Time-lehden kannessa

Vielä on pari esittelemisen arvoista paikkaa Barcelonasta jäljellä, joten vuorossa on toinen ja viimeinen osa matkasta. 

Kaasu pohjaan ja menoksi.

Ensimmäinen paikka on Palau Güell eli Güellin palatsi, jonka on suunnitellut Antoni Gaudi (kukapa muukaan). Gaudi suunnitteli palatsin varakkaalle teollisuusmiehelle Eusebi Güellille, ja se rakennettiin vuosina 1886–1888. Palatsi oli Gaudin ensimmäisiä suunnittelutöitä, ja siinä näkyvät kaikki Gaudille tutut elementit, kuten mosaiikit ja pikkutarkat koristelut. 

Olin ajatellut, että palatsiin saattaisi olla pitkä jono, mutta ihmeeksemme jonoa ei ollut laisinkaan. Ilmeisesti tästä innostuneena pinkaisimme menemään sellaista vauhtia, että audio-opastukset jäivät taas ottamatta mukaan ja mahdollisesti hyödyllinen lisätieto rakennuksesta jäi saamatta. En tosin ole jaksanut kuunnella audio-opastuksia ennenkään, joten ehkä omalla kohdallani unohtaminen oli ihan tarkoituksellista. 😆

Palau Güellin pohjakerroksessa oli aikoinaan pimeää ja likaista, ja likaisuus johtui siitä, että pohjakerroksessa sijaitsivat hevosten tallit.

Ei enää likaista eikä niin pimeääkään.

Espanjan sisällisodan aikana 1930-luvun lopussa armeija valtasi palatsin omaan käyttöönsä, ja pohjakerrosta käytettiin rikollisten kuulustelupaikkana. Varmastikin omiaan siihen.

Asuintiloihin noustiin upeaa portaikkoa pitkin. 

Keskellä palatsia on suuri sali, jota käytettiin juhlatilana. Salin katto kohoaa 17 metrin korkeuteen, ja salin reunoilla ylemmissä kerroksissa sijaitsevat makuu- ja asuintilat. Satuimme saapumaan paikalle juuri silloin, kun salissa soitettiin mahtipontista urkumusiikkia, ja musiikki kaikui seinistä niin kovaa, että yksi mies piteli korviaan.

Katon huikeita yksityiskohtia.

Mitenkään viihtyisäksi palatsia ei voi kuvailla, sillä yleisvaikutelma oli synkkä, jopa hieman pelottava. Palatsissa on sanottu kummittelevankin, enkä yhtään ihmettele, jos ilmapiiri ruokkii senlaatuista mielikuvitusta. Ennen palatsin rakentamista samalla paikalla oli sijainnut talo, joka tunnettiin nimellä Casa del Miedo (Pelkojen talo). Nimi tuli siitä, että talossa kuultiin öisin jatkuvaa kirkumista, sillä talossa oli tapahtunut kuulemma "kauheita asioita".

Huussi Gaudin tapaan.

Pimeyden ja synkkyyden jälkeen oli mukava sukeltaa päivänvaloon rakennuksen katolle, jossa odotti Gaudille tyypilliseen tapaan yllätyksiä. 

Katto oli kaareva viettäen keskeltä alaspäin, ja savupiiput oli päällystetty veikeästi laattamosaiikein ja erilaisin koristein. 

Uteliaana piti myös kuikkia katolta alas naapuritalojen terasseille. 

Palau Güellin jälkeen löysimme Plaça Reialin, joka osoittautui yllättävänkin kivaksi paikaksi. Nautiskelimme siellä hieman kylmiä juomia.

La Ramblan katu on rakastettu ja vihattu (jälkimmäistä kai lähinnä turistimaisuutensa takia), mutta itselläni ei ole siitä oikein mitään mielipidettä. Harvoinpa La Ramblalla tulee pyörittyäkään. Otin ihmisvilinästä pienen videonpätkän.

Yhtenä iltana päädyimme varsin epäilyttävän näköiseen baariin. 

Kutsuvan näköinen baari.

Kurkimme ensin ikkunoista sisään ja mietimme, uskaltaisimmeko kotiuttaa itsemme baariin, mutta rohkaisimme lopulta mielemme. Vastassa oli heiluriovet sekä portaat, joita pitkin laskeuduttiin katutason alapuolelle.

Näkymä portailta alas baariin.

