Kadonnutta aikaa etsimässä

Barcelona-kiintiö ei tullut vieläkään täyteen, vaan voinemme matkustaa Barcelonaan vielä joskus uudelleen. Barcelona viehättää siksi, että siellä on ihan kaikkea, eikä tekeminen ja näkeminen ole loppunut vielä neljän matkan jälkeenkään. Se on nyt kuitenkin heti alkuun todettava, että Chennai Masala Dosa -ravintolan takia Barcelonaan ei kannata enää mennä, sillä ravintolan taso oli laskenut kahdessa vuodessa hurjasti, ja ruoka oli vain kalpea muisto entisestä. 

Ihmettelimme jo ravintolaan astuessamme sitä, että omistaja ei ollut enää tervehtimässä tiskin takana, kuten aina aiemmin, vaan vastassa oli ihan uudet naamat. Emme tulleet kysyneeksi, oliko omistaja vaihtunut vai oliko hän sillä hetkellä jossain muualla (erityisesti ukkeli harmitteli tätä jälkeenpäin). Toki kokkikin oli saattanut vaihtua, mutta oli syy mikä tahansa, ruoka oli tällä kertaa suuri pettymys. Ilmeisesti tason laskun ovat huomanneet muutkin asiakkaat, sillä ravintolassa oli nyt, parhaaseen lounasaikaan, vain jokunen asiakas, kun aiemmin ravintolasta oli ollut vaikea saada pöytää ilman pöytävarausta.

Ei ole tungosta.

Ruokalista oli kuitenkin ennallaan, ja dosavaihtoehtoja oli edelleen uskomaton määrä. 

Tilaamani chicken dosa oli ok, vaikkakaan ei mitään erityisen hyvää, mutta chutneyt olivat karmeaa kuraa. 

Chicken dosa. Tuota oikeanpuoleista punaista chutneytä emme edes tunnistaneet, mitä se mahtoi olla.

Podi idlit olivat mauttomia, eivätkä chutneyt (jotka olivat samoja kuin dosien kanssa tarjottavatkin) ainakaan pelastaneet asiaa. 

Mauttomat podi idlit.

Totesimme ukkelin kanssa, että mikään hyvä ei kai kestä ikuisesti ja että Chennai Masala Dosa oli nyt meidän osaltamme nähty. Harmillista, että ravintolalle oli käynyt näin, mutta intialaisille ravintoloille käy kuulemma usein näin (olivat ne sitten missä päin maailmaa tahansa), että laatu pysyy tasaisena ehkä pari vuotta, mutta sitten alkaa alamäki. En tiedä, mistä asia mahtaisi johtua.

Parilla edellisellä Barcelona-käynnillämme asuimme Airbnb-asunnossa (vieläpä samassa asunnossa, koska asunto oli niin loistava), mutta nyt päädyimme putiikkihotelli Royal Passeig de Graciaan, joka sijaitsee samalla kadulla (Passeig de Gracialla) kuin aiempi Airbnb-asuntommekin, mutta hieman pohjoisempana. Ukkeli suosii yleensä mieluummin ketjuhotelleja kuin putiikkihotelleja, koska ketjuhotelleilla on tietyt laatuvaatimukset, ja asiakas tietää suunnilleen etukäteen, mitä on odotettavissa. Putiikkihotelleissa saattaa olla vastassa mitä tahansa, joten hotelliarvostelut kannattaa lukea huolella (mitä me emme tietenkään olleet tehneet).

Meillä oli ylimmän kerroksen huone, johon kuului terassi. Terassilta ei tosin nähnyt mitään, ellei kuikkinut kaula pitkänä tuuhean piikkipensaan ylitse.

Passeig de Graciaa etelän suuntaan.

Ja pohjoiseen päin.

Sama näkymä yöllä.

Hotellin kattoterassia oli kehuttu valtavasti, ja terassi taitaa olla yksi kaupungin suosituimmista kattoterasseista. Kävimme terassilla heti tuloiltana, sillä viikonloppuna terassilta ei ole kuulemma mitään mahdollisuutta saada paikkaa ilman pöytävarausta. Mehän olemme ukkelin kanssa tosi surkeita varailemaan mitään etukäteen, sillä olemme sellaisia aika spontaaneja matkailijoita. 

Kattoterassi.

En oikein ymmärtänyt terassin hypettämistä, sillä terassi oli yllättävän pieni eikä minusta mitenkään ihmeellinen. Mutta siinä juomia siemaillessamme keksimme, että kattoterassit eivät ehkä ole Barcelonassa kovin tavallisia (talotkin näyttivät olevan enimmäkseen varsin matalia, korkeintaan 10-kerroksisia) ja että ehkä tämä oli siitä syystä sieltä parhaimmasta päästä. 

