Tuuheat poskissa

Ensinnäkin pahoittelen, että edellisen postauksen kommentteihin vastaaminen kesti niin kauan. Teimme loppuviikosta pienen matkan Singaporeen, ja reissu oli niin hektinen, että en ehtinyt edes avata läppäriä. Sitten seurasi matkustamista suuntaan jos toiseenkin (ensin Singaporesta Hyderabadiin, sitten Hyderabadista Delhiin ja vielä Delhistä Helsinkiin), joten blogiasiat jäivät edelleen pahnanpohjimmaisiksi.

En ole eläessäni tehnyt yhtä kiireistä matkaa kuin tämä kokonaisuudessaan oli, enkä halua tehdä tulevaisuudessa ihan välttämättä toista samanlaista. Olisi ollut kiva katsella taas vähän Hyderabadiakin, mutta sellaiseen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, enkä ehtinyt tapaamaan Hyderabadissa asuvaa ystäväänikään. Myös joogastudiolla käyminen vanhemman siskontyttären kanssa jäi. Mutta tämä oli nyt tällainen matka, ja tulevaisuuden Intian-matkat ovat varmasti erilaisia, kun appivanhempien asuntokin on valmis.

Katunäkymää hotellimme lähellä.

Hotelli, jossa ukkelin kanssa asuimme, oli noin puolentoista kilometrin päässä anoppilasta, eli varsin näppärällä paikalla. Kävelin hotellin ja anoppilan välisen matkan pari kertaa ja muistin taas, miksi en hirveästi tykkää kävellä Intiassa muualla kuin KBR-puistossa (jossa en myöskään ehtinyt käymään kertaakaan). Vaikka kuinka yritin katsella kävellessä jalkoihini, eiköhän jokin paskakökkäre lentänyt legginseilleni. En tiedä, oliko tuotos ihmisen vai eläimen, enkä välittänyt jäädä tutkimaan asiaa tarkemmin, vaan potkaisin kökkäreen toisella jalallani irti. Tämä oli yksi syy, miksi jouduin käyttämään hotellin pyykkipalvelua.

Katua anoppilan nurkilla.

Tämä koiraressukka sai sydämeni tuhannelle mykkyrälle.

Intia ei ole mikään jalankulkijaystävällinen maa, mutta olin ilmeisesti niin tottunut Medellínin hulppeisiin ja siisteihin jalkakäytäviin, että intialainen tyyli oli päässyt unohtumaan. Jalkakäytävät loppuvat Intiassa (ainakin Hyderabadissa) yhtä äkillisesti kuin alkavatkin, ja jalkakäytävällä saattaa olla melkein mitä vain. Käveleminen on Intiassa joskus siis melkoista puikkelehtimista, ja ääni- ja hajumaailma tarjoavat mukavasti lisähaastetta.

Liikenteen meteli on Intiassa hirvittävä, sillä torvet soivat lakkaamatta. Ensi alkuun ihmettelin, onko torvia pakko soittaa ihan koko ajan, mutta kun istuin itse ratin taakse ja lähdin ajamaan, tajusin varsin pian, että kyllä on. Intialaiset kuskit katsovat nimittäin vain yhteen suuntaan – eteenpäin – joten takaa tulevan kuuluu ilmoittaa olemassaolostaan äänimerkillä. Sivu- ja peruutuspeilit ovat Intiassa siis käytännöllisesti katsoen tarpeettomia.

Palasimme Singaporesta takaisin Hyderabadiin keskellä yötä ja majoituimme samaan hotelliin, jossa olimme asuneet ennen matkaakin. Kello oli puoli kolme, kun pääsimme vihdoin nukkumaan. Vaan kuinka ollakaan, aina kun sammutimme valot, yövalot räpsähtivät hetken päästä itsekseen palamaan. Räpläsimme valokatkaisijoita epätoivoisina, ja minä meinasin jo poistaa lampuista polttimotkin, mutta lopulta ei auttanut muu kuin soittaa korjausmies paikalle keskellä yötä. Korjausmies avasi huoneen katossa olevan luukun, puuhaili katonrajassa aikansa ja kertoi sitten, että joskus systeemi jumittuu, ja valot syttyvät siksi päälle automaattisesti. En voinut muuta kuin nauraa tilanteen koomisuudelle: me yritimme nukkua, mutta valot syttyivät aina uudestaan ja uudestaan.