Baarissa oli muutama muukin asiakas, joten oli toiveita, että sieltä selviäisi ehkä hengissä uloskin. En voi sanoa, että palvelu olisi ollut mitään ylitsevuotavan ystävällistä, mutta saimme drinkkimme, ja toinen, edellisen tilalle tullut baarimikko oli jo ihan ystävällinenkin. Saimme kuulla häneltä, että baari oli jo 55 vuotta vanha ja että kaikki baarissa oli alkuperäistä, huonekalutkin. En ole mikään siivousintoilija (äiti saattaisi olla tästä vähän eri mieltä 😛), mutta silti tuli mieleeni, että paikka saattaa olla melkoinen pölyluola.

Mielenkiintoista baarissa oli se, että siellä oli myös nainen, joka luki halukkaille tarot-korteista. Naisella oli oma tila pienessä kulmasopessa, ja tarot-korttien vastauksia haluavia näytti riittävän, sillä nainen oli melkein koko ajan varattu. Minua olisi ihan hirveästi kiinnostanut käydä naisen luona kyselemässä vähän tulevaisuudennäkymiä, mutta sitten ajattelin, että on ehkä parempi olla autuaan tietämätön. Kysymys kuuluu myös: jos korteista olisi näkynyt jotain ikävää, olisinko alkanut elää ennusteen mukaisesti – ja lopulta itse aiheuttanut sen toteutumisen? 

Seuraavana iltana istuimme syömässä kadun toisella puolella olevan ravintolan terassilla ja katselimme, kuinka useampikin pariskunta pyöri baarin liepeillä ja kurkisteli ikkunoista sisään (ihan kuten mekin edellisiltana) arvuutellen, uskaltaisivatko he mennä sisälle. Yksi pariskunta puikahtikin lopulta sisään, mutta ei mennyt kuin hetki, kun pariskunta palasi takaisin ulos. Ehkä baarin ilmettä pitäisi päivittää vähän jotenkin, jotta se ei olisi niin epäilyksiä herättävän näköinen. Baarin nimikin – Les Gens Que J'aime – toi minulle mieleen jonkin pornoluolan, vaikken ranskaa ymmärräkään (tai ehkä juuri siksi).

Vettä, joka ei ole koskaan nähnyt auringonvaloa.

Se kadun toisella puolella oleva ravintola oli aasialainen fuusioravintola Reiskorn, ja tilasin siellä elämäni ensimmäisen bibimbapin (korealainen kulhoruoka).

Bibimbap.

Kun kulho tuli eteeni, tarjoilija varoitteli astian olevan todella kuuma, ja sitä se olikin. Meinasin ruveta syömään, mutta tarjoilija palasikin huolestuneen näköisenä ja kysyi, osasinko syödä bibimbapia. Olin kysymyksestä niin hämmästynyt, että huomasin epäröiväni: "ööööh, en?". Eikö kaikki ruoat syödä samalla tavalla, että ne lapioidaan suuhun ja sitten niellään? Epäröintini sai tarjoilijan innostumaan: saisiko hän auttaa? En voinut oikein muuta kuin myöntyä, vaikka ihmettelin mielessäni, meinasiko tarjoilija nyt ruveta syöttämään minua. 

Mutta auttaminen tarkoittikin annoksen huolellista sekoittamista. Ensin hajotettiin munankeltuainen, ja sitten kaikki sekoitettiin pieteetillä sekaisin. Sekoittelua kesti useampi minuutti, ja minä vain tuijotin paikalleni jähmettyneenä, kuinka kaunis annokseni muuttui silmieni edessä koiranruokaa muistuttavaksi mössöksi. 

Ja näin on bibimbap valmis syötäväksi.

Kiittelin tarjoilijaa, että kyllä se on nyt hyvin sekoitettu, ja tarjoilija näytti tyytyväiseltä. Bibimbap oli ihan hyvää, mutta olen satavarma siitä, että ruoka olisi maistunut vieläkin paremmalta, jos olisin saanut syödä sitä myös silmilläni – sellaisena kuin se oli tuotu eteeni.

Olen kertonutkin, että ukkeli harrastaa aktiivisesti NFT-taidetta, ja ukkeli halusi käydä siitä syystä modernin taiteen museossa Mocossa. Mocossa kun on esitteillä modernin taiteen lisäksi myös NFT-taidetta sekä digitaalista taidetta.

Mocon näyttelyt.

Moco sijaitsee vanhankaupungin katujen uumenissa, ja jos ei ole valppaana, museosta saattaa kävellä helposti ohi. 

