkumaan pari yötä aiemmin), ja minä ajattelin, että tässä se taas nähdään: lapset sairastavat, ja äiti huolehtii. 🤭

Nukkumaanmenoon on paras valmistautua asianmukaisin varustein.

Petikaverini ovat jo valmiita uneksimaan hunajapurkeista.

Onneksi pahin olo meni joskus pikkutunneilla ohi, ja joskus kahden aikaan nukahdinkin. Neljältä heräsin kuitenkin ulkoa tulevaan hirveään meteliin. Menin parvekkeelle katsomaan, mitä pihalla oikein tapahtuu, ja siellä oli kuorma-auto, joka kaatoi hiekkakuormaa anoppilan edessä olevalle työmaalle. Seisoin parvekkeella ihmettelemässä hetken aikaa, ja kun kuorma-auton ajoi pois, ärsyyntyminen vaihtui huvitukseksi, kun näin kuorma-auton kokonaisuudessaan. Auton kumpaankin kylkeen oli ripustettu värivaloja, jotka välkkyivät kuin diskopallot. Hiekkakuorma liikkuu näyttävästi paikasta toiseen. 😆

Mietin, onko hiekkakuormia todellakin pakko tuoda tuohon aikaan, ja tuumasin, että on kai sitten. Jokin aika sitten tänne anoppilan asuinalueellekin oli tuotu hiekkakuorma samoihin aikoihin. Seuraavana aamuna huomattiin, että yhden asukkaan pihasta oli viety arvokkaat pihakasvit. Ilmeisesti hiekkakuorman tuojat olivat tuoneet hiekat ja vieneet kasvit mennessään. Hämärän peittoon jäi, miten portilla olleet vartijat eivät olleet huomanneet kyydissä olevia kookkaita kasveja. 

Tämä päivä onkin sitten ollut taas oikea pohjanoteeraus. En pysty syömään oikeastaan mitään, kun vatsa turpoaa heti, ja siellä käynnistyy jonkinmoinen ydinreaktio. Pöntölläkin on tullut käytyä "useamman" kerran, mutta onneksi tavaraa on tullut vain alapäästä. 

Ukkeli on onneksi ollut tänään kohtalaisen terve, kun kuumekin on laskenut. Anoppi on alkanut yskiä, ja minun kurkkuni tuntuu karhealta, joten eiköhän se sama kuumetauti tule meillekin. Tämä tuntuu niin keväisen toisinnolta, että ei ole tosikaan. En jaksaisi samanlaista kokemusta toistamiseen (minähän oli aika heikossa hapessa muistaakseni yli viikon), mutta eipä sitä hirveästi minulta kysellä. Ihmettelen vain, miten minusta on tullut näin heikko, että vatsani ei tunnu kestävän enää mitään. Ei minulla ollut aiemmin tällaisia ongelmia Intiassa, vaan ongelmana oli ennemminkin ummetus, mikä tuntuu tällä hetkellä todella absurdilta ajatukselta. Mieleen tulee väkisinkin, pitäisiköhän aikaistaa paluulentoani ja palata Suomeen, jossa voin ainakin syödä huoletta, ilman että tarvitsee koko ajan pelätä jotain pöpöjä.

Appiukko oli parin päivän reissulla Tirupatissa ja palasi sieltä tänä aamuna. Heti ensimmäisenä päivänä appiukko oli syönyt jossain hotellissa ja saanut ilmeisesti ruokamyrkytyksen, kun oli ruvennut oksentamaan ja ripuloimaan. Appiukko on onneksi jo täysin terve, ja seurasipa tapauksesta jotain hyvääkin: appiukolta jäi yli ripulilääkkeitä, joita minä nyt vuorostani napsin. Minähän jätin kaikki Imodiumit kotiin, koska "mihin minä niitä muka tarvitsen". 😆

Appiukon saamat tabletit ovat ainakin hienon värisiä.

Tänään aamupäivällä kylässä kävi ukkelin kaveri, joka asuu Tirupatissa ja jonka tytär menee ensi kuun lopulla naimisiin. Käynnin syy oli hääkutsun tuominen, sillä Intiassa hääkutsut pitää toimittaa perille henkilökohtaisesti. 

Hääkutsut ovat yleensä upeita, eikä tämäkään tehnyt poikkeusta. En viitsinyt kuitenkaan ottaa kuvia itse kortista, kun siinä on nimet ja kaikki.

Aikomuksemme olisi mennäkin kyseisiin häihin – ellen minä nyt sitten luovuta ennen sitä ja palaa Suomeen. 😆

Loppukevennys: 

The End.