Pönttöjä puussa

Tulipa käytyä taas muutaman päivän reissulla Savonlinnassa. Äidin on pitänyt tulla koko kesän ajan meille Helsinkiin, mutta meillä on ollut kuumuuden takia niin tuskaisat oltavat, että visiitti on siirtynyt aina vain. Äidillä on kotonaan ilmalämpöpumppu, jolla saa viilennettyä huushollin juuri niin viileäksi kuin haluaa, mikä on ihan huippujuttu äidin jaksamisen kannalta. Meillä on vain tuulettimia sekä siirrettävä ilmastointilaite, joka on todella epäkäytännöllinen, äänekäs, kömpelö ja kaikin puolin typerä laite. Toki sekin on parempi kuin ei mitään! Sitä tulee kuitenkin käytettyä harvakseltaan, ja suurimman osan ajasta sinnittelemme niissä olosuhteissa, jotka meille on kulloinkin suotu. Kuumuuden kanssa vielä jotenkin pärjäisi, mutta kuumuuteen usein liittyvä kosteus onkin jo epämiellyttävämpi juttu. Ei ole yksi tai kaksi päivää, kun ilmankosteus on ollut (sisällä) reilusti yli 60 prosenttia. 

Meidän parvekkeella ollut lämpömittarikin sanoi sopimuksensa irti ja levisi – kirjaimellisesti.

 

Päätin matkata tällä kertaa Savonlinnaan junalla, sillä en enää ihan luota tuohon meidän autoon. Katsastuskin on kohta taas tulossa, joten elämme jännittäviä aikoja. 😆 

Jo ennen Espanjaan lähtöämme ukkeli kurkkasi automme alle ja sanoi, että auton alta "roikkuu jotakin". Sen lisäksi auton alta kuului kuulemma välillä jotain outoa ääntäkin. Minä en jaksanut kiinnostua asiasta, enkä viitsinyt edes katsoa auton alle. Roikkukoon mikä roikkuu. Mitään outoa ääntäkään en ollut autosta kuullut. Espanjasta palattuamme auton alla roikkui ukkelin mukaan edelleen, joten minäkin suostuin vihdoin katsomaan auton alle. Mitä siellä nyt muka oli?

Kävi ilmi, että autosta oli irronnut koko pohja, ja pohja otti melkein maahan kiinni.

Roikkuuhan täällä.

Sanotaanko, että meikäläiseen iski yllättävä tarmonpuuska. Auto oli saatava korjaamolle heti! Ajoin kusi sukassa kaupungin läpi, kun pelkäsin, että pohja putoaa kesken ajon. Muutamassa töyssyssä kuului ihan selvästi, miten pohja raapi maata (miten en ollut kuullut sitä aiemmin?!), ja mukulakivikaduilla ajoin ehkä kymmenen kilometrin tuntivauhtia, ja sain varmasti useammankin autoilijan vihat päälleni. On se vain jännä juttu, miten ihminen voi elää tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, kun ei tiedä ongelmien todellista laatua, mutta heti kun ongelman tajuaa, alkaa panikointi.

Nyt vika on kumminkin korjattu, eikä korjauskaan kustantanut tällä kertaa kuin 44 euroa. Jäämme odottelemaan innolla seuraavia jännittäviä tilanteita auton kanssa.

Savonlinnassa on tullut käytyä niin monesti, että varsinaisten nähtävyyksien katselu ei jaksa enää oikein innostaa. Siitä huolimatta innostuin opastetusta kierroksesta, sillä sisko oli bongannut kierroksen, joka tarjosi ihan uuden näkökulman kaupunkiin, nimittäin linnunpöntöt. Savonlinnan seurakunnan haudankaivaja Marko Ruuskanen on tehnyt linnunpönttöjä Talvisalon hautausmaalle yli kymmenen vuoden ajan, ja nykyään hautausmaalla on jo yli 80 Ruuskasen tekemään taidepönttöä. Bongailin pönttöjä itsekin käydessäni moikkaamassa iskää hautausmaalla. 