Hotellin aulaa.

Lentokentältä hotelliin palatessa totesin taas, miten erilainen Intia on yöllä kuin päivällä. "Hotellien" (jotka eivät oikeasti ole hotelleja vaan ruokapaikkoja) valot vilkkuvat pimeässä kutsuvina, ja massiiviset marriage hallit loistavat keskellä yötä kuin lavastetut elokuvanäyttämöt. Kulkukoirat mekkaloivat, ja päänsä täyteen juoneet miehet toikkaroivat kuka missäkin. Nytkin yön pimeydestä tielle ilmestyi aivan tolkuttomassa seilissä oleva ukko, joka ei meinannut osata autotieltä pois, joten autonkuljettaja joutui tekemään äkkijarrutuksen. Toinen sankari taas päätti alkoholin rohkaisemana kokeilla, miltä poliisina oleminen tuntuisi, ja yritti silmät päässä seisoen kömpiä risteyksessä olevaan liikennepoliisin pömpeliin. Pitäisi joskus kuvata video Intian yöstä, mutta koikkelehtiminen kadulla keskellä yötä ei ole oikein suositeltavaa, kun liikkeellä on kaikenlaisia hörhöjä.

Ennen Singaporeen lähtöämme jätin mukavan tipin huoneemme siivoojalle kiitokseksi siitä, että hän oli pitänyt nallestani niin hyvää huolta.

Kirjoitin siivoojan jättämään lappuun kiitoksen ja piirsin vielä nallen kuvankin.

Kun palasin illalla hotelliin pakkaamaan viimeisiä kamoja lentoa varten, ovikello soi. Oven takana seisoi nuorehko poika, joka esitteli itsensä minulle samaiseksi siivoojaksi. Poika kysyi, olinko ollut tyytyväinen huoneen siisteyteen ja kertoi huolehtineensa "nukestani". Olipa ihana tavata poika kasvoista kasvoihin ja päästä kiittämään häntä ihan henkilökohtaisesti. Onnellista elämää pojalle. ❤

Siivoojan jättämä tervehdys viimeisenä päivänä. Tämä cooli kaveri näyttää ihan valmiilta lähtemään Singaporeen!

Huomasin sellaisen asia, että nyt kun asuin muualla kuin anoppilassa, teki mieli syödä aina mahdollisuuksien mukaan länsimaista ruokaa. Oli ihana saada hotellin aamiaisella tuttuja juttuja, kuten munakokkelia, leipää ja hedelmiä. Olen alkanut jotenkin vähän karsastaa intialaista ruokaa, erityisesti ravintoloissa, sillä olen alkanut ajatella ruokaa ensisijaisesti ravinnon lähteenä enkä vain vatsan täytteenä (kuten ennen).

Tilasin yhtenä iltana salin jälkeen hotellihuoneeseen kana-kvinoasalaatin ja paninin grillatuilla vihanneksilla. Ai että miten oli hyvää! (Ranskalaiset perunat tulivat ilmeisesti paninin lisukkeena ja nuo vasemmalla olevat leivät salaatin lisukkeena.)

 
Ajattelen nimittäin nykyään niin, että haluan kehoni saavan ruoasta kaiken tarvitsemansa, jotta pysyisin hyvinvoivana ja terveenä ja jaksaisin liikkua. Intialaiset riisi-curry -yhdistelmät, uppopaistetut suolapalat sekä sokeria ja rasvaa tihkuvat makeiset tuntuvat todella ravintoköyhiltä, ainakin jos ruokavalio koostuu yksinomaan noista. Miksi ihmeessä mättäisin vatsaani jotain sellaista, josta kehoni ei saa tarvitsemiaan vitamiineja ja kivennäisaineita, ja pitäisin kehoani siis tavallaan nälässä?

En ole muuttunut kuitenkaan miksikään nihilistiksi, vaan söin toki intialaista ruokaakin. En kuitenkaan ahminut sitä tällä matkalla samalla tavalla kuin joskus aiemmin, enkä tuntenut oikeastaan minkäänlaista vetoa herkkuja kohtaan. Ilmeisesti valitsemani linja oli hyvä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä minun ei tarvinnut kärsiä Intiassa ummetuksesta!

