Olisipa Saarioisten eineskeittoa

Tällä viikolla olen toteuttanut jo monta toivetta listaltani: olen käynyt kurtaostoksilla, syönyt anopin dosia (monta kertaa!), tavannut ystäväni, kiertänyt Durgam Cheruvun (itseäni kiinnostavilta osin), nähnyt sillan iltavalaistuksessa, kokkaillut anopin kanssa (päivittäin!) ja syönyt buffetaamiaisen Park Hyattissa. 

Aloitetaanpa vaikka aamiaisesta, koska se on tuoreessa muistissa (kävimme aamiaisella tänä aamuna). Ukkeli olisi halunnut ITC Kohinooriin, koska se sijaitsee lähellä anoppilaa, mutta soitto Kohinooriin paljasti, että hotellin aamiaiselle ei oteta muita kuin hotellivieraita. Suuntasimme siis Park Hyattiin, joka onkin Westinin ohella oma suosikkipaikkani, mitä aamiaiseen tulee. Kohinooriin ei huolita ulkopuolisia luultavasti koronan takia, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää, vaikka Intian koronatilanne onkin (toistaiseksi) erinomainen. Koko Intian ilmaantuvuusluku sataatuhatta asukasta kohti on alle 1, ja Telanganan (osavaltio, jossa Hyderabadkin on) ilmaantuvuusluku on vain 0,35 per 100 000 asukasta, ja luvut ovat kaiken lisäksi olleet jo pitkään laskusuunnassa. Kun vertaa tilannetta esimerkiksi Suomeen, on vaikea ymmärtää, miten Intiassa voi olla näin hyvä koronatilanne. Mutta seuraava aalto iskee Intiaankin, ja on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Ja kun se tapahtuu, seuraukset ovat todennäköisesti katastrofaaliset, sillä intialaisista vain 31 prosenttia on kahdesti rokotettuja.

Park Hyattin aulaa.

Minusta Park Hyatt on ihana hotelli (eikä siellä taatusti ole hometta!), ja asuinkin Park Hyattissa pari vuotta sitten jonkin aikaa, kun anoppilassa oli liikaa tunkua. Ihastuin silloin Park Hyattin aamiaiseen ja ruokaan muutenkin. 

Tällä kertaa olin kuitenkin hieman pettynyt huomatessani, että lähes kaikki ruoka oli lasiseinän takana eli ruokaa ei saanut itse ottaa. Buffetaamiaisen idea kun on minulle juuri se, että saan itse katsoa, mitä eri padoissa on, ja ottaa sitä, mikä näyttää hyvältä. Toki tiedän, miltä intialaiset ruoat suurin piirtein näyttävät, mutta olisin silti halunnut päästä itse kauhan varteen (first world problems!). Mutta ei auttanut itku markkinoilla, ja lopulta totesin, että ei sitä ihminen näinkään nälkään kuole. 😆 

 En viitsinyt kuvata dosia ja muita tuttuja juttuja, joten otin vain muutaman kuvan.

Pooreja ja aloo bhajia eli perunacurrya.

Nuo pienet pallerot ovat ponganaluja ja muut lautasella olevat ovatkin jo tuttuja (idli, medu vada, sambaria ja tomaattichutneyta).

French toast ansaitsi tulla kuvatuksi jo senkin takia, että jouduin odottelemaan sitä valehtelematta 45 minuuttia. Minulle käytiin sanomassa kolmeen kertaan, että French toastini olisi tulossa ihan kohta, ja lopulta menin itse kysymään tiskiltä, onko annokseni kanssa jokin ongelma, kun sen valmistamisessa kesti niin kauan. Mitään ongelmaa ei kuulemma ollut, mutta leipä piti hakea jostain "alakerrasta", ja siksi annoksen valmistamisessa kesti niin kauan. Päätin kuitenkin sinnikkäästi odotella, koska en syö koskaan Franch toastia, mutta juuri nyt teki sellaista mieli. Onneksi French toast oli kaiken odottamisen arvoinen – ihan täydellinen!

Edellä mainittujen lisäksi söin kasvismunakkaan, yhden dosan, ison hedelmälautasen ja croissantin, eli vatsa tuli kutakuinkin täyteen. 😆 Eipä ole ihmekään, jos tulee vatsavaivoja, kun ihminen sortuu tällaisiin ylilyönteihin. Mutta ihan normaali kotiruokakin on Intiassa (normaalina annoksinakin) minulle jotenkin liian raskasta syötävää. Erityisesti riisi tekee vatsaan sellaisen tunteen kuin minulla olisi vatsassa iso kivi. Yksi kerta riisiä päivässä vielä varmasti menisi, mutta riisiä sekä lounaalla että illallisella on minun ruoansulatukselleni ihan liikaa.