Viime syksystä lähtien Ruuskanen on tehnyt lintupönttöjä myös ympäri Savonlinnan kaupunkia, ja osa pöntöistä on taidepönttöjä ja osa näköispönttöjä, jotka muistuttavat esikuvaansa. Saimme tutustua reilun tunnin mittaisella kävelykierroksella osaan lintupöntöistä ja kuulla ITE-taiteilija Ruuskasesta, linnunpöntöistä, niiden asukkaista sekä Savonlinnan historiasta. 

Savonlinnan Pikkukirkon näköispönttö.

Nälkälinnanmäen ravintolarakennus, joka rakennettiin vuonna 1873.

Nälkälinnanmäen ravintola näkötorneineen purettiin 1960-luvulla uuden kirjastorakennuksen tieltä, joka näyttää tältä:

Nykyään tässä entisessä kirjastorakennuksessa ei ole enää säännöllistä toimintaa, kun kirjastokin on siirtynyt Joeliin.

Olavinlinnan näköispönttö. Tämän tekemiseen Ruuskaselta meni 50 tuntia. Pöntöstä löytyvät kodit sinitiaiselle, talitiaiselle ja varpuselle.

Satulinna.

Mukulakivillä päällystetty Linnankatu on Sisä-Suomen vanhin katu. Taustalla näkyvä Putkan talo toimi aikoinaan siirtovankien putkana, mutta nykyään rakennuksessa myydään käsitöitä.

Areenasta löytyy kiva, viiden minuutin mittainen haastattelu, jossa Ruuskanen kertoo töistään. Kannattaa katsoa! Opastetulle pönttökierroksellekin pääsee tämän kesän aikana vielä kaksi kertaa, 5.8. ja 12.8. Lisää tietoa kierroksista löytyy täältä. 

Siitä on aikaa, kun olen käynyt syömässä Muikkuterassilla, mutta nyt kävin äidin kanssa syömässä siellä muikut. 

Osui ja upposi!

Muikkuterassi sijaitsee hotelli Seurahuoneen kuudennessa kerroksessa, joten sieltä avautuu kivat näkymät torille ja järvelle. Olipa ihana nähdä Savonlinnan torilla vilskettä, kun muistaa, miten ankealta torilla vielä keväällä näytti. 

Ostimme torilta äiteen kanssa ehkä parhaita perunoita ikinä...

... sekä loimulohta Prisman pihalta.

Nalle ja Enska kesätunnelmissa.

Yhtenä päivänä teimme äidin ja siskon kanssa pienen retken Enonkoskelle. Retken tarkoituksena oli nähdä lähinnä Enonkosken hiekkaveistokset. Enonkoskella oli tarkoitus kisailla tänä kesänä hiekanveiston Euroopan mestaruudesta, mutta korona vei senkin tapahtuman. Enonkosken kunta järjesti kuitenkin taidenäyttelyn, jossa on esitteillä kahden ja puolen metrin korkuisia hiekkaveistoksia. Teemana on "Eteenpäin; me onnistumme...", ja tässä muutama veistoksista:

Sofia Sopanen: Metsän mehiläiset

Riitta Matikainen: Joko päästään

Katja Kuklina & Egor Kuklin: Tekniikan kehitys

Katja Kuklin: Hymyile.

Enonkosken silta.

Laiska bloggari ei jaksa kirjoittaa vaan ottaa kuvan opastaulusta (ja samalla näköjään päättömän selfien).

Enonkoskella oli koskikin. Kuinka yllättävää.

Bodari liikenteessä.

Riisuttu peilimalli.

Piipahdin vielä yhdessä paikassa, joka olikin minun mielestäni se kaikkein mielenkiintoisin paikka. Kyseessä on Juvolan hylätty tiilitehdas, joka oli ollut viimeksi käytössä vuonna 1966. Käyntini oli aika pikainen, sillä äiti ja sisko odottivat autossa (ja bensakin oli lopussa), joten en ehtinyt tutkimaan kuin yhden rakennuksen.

Tehdasrakennus, jota kävin tutkimassa.

