Namaste

Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että Kukkapilli on tullut tiensä päähän ja että on tullut aika laittaa pillit pussiin. Nyt jutut jatkuvat kuitenkin ainakin hetken aikaa, sillä lähdemme ukkelin kanssa perjantaina Intiaan. Koska blogini oli alun perin nimenomaan Intia-blogi, koen melkeinpä velvollisuudekseni kirjoitella Intia-kuulumisista blogiinikin. Onneksi tämä velvollisuus on kuitenkin mukava, sillä Intiasta kirjoittelu ei ole mitään pakkopullaa vaan oikein mieluisaa. Eikä omasta elämästä kirjoittelukaan tunnu niin typerältä, kun sen tekee Intiasta käsin.

Finnair ei lennä edelleenkään Intiaan, joten matkamme on hieman tavallista pidempi, kun joudumme käyttämään Lufthansaa. Lennämme ensin Frankfurtiin ja sieltä Bangaloreen, josta jatkamme seuraavana päivänä Hyderabadiin ja anoppilaan. Viime Intian reissustani onkin kulunut jo reilut kaksi vuotta, sillä kävin Intiassa edellisen kerran vuoden 2019 heinä-elokuussa. Ukkelihan kävi jo tänä syksynä Intiassa ja palasi takaisin Suomeen, mutta nyt olemme siis menossa yhdessä takaisin. 

Intiaan meno jännittää minua aika tavalla, enkä oikein itsekään tiedä, miksi. Jännitys on kuitenkin sellaista myönteistä, ja odotan ilolla kaikkea, mitä eteen tulee. (Minun kirjoissanihan mikään ei voi mennä koskaan pieleen, vaan kaikki tulee olemaan aina onnea ja päivänpaistetta. Lasini ei ole puolityhjä eikä puolitäysi vaan tulvii yleensä yli äyräiden. 😆) Odotan erityisesti anopin ja ystäväni tapaamista, ja on myös mielenkiintoista nähdä appivanhempien uusi asunto vihdoinkin valmiina (kuvia keskeneräisestä asunnosta kahden vuoden takaa voi käydä katsomassa täältä).

Kun mietin, mitä matkaltani toivoisin, lista muotoutui päässäni seuraavanlaiseksi: 

Haluaisin:

• käydä kurtaostoksilla
• syödä anopin paistamia dosia
• tavata ystäväni
• kiertää Durgam Cheruvu -järven
• nähdä järven ylittävän uuden sillan iltavalaistuksessa
• koeajaa uudet metrolinjat
• vetää ruokaöverit jossakin buffetissa
• käydä Ikeassa ja ostaa ovimatto, jossa lukee teluguksi tervetuloa
• käydä hieronnassa tai jossakin hoidossa
• kokkailla anopin kanssa
• käydä aamiaisella Westinissä tai Park Hyattissa
• käydä treenivaateostoksilla
• löytää induktioliedelle sopiva idlikeitin ja roudata se Suomeen
  
• ajella erityisesti Madhapurissa, Kondapurissa ja Road no. 45:llä (entisiä asuinseutujamme) ja bongailla, kuinka Hyderabad on muuttunut viime vuosina
  
• käydä drive-in-jäätelöbaarissa
  
• käydä kävelyllä KBR-puistossa 
• tavata sukulaisia
  
• syödä yhden tuttavan valmistamaa taskurapucurrya (viime kyläreissulla kyseinen elämys jäi kokematta, kun taskurapua ei ollut ollut sinä päivänä saatavilla)
  

Kurtaostoksille on suorastaan pakko mennä, sillä kun kävin läpi kaikki kurtani, niistä vain kahdeksan mahtui päälleni. Yläkroppaani on tullut parin viime vuoden aikana sen verran lihasta (voi toki olla läskiäkin), että kurtien saumat vain natisivat, kun yritin tunkea niitä päälleni. Kurtathan eivät jousta yhtään, joten ne ovat siinä mielessä aika armottomia vaatekappaleita. Harmittaa, että minulla olisi niin monta kivaa kurtaa, mutta en pysty enää käyttämään niitä. Mutta itsepähän olen tämänkin tilanteen aiheuttanut.