Perjantaina vietin kokonaisen päivän ystäväni luona, ja oli ihana nähdä muutaman vuoden tauon jälkeen. Ystäväni oli muuttanut uuteen kotiin, ja kävin kyläilemässä siellä ensimmäistä kertaa. Asuinalue oli upea, ihan kuin jokin lomaresortti. Alueen asukkailla on käytössään mm. kuntosali, uima-allas upeine ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, kauneudenhoitopalvelut, squash- ja tennishallit, kirjasto, kokoustilat, ravintola, kahvila ja mitä vielä.

Söimme lounaan alueen ravintolassa, ja ruoka oli todella hyvää. Ruokakuvat ovat vähän kyseenalaisia, koska tarjoilija tarjoili ruoat lautasillemme (ärsyttävä intialainen tapa), enkä kehdannut pyytää, saisinko kuvata annokset tarjoilemista. 

Garlic prawns.

Fish tikka.

Hara bhara kabab eli vihreitä kasvispalluroita.

Mutton rogan joshia (lammasta), pudina laccha parathaa (minttuleipää) ja tandoori rotia (tandooriuunissa paistettua leipää).

Biryani jäi kuvaamatta, koska käteni oli tahmainen sormilla syömisen jälkeen. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan tahmaisilla sormillani finger bowlin. 😆

Tämä kulho ei siis ole tarkoitettu juotavaksi, vaan sitruunavedessä on tarkoitus pestä käsi sormilla syömisen jälkeen.

Jälkiruoaksi gulab jamun ja jäätelöä.

Autonkuljettaja tuli hakemaan minut illalla kotiin, ja ystäväni ja hänen anoppinsa (joka asuu ystäväni ja hänen perheensä luona ja joka oli aivan ihana nainen) tulivat vielä meille (eli siis anoppilaan) kylään. 

Tämänpäiväisen aamiaisen jälkeen kävimme ukkelin kanssa yhdessä isommassa Ratnadeepissä ostamassa vähän vihanneksia, sillä autonkuljettajan käsi leikattiin eilen, eikä häntä pysty nyt laittamaan vihannesostoksille. Onneksi leikkaus meni ilmeisesti hyvin, ja autonkuljettaja pääsi tänään jo kotiinkin. Nyt pojan pitäisi malttaa levätä jonkin aikaa, mutta saa nähdä, miten lepäämisen kanssa käy.

Tässä Ratnadeepissä oli ilo asioida, sillä siellä oli tosi hyvä valikoima vihanneksia, ja kaikki oli tuoretta – tai ainakin minusta näytti siltä. Jännityksellä odotin, millaisen tuomion anoppi antaisi kotiin kantamistamme vihanneksista, mutta kaikki sai anopin hyväksynnän (eikä anoppi kysellyt edes hintoja!).  

Minä olen ajellut autoa eilisestä asti, kun autonkuljettaja jäi pois töistä. Appiukko ehdotti tilapäisen autonkuljettajan palkkaamista autonkuljettajan sairasloman ajaksi, mutta me olimme ukkelin kanssa sitä mieltä, että emmeköhän me pärjää oman perheen voimin. Ajelemista tulee minulle loppujen lopuksi kuitenkin aika vähän, kun appiukkokin menee töihin yleensä vain aamupäiväksi, ja ukkelin ja appiukon toimistot ovat kivenheiton päässä toisistaan. Ukkeli tulee lounaalle kotiin, menee lounaan ja ns. siestan jälkeen iltapäivällä takaisin töihin ja palaa sitten taas illalla kotiin, eli ukkeli pitää ajaa toimistolle ja sieltä takaisin pari kertaa. (Ukkeli ei aja Intiassa itse autoa, kuten ei aja ukkelin velikään. Hyvin moni intialainen käyttää mieluummin autonkuljettajaa kuin ajaa itse.) Vaikka minulle tulee varsin vähän ajamista, tajusin eilen, että on tämä nyt sillä lailla velvoittava pesti, etten voi lähteä omille retkilleni kovin pitkäksi aikaa, koska pitää laittaa muiden menemiset etusijalle. Mutta tämmöistä tämä nyt on ainakin jonkin aikaa.  

Yhtenä iltana lähdin muka vain käymään Durgam Cheruvu -järven rannalle tehdyssä puistossa, joka sijaitsee ihan tuossa vieressä. 

Puistoon päästäkseen pitää maksaa kymmenen rupian (11 sentin) pääsymaksu. Appiukolla on puistoon eläkeläisen vuosikortti, joka maksaa 800 rupiaa (9,4 euroa), mutta appiukko ei ole käynyt koronan takia puistossa pitkään aikaan. Puisto on auki intialaiseen tapaan vain aamuisin ja iltaisin, ja päivällä (kello 9–16) puisto on kiinni. 