Ukkelin aamupala yhtenä aamuna: masala dosa ja aloo poori. Itse söin dosia vain kerran anoppilassa.

Lentokoneateria välillä Hyderabad–Delhi. Ensin meinasin vetää herneet nenukkaan, kun kuulin, että tarjolla oli vain snack-kokoelma eikä kunnon ateriaa, mutta harmitus hävisi heti, kun pääsin maistelemaan. Tämä oli ehkä jopa yksi parhaista lentokoneaterioista ikinä, vaikka ruoka näyttääkin tässä (kännykkä)kuvassa vähemmän houkuttelevalta.

 
Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu hullulta, että olin pelännyt ulkopuolisuuden tunnetta. Ukkelin vanhemmat ja siskon perhe ovat niin ihania, että heidän seurassaan ei ole mitenkään mahdollista tuntea oloaan ulkopuoliseksi. Joidenkin muiden sukulaisten kanssa tunne voisi olla hyvinkin mahdollinen, mutta enpä taida viitsiä nimetä nyt ketään.

Joskus mietin sitä, miten onnekas olen ollut, että olen saanut avioliiton kautta itselleni perheen, joka tuntuu niin "omalta". Toisinkin voisi olla. Jos ukkelin perhe kuuluisi bramiineihin, saattaisin tuntea oloni usein varsin epämukavaksi, sillä tuskin kestäisin sitä kaikkien sääntöjen ja rajoitusten kanssa elämistä. Mutta olen muistaakseni kirjoitellut aiheesta jo aiemminkin, joten en viitsi kirjoittaa samoja asioita toistamiseen.

Appivanhempien asunto jäi edelleen vaiheeseen, ja taas tuli todettua, että kiirehtimällä tulee vain huonoa jälkeä. Esimerkiksi yhden kylpyhuoneen suihku oli sijoitettu niin alas, että ukkeli epäili, että minä saattaisin joutua kyykistelemään suihkussa (olen aika pitkä). Ukkeli totesikin, että kun työmiehille antaa liian monta samanaikaista tehtävää, työmiesten keskittymiskyky häviää, ja jälki on sen mukaista.

Toin Intiasta mukanani ne tavanomaiset, kuten anopin tekemiä pikkelssejä, vihreitä chilejä ja currylehtiä. Sen lisäksi toin äidille (äidin toivomuksesta) taas niitä torakkaliituja muurahaisten tappamiseen sekä itselleni ayurveda-hammastahnaa.


Olen hurahtanut erilaisiin hammastahnoihin, joten olihan se kokeiltava tätä ayurveda-versiotakin. Tosin kun avasin hammastahnatuubin ja näin tahnan värin, halu laittaa tahnaa suuhuni väheni merkittävästi. Kaiken lisäksi tahna haisi ihan Vademecumille.

Ruskea on just sopiva väri hammastahnalle. Not.

Maistuis varmaan sullekin.

Hammastahnan aineslistasta löytyi semmoisia ainesosia kuin silika, sinkkioksidi, karrageeni, bentsyylialkoholi, kamferi ja neilikkaöljy. Tunnistin vain nuo kamferit, neilikkaöljyt ja vastaavat, mutta kaikki alkupään ainekset olivat minulle niin sanotusti hepreaa. Pesukokemus ei ollut sekään erityisen miellyttävä, sillä hammastahna jätti huulet ja kielen vähän turran tuntuisiksi, eikä tahnaa tee siitä syystä mieli käyttää toistamiseen. Harmittaa vain, kun tahnaa tuli ostettua heti kättelyssä kuusi pakettia. 😅

Loppuun vielä kuvia yläilmoista.

Televisioruudut mallia Air India. Kyllä se telkkari jossakin tuolla istuinsuojan alla on!

Finnairin lento Delhistä Helsinkiin lensi Suomen yli ihan Kuutostietä seuraillen, ja oli kiva bongailla yläilmoista tuttuja paikkoja.

Kymijoki (taustalla Kouvola).

Myllykoski.

Koria.

Elimäki.

P.S. Hyderabadin lentokentän naisten turvatarkastuskopeissa oli Ikean verhot Ikea-leimoineen. 😁

P.P.S. Otsikko on anagrammi.