Nämä mahtuivat sentään vielä päälleni.

Listalla oli myös random ajelu ukkelin ja autonkuljettajan kanssa (tämmöiset päämäärättömät ajelut ovat osoittautuneet usein ihan parhaiksi reissuiksi), mutta tämä toive jää hyvin todennäköisesti toteutumatta. Autonkuljettaja (sama poika, joka on ollut appivanhempien palveluksessa jo vissiin kymmenen vuotta) loukkasi jokunen vuosi sitten kätensä kaatuessaan moottoripyörällä. Käsi on ollut välillä hyvässä kunnossakin, mutta jos poika on rasittanut kättään jotenkin (nostamalla esimerkiksi painavaa televisiota, kuten taannoin Tirupatissa), käsi on kipeytynyt ja turvonnut todella pahasti. Kuumettakin pojalle on noussut. Kun poika kävi onnettomuuden jälkeen röntgenkuvassa, kuvissa ei näkynyt mitään poikkeavaa, mutta nyt kun poika kävi –  ukkelin ja ukkelin veljen kannustamina – uudestaan sekä röntgenkuvassa että magneettikuvassa, kuvista näkyi, että pojan kädessä on luutulehdus. Käsi vaatii todennäköisesti leikkauksen, jossa poistetaan tulehtunutta ainesta, joten poika saattaa olla pois pelistä pitkänkin aikaa. 

Koska poika on niin tunnollinen, hän on ollut huolissaan, kuinka appivanhemmat pärjäävät ilman häntä. Poika on hoitanut anoppilassa autonkuljettajan tehtävien lisäksi muitakin juoksevia (ja vähemmän juoksevia) asioita, ja kun pojalla ei ole mitään pahoja tapojakaan, vaan hänen sydämensä on puhdasta kultaa, hän on ollut appivanhemmille lähes korvaamaton. Yhtä hyvää työntekijää on siis mahdoton löytää, mutta jotenkin autonkuljettajan sairasloma-aika pitäisi nyt pärjätä. Minä voin tietenkin toimia appivanhempien autonkuljettajana sen aikaa, kun olen Intiassa, mutta tämä on vähän huono ratkaisu, koska olen huomannut, että appiukko arastelee pyytää minua kuskailemaan itseään minnekään. Harvemmin miniät toimivatkaan Intiassa autonkuljettajina. 😆 Anopin kuskailu puolestaan tietää potentiaalisia ongelmia, sillä minä en tunne kaikkia oikopolkuja, jotka autonkuljettaja tuntee, joten minun ajamanani matka pisteestä A pisteeseen B on luonnollisesti hieman pidempi kuin autonkuljettajan ajamana. Tämä puolestaan tietää lisääntynyttä bensankulutusta eli ylimääräistä rahanmenoa, ja koska anoppi on tarkka jokaisesta rupiasta, tilanne saattaa eskaloitua. Mutta eipä mennä vielä asioiden edelle. 

Autonkuljettajan kanssa taatelivarkaissa vuonna 2013.

Karimnagarissa.

Passini oli menossa vanhaksi ensi vuoden helmikuussa, mutta en ollut saanut haetuksi uutta passia, koska inhoan passikuvien ottamista yli kaiken. Lokakuun alussa sain kuitenkin itsestäni sen verran irti, että raahauduin valokuvaliikkeeseen teloitettavaksi. Tulikin taas kerrassaan upeita kuvia. Ihan voisi kauneuskilpailuun lähteä. Kun täytin passihakemusta netissä, kävi ilmi, että en selviäisikään pelkällä sähköisellä hakemuksella, vaan minun pitäisi mennä poliisiasemalle näyttämään lärvini ja otattamaan sormenjäljet. Kuten kaikki tiedämme, aikoja poliisiasemalle on tätä nykyä mahdoton saada lyhyellä varoitusajalla, ja vaikka kävin läpi kaikki mahdolliset lähikunnat, seuraava vapaa aika olisi mennyt pitkälle marraskuuhun. Kouvolasta löytyi aika marraskuun alkupuolelta, ja päätinkin tehdä pienen päiväretken Kouvolan poliisiasemalle. Silti aika meni melkein kuukauden päähän.