Vastassa oli tämä kaveri.

Emme päässeet lippuluukkua pidemmälle, kun minulta meinasi jo mennä herne nenukkaan. Lipunmyyjä nimittäin käski minut riisumaan lierihattuni museovierailun ajaksi, ja minä ihmettelin, oletko ihan tosissasi. Syyksi sain kuulla sen, että museossa on videovalvonta ja että kävijöiden naamat pitää olla koko ajan näkyvillä ja tunnistettavissa. 

V-käyräni lähti jyrkkään nousuun, ja oikein tunsin, kuinka naamalleni nousi kiukun puna ja suustani oli jo tulossa, että pitäkää lippunne; minä pidän lierihattuni. Sitten muistin, että minähän olen zen ja buddha ja mitä vielä, joten tyydyin nielemään kiukkuni ja mutisemaan vain jotain hiljaa itsekseni. Onneksi käsiveskasta löytyi hiuspompula, jolla sain vedettyä päähän liiskautuneen tukkani nutturalle. 

Moco oli varsin kliinisen oloinen paikka.

Nick Thomm: Metamorphosis.

Guillermo Lorca: The Healer.

Kaws: Man's Best Friend Sofa.

Tämä sohvataideteos oli minusta ihan hirveä! Miten suloiset pehmolelut on voitu ommella(?) tuolla tavalla yhteen läjään?! Onneksi nuo eivät sentään olleet nalleja, koska silloin nenääni olisi mennyt herneen sijasta peruna, ja olisin kävellyt museosta ulos. 😅

Ajattelin, että nyt saan hyvän kuvan, kun on mustat ovet ja valkoinen patsas siellä takana, niin eikös kuvaan tullut joku heil hitler. 😆

Selfiekin piti taas ottaa, kun oli niin otollinen paikka, vaikka nolottikin. Mitä jos joku näkee?

Kassi-Alma Time-lehden kannessa. (Keltaisessa kassissa oli se lierihattu, ja siksi sekin oli taas kaivettu esiin.)

Selfieiden ottaminen on kyllä kysymyksiä herättävää toimintaa. Jos otan selfien ihan vain itsestäni, se tuntuu hirveän nololta (jos siis joku on näkemässä), mutta jos kuvassa on mukana kaveri, asiassa ei ole mitään hävettävää. En tiedä, onko tämä ikä- vai persoonallisuuskysymys, kun muut näyttävät ottavan kuvia itsestään ilman häpeän häivää. Veikkaisin jälkimmäistä, sillä minähän olen aina kamppaillut ulkonäköni kanssa (olen kirjoitellut aiheesta mm. täällä). Kun otan selfien, se tarkoittaa samalla sitä, että pidän itseäni kuvaamisen arvoisena, ja sehän tässä yhtälössä mättääkin. Ikään kuin vain kauniit ihmiset saisivat ottaa selfieitä! 

Sinnikäs valokuvaaminen ja omien kuvien julkaiseminen (käsittelemättöminä, ilman minkäänlaisia filttereitä) ovat auttaneet minua hyväksymään itseni hieman paremmin kuin aiemmin. Mutta silti tunnen syyllisyyttä ja noloutta selfieitä ottaessani, koska minulle tulee sellainen olo, että teen jotain kiellettyä ja paheksuttua. Huonommuuden tunteet ovat kai niin syvällä, että niihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi.

Mocon mielenkiintoisin teos (tai oikeastaan tila) oli Studio Irman Diamond Matrix. Sitä ei voi esitellä muuten kuin videona. 

Loppuun vielä muutama kuva Passeig de Gracian Casa del Libro -kirjakaupasta. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä suurta ja monipuolista kirjakauppaa kuin tämä, sillä kauppa oli aivan valtava. 

Kuvat eivät tee oikeutta kaupalle, sillä niissä näkyy vain murto-osa kaupasta. Taisin nähdä kaupassa englanninkielisiä kirjojakin, mutta espanjaa taitavalle lukuintoiselle Casa del Libro on oikea paratiisi. Meditointikirjojakin oli puolitoista hyllyllistä. Valinnanvaraa oli minusta jo liikaakin, ja kun en jaksanut pyöriä kaupassa tuntitolkulla, ostin vain jonkin mindfulness-kirjan. 

Mutta nyt on Barcelona paketissa, ja voimme jatkaa taas seuraavalla kerralla muista aiheista. 

Värikästä kesäkuun jatkoa! 

😘