Olin iloisesti yllättynyt, sillä puisto oli tosi hyvin hoidettu ja viihtyisä.

Taustalla näkyy Durgam Cheruvun ylittävä silta, jonka näkeminen on ollut haaveissani.

Tuossa kuvan vasemmassa laidassa näkyy anoppilan asuinaluetta, eli alue sijaitsee ihan järven vieressä. Appivanhempien asunto ei sijaitse kuitenkaan järven puolella vaan tien puolella.

Puistoon oli tehty muun muassa kuntoilulaitteita ja lasten leikkipaikka, ja jooga-aluekin puistossa ymmärtääkseni on, mutta se ei osunut silmiini.

Tätä allasta käytetään Ganesha-patsaiden upotukseen Ganesh Chaturthi -juhlan aikana.

Durgam Cheruvu on kyllä muuttunut muutamassa vuodessa tosi paljon. Aiemmin järven rannoilla oli slummeja, ja vesi oli lähinnä puhvelien kylpyhetkiä varten. Järvi ja sen ympäristö olivat niin saastaisia, että kukaan täysjärkinen ei mennyt järven lähellekään. Nyt järvellä järjestetään jopa veneajeluja! 

Vessatkin järven rannalle oli ilmestynyt.

Saavuttuani melkein sillan alle keksin, että olin kun kerran tullut jo niin pitkälle, voisin nousta saman tien sillalle ja kävellä sillan yli. Piti edetä suuntavaistoa käyttäen, koska minulla ei ollut edes nettiä kännykässä, jotta olisin voinut tutkia reittiä kartasta.

Mietin, että jos en löydä tietä sillalle, kysyn joltakulta, mutta aikani kujilla harhailtuani alkoi näyttää lupaavalta.

Tuonne pitäisi kai jotenkin päästä!

Haa, löysinpäs!

Durgam Cheruvun ylittävä silta on teräsvaijeri-riippusilta, ja se avattiin vuoden 2020 elokuussa. Silta helpottaa huomattavasti liikkumista Jubilee Hillsin ja Madhapurin kaupunginosien välillä, sillä ennen siltaa piti ajella järven rantaa myötäillen kapeita kujia, jotka olivat ruuhka-aikoina täysin tukossa. 

Siellä se on!

Tuolta suunnasta mie tulin.

Sillalla on autoille kolme kaistaa suuntaansa sekä kummallakin puolella siltaa jalkakäytävä.

Puiston portti (eli siis lähtöpaikkani) sekä anoppilan talot näkyvät tuolla vasemmassa reunassa ja Ganesha-allas ja veneilypaikka kuvan oikeassa reunassa. 

On se komea.

Teräsvaijerit.

Joku on lähtenyt veneilemään.

Enpä sitten malttanut olla käväisemättä Inorbitissakin, kun kerran sen liepeillä olin, ja loppujen lopuksi "pikaiseen puistokäyntiini" kului kaksi tuntia. Perääni oli soiteltu ukkelin ja appiukon toimesta jo useamman kerran, mutta kukaan ei ollut saanut minua kiinni (Whatsapp-puhelut eivät tulleet perille). Tämän jälkeen olen yrittänyt ilmoitella vähän tarkemmin, mihin olen menossa.

Perjantai-iltana käväisin puistossa pimeällä, kun olin nähnyt valaistusta sillasta kuvia, ja halusin nähdä sillan omin silmin. 

Kylläpä silta olikin kaunis!

Sillan valaistus muuttuu joka hetki, ja se näkyy parhaiten videolta:

Tänään mietin Durgan Cheruvun puiston ohi ajaessani, että olipa hyvä, että kävin puistossa arki-iltana! Puistoon näkyi nimittäin nyt sunnuntaina olevan ihan hirveä tungos. 

Aamiaisella  tuli syötyä vissiin hieman liikaa, kun en pystynyt syömään koko päivänä mitään. Nyt illalla söin yhden dosan sambarin kanssa (dosa ei ole yhtä raskasta syötävää kuin riisi), ja sitä ennen join lasillisen anopin ihmejuomaa, jonka pitäisi auttaa ruoansulatuksessa. Maku ei ollut kummoinen (lasilliseen kuumaa vettä sekoitettiin kaksi teelusikallista juustokumina-korianteri-fenkolijauhetta), mutta toivottavasti vaikutus on toivotunlainen. Ruokaöverit taitavat olla minun osaltani nähtyjä – tai ainakin tänään tuntuu siltä. 😆 Katsotaan, kuinka kauan olen tätä mieltä!