Kokemus tämäkin

Kun kirjoittelin taannoin dosista ja muista Etelä-Intian herkuista, minulta kysyttiin kommenteissa, voisiko näitä samoja ruokia maistella Suomessa jossain. Tiesin, että Helsingissä sijaitsee South Indian -ravintola, josta näitä ruokia saisi, mutta koska en ollut itse käynyt kyseisessä ravintolassa, en voinut suositella paikkaa omakohtaisesti.

Viime viikolla kävimme kuitenkin viimeinkin testaamassa South Indianin.

South Indian sijaitsee Kluuvin kauppakeskuksessa.

Ravintola on niin viihtyisä kuin kauppakeskuksessa sijaitseva ravintola voi olla.

Ravintolassa oli tuolloin arki-iltana meidän lisäksemme muutama intialainen perhe. Wolt ja Foodora toimittavat myös South Indianin ruokia, ja lounastakin ravintolalla näytti olevan tarjolla buffetpöydästä päätellen.

Olimme kuvitelleet, että tarjolla olisi iltaisin vain neljä kiinteää menuvaihtoehtoa (olisi kannattanut katsoa ravintolan nettisivuilla olevaa ruokalistaa vähän tarkemmin!), ja yllätys olikin erittäin mieluinen, kun ruokalista oli suuri (ehkä jopa hieman liiankin suuri, kun iski valinnanvaikeus). Löysimme iloksemme listalta kaikki tutut herkut, kuten dosat, idlit ja uttapamit, ja jokaista oli tarjolla useampaa laatua. 

Ruokalistalta ei löytynyt naanleipiä eikä butterchickenejä, mikä oli vain hyvä asia, koska se todisti, että ravintola oli – nimensä mukaan – uskollinen eteläintialaiselle ruoalle. 

Tilasimme alkuun podi idlejä ja chicken uttapamin, ja sen jälkeen dosat – minä podi dosan ja ukkeli potato masala dosan. 

Podi idlejä.

Chicken uttapam.

Samat lautasellani (lisukkeena sambarkeittoa ja kahta eri chutneytä).

Podi idlit (eli nuo linssikakkuset) sekä näyttivät että maistuivat kummallisilta: idlien päällä oleva podi (eli maustejauhe) oli luotaantyöntävän väristä, maku oli outo, ja idlit oli käräytetty pohjasta mustiksi. Chicken uttapamin tilaaminen oli pieni riski, sillä kanaversio uttapamista ei ole mikään tavallisin versio, eikä riskinotto ei tässä tapauksessa kannattanut, sillä uttapam oli maultaan ja koostumukseltaan ihan omituinen ja päällä oleva kanaseos mautonta. Annosten mukana tullut sambarkeitto oli kuin soseutettua linssikeittoa, johon oli yritetty saada jotain makua siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainoa valopilkku olivat chutneyt, varsinkin kookoschutney, jotka olivat aika hyviä. 

En haluaisi kuulostaa näin kielteiseltä, ja mielelläni kehuisin ruokia ja toivoisin ravintolalle pitkää ikää, mutta jos ruoka on sellaista kuin meidän annoksemme olivat, on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Mutta emme lannistuneet vielä, vaan olimme toiveikkaita, että jospa dosat olisivat napakymppejä. Niillä voisi pelastaa paljon.

Minun dosani oli aivan valtavan kokoinen, sillä dosan halkaisija oli arviolta noin 70 senttiä. Pieneksi annosta ei siis voinut ainakaan syyttää. Mutta. Kummankin dosat olivat pöytään tuotaessa aivan kylmiä, ja minun dosani oli vähän turhankin rapea, sillä se hajosi sormissa tuhannen paloiksi, jolloin sen syöminen ilman lusikkaa oli vaikeaa. Ukkelin dosan perunatäyte uiskenteli kuulemma öljyssä, ja minun podi dosassani oli täytteenä sitä samaa kuivaa harmaata jauhetta, jota oli idlien päälläkin. 

Kun tuli maksun aika, maksupäätteeseen tuli jokin ongelma, ja ukkeli joutui kokeilemaan maksamista kahteen kertaan, ennen kuin tarjoilija otti laitteen ja lähti kysymään apua keittiöstä. Siellä selvisi, että ongelman nimi oli ollut se, että tarjoilija ei ollut tajunnut ensimmäisellä kerralla (koska teksti oli suomeksi), että tulostuneessa kuitissa oli lukenut, että maksu oli hyväksytty. Jäin epäilyttämään, menikö maksu kahteen kertaan. Kun ukkeli katsoi myöhemmin maksujaan pankista, kävi ilmi, että maksu oli tosiaankin veloitettu tililtä kahteen kertaan. Sillä lailla. Tämä kruunasi ravintolakokemuksen.