Passin normaali toimitusaika (5–8 vuorokautta) kuulosti liian pitkältä, koska meidän piti päästä varaamaan liput mahdollisimman pikaisesti, joten kyselin poliisiaseman virkailijalta nopeammista toimitusvaihtoehdoista. Pikatoimitukseen menisi kuulemma enintään kolme päivää, mutta express-passin voisi saada yhdessä päivässä, jos päiväkiintiössä olisi tilaa. Koska sitä tilaa oli, päätin ottaa express-passin, jonka sai 39 euron lisämaksulla. Kysyin huvikseni virkailijalta, onko sattunut useinkin niin, että asiakas olisi halunnut pika- tai express-passin, mutta ei ole sitä saanut, koska päiväkiintiö on ollut jo täynnä. Virkailija muisteli, että ainakaan hänen aikanaan ei ole tullut kertaakaan vastaan tilannetta, että kiintiö olisi ollut täynnä.

Minulla oli aika Kouvolan poliisilaitoksella kello 10 aamulla, ja jo kello 14.34 sain kännykkääni viestin, että passini olisi noudettavissa Jätkäsaaren Verkkokaupasta. Passin saamisessa kesti siis huimat neljä ja puoli tuntia, ja passini oli Jätkäsaaressa ennen minua (minä olin perillä vasta vähän ennen neljää, kun treffasin Kouvolassa ystäväni). Olipahan nopeaa toimintaa!

 

Minulta kyseltiin aiemmin ravintolasuosituksia Helsingin intialaisista ravintoloista, mutta en uskaltanut suositella mitään, koska käyn tosi harvoin syömässä täkäläisissä intialaisissa ravintoloissa, koska ravintolat eivät ole mielestäni (eivätkä varsinkaan ukkelin mielestä) kovin kummoisia. Nyt kuitenkin uskallan suositella yhtä ravintolaa, Tandoori Villaa (sijaitsee Kalasatamassa), jossa ukkeli käy kollegoidensa kanssa silloin tällöin lounastamassa. Itse kävin kyseisessä ravintolassa kerran heinäkuussa lounaalla, ja viime viikolla kävimme ravintolassa myös illallisella muutaman intialaisen ystäväperheen kanssa, kun ukkelin kaveri juhlisti synttäreitään. 

Ukkelin kaveri oli varannut meille pöydän, mutta kun koko kööri oli saatu koolle ja rupesimme kyselemään pöytäämme, kävi ilmi, että meillä ei ollutkaan pöytävarausta. Syynä oli se, että ukkelin kaveri oli kyllä varannut pöydän Tandoori Villasta, mutta hän oli tehnyt varauksen vahingossa ketjun toiseen ravintolaan Metsälään. Äkkiä meille kumminkin järjestyi pöytä, ja omistajakin hälytettiin paikalle auttamaan, kun ravintolassa ei ollut osattu varautua niin isoon ryhmään.

Tandoori Villan ruoka on ollut tosi hyvää niin illalla kuin päivälläkin, vaikka butter chickeniä täällä (kuten muissakaan Helsingin ravintoloissa) ei kannata kuulemma tilata, koska se on aivan liian makeaa. Toki jos pitää makeasta, niin mikäs siinä, mutta eteläintialaiset kokevat ruoan makeuden usein ongelmalliseksi. Tämä onkin yksi Etelä- ja Pohjois-Intian keittiöiden suurista eroista, sillä pohjoisen ruoka on usein makeahkoa, mikä johtuu aineksista, joita ruoassa käytetään (mm. pähkinöistä ja kermasta). Pohjoisen ruoka on myös vähemmän mausteista kuin eteläisen Intian ruoka, mutta Tandoori Villan ruoka miellyttää näköjään eteläintialaisten makuhermojakin – ellei sitten erehdy tilaamaan sitä butter chickeniä.😆

Kun yrität ottaa ruokakuvaa, mutta kaikilla on niin kova nälkä, että ruoka karkaa pois nenän edestä. 

Lounas toimii buffetperiaatteella, ja tässä minun annokseni heinäkuulta. Santsasin toki...

Mukavaa lauantai-illan, viikonlopun ja marraskuun jatkoa!

😘