Hyvää hotellissa oli sijainti, joka oli tosi keskeinen, ja todella ystävällinen henkilökunta, mutta siihen se sitten melkein jääkin. Aamiainen ei ollut todellakaan 16 euron arvoinen, hotellissa ei ollut ravintolaa, ja kuntosalikin oli niin pieni, että enpä kehtaisi edes nimittää sitä kuntosaliksi. Päätinkin jättää treenaamiset sikseen ja keskittyä vain keskikehon rakentamiseen, mikä onnistuikin erinomaisesti. 😆

Siihen vain burpieita hyppimään, kun tilaakin on niin ruhtinaallisesti. 😆

Näillä se keskikeho rakentuu mukavasti.

Väenpaljous kaupungissa ihmetytti, sillä ei ollut vielä edes mikään eurooppalaisten lomasesonki. Ihmisiä oli jo heti lentokentästä alkaen valtavasti joka paikassa, ja erityisesti kiinalaisten osuus oli silmiinpistävän iso. Passeig de Gracia on kaupungin suosituin (ja kallein ostoskatu), ja merkkiliikkeiden edessä oli jatkuvasti jonoa. 

Jonoa Louis Vuittonille...

...Diorille...

...ja Chanelille.

Ihmettelimme jonoja, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, että ehkä hienoissa liikkeissä ei tykätä tungoksesta, ja siksi sisään otetaan vain rajallinen määrä ihmisiä kerralla. Onneksi ei tarvitse asioida tuontyylisissä kaupoissa, niin selviää ihan jonottamatta.

Onkohan tämä pyjama vai mikä?

Nallet Passeig de Gracialla. Heilläkin on tietysti päällään Louis Vuittonia.

Passeig de Gracia -selfie. Hittolainen, miten rupeaa olemaan noita ryppyjä. 😫

Väenpaljouden takia minulle iski suuri huoli siitä, kuolisimmeko loman aikana nälkään, kun emme saisi mistään ravintolasta pöytää ilman varausta. Huoli oli kuitenkin turha, ja ehkä meillä oli vähän tuuriakin matkassa. Saimme pöydän jopa yhdestä suosikkiravintolastamme, Xiringuito Escribasta, ilman varausta, eikä Escriban ruoka pettänyt tälläkään kertaa.

Escriba. Jos joutuu odottelemaan pöytää, voi keinuskella aikansa kuluksi tuossa bussin istuimelta näyttävältä tuolissa.

Ceviche Callejero. (Täydellistä!)

Piikkikampelaa San Sebastiánin tyyliin.

Escriba on mutkaton rantaravintola.

Valurautapadat kuivatetaan tiskin jälkeen ravintolan takana seinällä.

Escriba sijaitsee Bogatellin rannalla, joka on vähän rauhallisempi kuin Barcelonetan ranta, ja viihdymme siitä syystä Bogatellissa. Tosin Bogatellissäkin oli viikonloppuna melkoisesti porukkaa.

Rannalle menossa. Kassi-Alma oli taas liikenteessä, mutta kassit on jätetty kuvan ulkopuolelle. 😆

Bogatellin rannalla oli arkena näin väljää.

Beach boys.

Suloinen pariskunta.

Aurinkotuolit ja -varjo olivat törkeän hintaiset – 15 euroa kappale eli kaksi tuolia ja varjo tekivät 45 euroa – mutta tuota hintaluokkaa ne taitavat olla nykyään muuallakin. 

Lisää keskikehon rakennuspalikoita.

Siinä aurinkotuolissa maatessani aasialainen nainen, joka tarjosi hierontapalveluja, tuli tökkimään selkääni ja olkapäitäni, että eikö olisi kiva, jos hierottaisi vähän tuosta ja tuosta. Ensin vastustelin, mutta sitten ajattelin, että miksipä ei, kun hieronta maksaisi kuulemma vain kympin. Luulin, että nainen hieroisi minut siinä aurinkotuolissa, mutta hän kaivoikin kassistaan jonkin huivin tapaisen, jonka hän heitti hiekalle: käypäs tuohon makaamaan. Eihän siinä muu auttanut. Sitten nainen napsautti bikinini yläosan auki, ja en voinut muuta kuin luottaa, että hyvin tässä kävisi. 😆

Nyt on vaikea enää perääntyä.

Nainen olikin hitsin hyvä hieromaan, ja suorastaan nautin hieronnasta, vaikka olikin niin kuuma, että minulta valui otsalta hiki siihen naisen huiville. En voinut olla miettimättä, kuinkakohan monen muun ihmisen hiet siinä huivissa jo oli.