Niin paljon kuin haluaisin South Indiania suositella, en voi mitenkään tehdä sitä. Ainakin nämä ruoat, joita me maistoimme, olivat todellisia rimanalituksia, ja on vaikea uskoa, että ravintolan muutkaan ruoat olisivat yhtään sen parempia. Ukkelin mielestä ruoka oli ollut mautonta, mutta minusta ruoissa oli kyllä ollut jotain makua, mutta kaikki maut olivat olleet kertakaikkisen omituisia. Teki mieli melkein pyytää vatsaltani anteeksi, että olin tunkenut sinne jotain noin kamalaa.

Myönteinen puoli tässä on se, että nyt ei tarvitse enää arvuutella, mennäkö syömään South Indianiin vai ei. Nyt siellä on käyty, ja toistamiseen ei tarvitse mennä. Suosittelisinkin tätä ravintolaa sellaiselle, joka haluaa tietää, millaista eteläintialaisen ruoan ei kuulu olla. 

Vertailun vuoksi laitan vielä kuvan Chennai Masala Dosan podi idleistä, vaikka en vertailusta varsinaisesti pidäkään. Ei olisi vaikea päättää, kumman annoksen ottaisin, jos pitäisi valita ulkonäön perusteella!

Jouduin viime viikolla ensimmäisen kerran elämässäni myös rengasratsiaan. Olin ajamassa Triplasta kotiin päin, kun näin lähellä Eläintarhan Nestettä massiivisen poliisikeskittymän sekä ukkoja valkoisissa asuissa touhuamassa jotain autojen kimpussa. Olin ajamassa paikan ohi muun autoletkan mukana, kunnes edessäni olikin yhtäkkiä poliisi, joka poimi minut jonosta ja viittilöi minua ajamaan sivuun. Vasta silloin näin suuret Rengasratsia-kyltit tien vieressä. 

Meikäläinen seuraavana vuorossa.

Siinä vuoroani odotellessani yritin kuumeisesti muistella, milloin meidän kesärenkaat renkaat oli uusittu. Ei mitään käryä asiasta! Kyllä siitä varmaan oli useampi vuosi. Toivottavasti ei kuitenkaan liian monta vuotta!

Kun vuoroni tuli ja sain ikkunan auki, yksi mies rupesi kyselemään minulta kaikenlaista sillä välin, kun valkopukuiset ukot puuhailivat renkaitteni parissa. Auton vuosimalli – muistinko sitä? Tämä oli helppo, ja vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Sitten tulikin jo vaikeampi kysymys: mikä oli oma arvioni renkaiden kunnosta? Hetken tuumailtuani yritin jotain poliittisesti ympäripyöreää vastausta tyyliin "eivät ne nyt ihan parhaassa kunnossa enää ole, mutta tuskin ne vielä sakkorenkaat kuitenkaan ovat". Mies tarkensi, että "vastaat siis tyydyttävä, asteikolla huono–tyydyttävä–hyvä?" Totesin, että tyydyttävä saattaisi olla lähinnä oikeaa. Seuraava kysymys vaati jo perusteellista harkintaa: "milloin olet viimeksi tarkastanut renkaiden ilmanpaineet?" Totuus oli nimittäin se, etten ollut katsonut ilmanpaineita sen jälkeen, kun kesärenkaat oli vaihdettu keväällä alle. Tuskin saisin lisäpisteitä siitä, jos kertoisin katsovani aina ennen ajamaan lähtöä, että renkaissa oli vielä ilmaa. 😆 Mutisin siis, että "ööh... on siitä jo jonkin aikaa... oisko jotain kuukausi?", ja mies rustasi vastauksen paperiinsa.

Sitten renkaita tarkastanut ukko tulikin jo ilmoittamaan renkaiden urasyvyydet, jotka olivat kaikissa renkaissa viiden millimetrin luokkaa. Renkaat olivat siis vielä ihan kohtalaisen hyvässä kunnossa. Helpotuksen huokaus! Sain vielä "vaivan palkaksi" työhanskat ja urasyvyysmittarin, joka olikin erittäin tervetullut kapistus. Nyt pitäisi enää muistaa käyttää sitä!

Viime viikolla tajusin, että pahin on koronan suhteen ehkä vihdoinkin jo takanapäin. Talomme aulaan oli ilmestynyt ilmoitus, että talon lenkkisaunat alkavat lämmetä taas tällä viikolla ja että kerhohuonekin avautuu. Kun olin lauantaina pyöräilemässä, ihmisiä oli menossa jäähallille ilmeisesti jotain peliä katsomaan, ja melkein liikutuin näystä. Jatkuuko elämä sittenkin? Voisimmeko tosiaankin palata pian normaaliin elämään? Ajatus tuntui jotenkin ihan käsittämättömältä, ja tässä puolentoista vuoden aikana on tullut niin monta kertaa takapakkia, että on vaikea uskoa, että normaali elämä olisi ihan kulman takana. Mutta toivotaan niin!

😘