Päädyin taas pohtimaan sitä, miten paljon maailmassa on mielenkiintoisia asioita, joista ei tiedä yhtään mitään – kuten nyt vaikkapa tiilien valmistus. Olisipa kiva palata menneeseen ja päästä tällaiselle tehtaalle pällistelemään, miten tehdas on oikein toiminut. Muutenkin kaikenlaiset tehtaat kiehtovat minua jostain syystä kovasti. Huvinsa kullakin. 😆 

Tiilitehtaita oli 1900-luvun alun Suomessa melkoinen määrä, peräti 198 kappaletta. Tämä johtui siitä, että Suomea rakennettiin vuosisadan alussa voimakkaasti, joten tiiliäkin tarvittiin valtavasti. Juvolan tiilitehdas perustettiin vuonna 1905, ja toiminta lopetettiin siis vuonna 1966. Tiiliteollisuuden huippu oli saavutettu kuitenkin jo huomattavasti aiemmin, vuonna 1912, ja 1920-luvulta alkaen tiilien rinnalle alkoi kehittyä halvempia vaihtoehtoja, kuten betonituotteet. 

Rojukasan yli ja sisään!

Juvolan tiilitehtaalla töissä ollut Aarno Ojasalo muistelee Itä-Savon artikkelissa: 

"Juvolassa voi nähdä vieläkin jäänteitä isoista kuopista, joista savea kaivettiin tiilituotannon tarpeisiin. Savea nostettiin talvella, hyvinä pakkaspäivinä. Raaka-ainetta saatiin ihan tehtaiden läheltä eri tilojen mailta. Savi ja hiekka sotkettiin maahan kaivetussa montussa massaksi, josta tiilet tehtiin. Montun halkaisija oli noin kahdeksan metriä. Hevonen kiersi monttua ympäri ja montussa ollut vekotin sekoitti massaa. 

Tiilien varsinainen valmistus eli muottiin lyöminen ja polttaminen aloitettiin keväällä, sitten kun säät sallivat. Kevään yöpakkasten aikaan tuotantoa ei voinut käynnistää, koska tiilet eivät olisi kuivuneet kunnolla. 

Parhaimmillaan tehdas työllisti noin 60 henkilöä. Asiakkaat noutivat tiiliä tehtaalta, mutta niitä kuljetettiin kaupunkiin myös laivoilla. Sotien jälkeen kiireet vasta alkoivatkin, kun jälleenrakentaminen pääsi vauhtiin. Tiiliä piti saada kaupunkiin sellaisella tohinalla, etteivät tiilet ehtineet aina edes jäähtyä. Tiiliä hakemaan tulleissa kuorma-autoissa oli myös puulavoja. Kun kuumat tiilet lastattiin lavalle, niin lavathan syttyivät joskus palamaan. Niitä sai tehtaan henkilökunta välillä sammutella."

Minulle jäi vähän hämärän peittoon tämän tehdasrakennuksen "anatomia". Piipusta päätellen rakennuksessa oli uuni, kehäuuni, mutta en oikein osannut paikallistaa, missä uuni oli (tai oli ollut), enkä päässyt jyvälle pelkästään tehdasrakennusta katsellessani siitäkään, millainen tiilinvalmistusprosessi oli oikein ollut.

Polvisuojuksiakin on näköjään tarvittu.

Ylätasanteelle pääsi aika epäilyttävän näköisiä portaita pitkin.

Ylhäältä löytyi lisää tiiliä ja jonkinmoinen kone. 

Jätin menemättä ylätasanteelle, kun en viitsinyt kokeilla, vieläkö nuo lankut kestäisivät ihmisen painoa, joten otin kuvat tasanteen reunalta.

Ulkopuolella oli jos jonkinlaista roinaa, jolla on kai ollut jotain tekemistä tiilien valmistuksen ja kuljetuksen kanssa – tai sitten ei?

Käyntini jäi edellä mainituista syistä vähän pikaiseksi, ja hieman jäi kutkuttelemaan mennä tiilitehtaalle uudestaan ajan kanssa. 

Tiilitehtaan muita rakennuksia.

Loppuun vielä muutama makrokuva (varoitus ötökkökammoisille!). En olekaan kuvannut ötököitä pitkään aikaa, ja sitä puuhaa on suorastaan ikävä. Jätkäsaaressa kun ei ötököitä hirveästi ole (paitsi hämähäkkejä – niitä riittää!), ja pelkkien ötököiden takia pusikkoon lähteminen kuulostaa jotenkin työläältä. Mutta saatanpa vielä lähteäkin, koska ötököiden tutkailu on niin kivaa.

Mukavaa heinäkuun jatkoa! 😘