Yhtäkkiä nainen keskeytti hieromisen, huudahti minulle jotakin ja säntäsi aurinkotuolille muina miehinä istumaan. Minä siinä ylävartalo paljaana mietin, että mihin se nyt lähti, kunnes kohotin katseeni ja näin rannalla partioivan poliisiauton. Nainen olikin säikähtänyt poliiseja, mistä fiksuna ihmisenä päättelin, että hieronta ei olekaan ehkä ihan luvallista toimintaa. 

Kun poliisit olivat turvallisen välimatkan päässä, homma jatkui taas, ja hierottava aluekin laajeni, kun sovimme, että nainen voisi hieroa jalkanikin kymmenen euron lisämaksusta. Oli kyllä tehokas täti, ja loppuhuipennus oli vertaansa vailla: nainen hakkasi pakaroitani niin kuin ne olisivat olleet jotain taikinaa. 😆

Rantaelämästä pitää toki nauttia illallakin, ja rantabaarissa istuskelu kuuluu meidän vakiopuuhiimme Barcelonassa. Tätä varten on kuitenkin mentävä sinne Barcelonetan rannalle, jolla on enemmän säpinää.

Saatiinpa tuurilla pöytä täältäkin – ja vieläpä eturivistä.

Barcelonetaa. Taustalla W-hotelli.

En tehnyt Barcelonassa tällä kertaa mitään arkkitehtuurikierrosta, kuten viimeksi, mutta en voinut olla nytkään ihastelematta kauniita rakennuksia.

Antoni Gaudín Casa Milà eli La Pedrera oli muuten ihan hotellimme vieressä, joten siellä olisi ollut helppo piipahtaa, jos emme olisi käyneet siellä jo toissa vuonna. Kävin tällä kertaa vain La Pedreran matkamuistomyymälässä, joka on minusta aivan ihana paikka.

La Pedrera.

Käydäänpä vielä yhdessä paikassa eli El Tibidadossa. Tibidadon näköalapaikalla käynti on ollut suunnitelmissamme jo kauan, mutta vasta nyt saimme suunnitelman toteutettua. 

El Tibidado sijaitsee Barcelonan laitamilla vuorella, jonka korkeus on 512 metriä. Vuoren huipulla on näköalapaikan lisäksi huvipuisto, jonka laitteista osa on entisöityjä antiikkilaitteita, sekä Pyhän Sydämen eli Sacrat Corin kirkko. Ylös vuorelle pääsee kätevästi funikulaarilla. 

Funikulaarin lähtöpaikka.

Funikulaari on automaattiovien takana.

Sunnuntai ei ole ehkä ihan paras päivä Tibidado-vierailuun, sillä huvipuistoon on runsaasti menijöitä, ja funikulaari täyttyy ääriään myöten. Jonot kuitenkin vetävät varsin hyvin, joten ihan hirveän kauan ei meidänkään tarvinnut odotella.

Funikulaarissa.

Funikulaarimatkalla on hienot näköalat, mutta parhaimmillaan näköalat ovat tietysti huipulla. Sattui vähän pilvinen päivä, mutta eipä tuo menoa haitannut.

Huomatkaa se samainen W-hotelli tuolla kaukana vedenrajassa.

Riittääkö pituus laitteisiin?

Kirkko oli kerrassaan upea, ja kirkon ylätasanteella oli sielläkin näköalapaikka.

Tibidado-selehvie.

Kun olimme aikamme ihastelleet näköaloja (huvipuistolaitteet eivät oikein kiinnostaneet), juoneet ylihinnoitellut ja vetiset Coca-Colat sekä syöneet frozen yogurtit, oli aika ottaa funikulaari takaisin alas.

Ostin kaksi erilaista annosta ja annoin ukkelin päättää, kumman hän haluaa. Kumman ukkeli otti?

Alhaalla päätimmekin syödä jo lounaan, vaikka ei ollut vielä oikein nälkäkään, sillä funikulaariaseman tienoilla oli kivan näköisiä maisemaravintoloita. Päädyimme niistä Mirabeliin, ja ruoka oli kerrassaan maukasta. Jaoimme pari erilaista salaattia, gambas al ajillo (eli jättikatkarapuja valkosipulisessa kastikkeessa) ja lautasellisen katalonialaista coca-leipää.

Burrata-juustosalaatti.

Näissä maisemissa kelpasi syödä.

Ihmettelimme muuten tuota gambas al ajilloa, että miksi sitä ei saanut oikein mistään ravintolasta. Ennen ruoka oli melkein joka ravintolan listalla, mutta nyt se tuntui kadonneen tyystin. Ukkeli arveli, että nuokaan tiikerikatkat eivät olleet tuoreita vaan pakasterapuja, ja ukkeli saattoi olla hyvinkin oikeassa, sillä ruoan valmistamisessa kesti niin pitkään.

Nyt kun postaus on saatu venytettyä pitkäksi kuin Avatarin jatko-osa, voimme vihdoinkin lopettaa.

😘