Testiajo

Käydäänpäs vaihteeksi Intiassa. Muistin nimittäin, että minulla on kirjoittamatta postaus huhtikuisesta testiajelustani Hyderabadin uudella metrolla, joka oli otettu käyttöön puolisen vuotta aiemmin.

Metromatkalle lähteminen vaati pientä taktikointia. En jaksanut selitellä anopille, minne olin menossa, sillä anoppi olisi kumminkin halunnut tietää, mihin minulla oli tarkoitus metrolla mennä. Täytyyhän matkalla nyt jokin kohde olla! Hänen olisi ollut vaikea ymmärtää päämäärätöntä ajelua, varsinkin kun siitä hyvästä pitää vielä maksaakin. 😀 Toiseksi anoppi ei olisi tykännyt siitä, että menen ajelemaan metrolla alkuiltapäivästä, jolloin oli vielä varsin kuuma. Hän olisi antanut kaikenlaisia neuvoja, milloin olisi parempi ajankohta mennä, mutta minä halusin mennä ajelulle nimenomaan iltapäivällä. Onneksi tunnen anoppilan tavat kuin omat taskuni ja tiesin, että anoppi köllähtäisi lounaan jälkeen sohvalle katsomaan iltapäiväsarjoja ja nukahtaisi siihen ennen ensimmäistä mainostaukoa. Lounaalle kotiin tullut appiukko pötköttelisi anopin vieressä divaanilla ja hän olisi nukahtanut jo ennen anoppia. Sitten minulla olisikin hyvä sauma livahtaa ulos, kun kumpikin olisi niin unenpöpperössä, ettei jaksaisi kysellä mitään.

Suunnitelmani osoittautui erinomaisen toimivaksi. Anoppi heräsi, kun avasin ulko-oven, ja raotti silmiään. Kuiskasin meneväni epämääräisesti ulos, ja se riitti selitykseksi.

Lähin metroasema, Ameerpet, on parin kilometrin päässä anoppilasta, ja vaikka olin ensin ajatellut kävellä asemalle, mukavuudenhalu voitti, ja lähdin autolla. Arvelin, että pysäköinti saattaisi tuottaa vaikeuksia, koska metroaseman liepeillä tuskin olisi viljalti vapaita parkkipaikkoja, mutta luotin kuitenkin siihen, että parkkipaikka löytyisi jostain.

Kävikin niin hyvin, että aseman lähellä oli opaste metron liityntäpysäköintialueelle. Hieno homma, että olivat rakentaneet oikein liityntäpysäköintipaikankin! Käännyin merkin osoittamaan suuntaan, mutta se vei sivutielle, joka kulki ruskeavetisen likajoen vieressä.

Liityntäpysäköintiä Intian malliin.

Aikani kujalla oltuani päätin lähteä selvemmille vesille. En tiedä, missä liityntäpysäköinti oli (ja oliko sitä ylipäänsä ollenkaan), mutta tuolla se ei ainakaan ollut. Päätin jättää auton vain jonnekin kadunvarteen, jos löytäisin paikan. Onneksi ihan metroaseman viereiseltä kujalta löytyi tyhjä kolo autolle. Sitten vain kohti metroasemaa, joka näyttikin aika massiiviselta rakennelmalta.

En tiennyt yhtään, miten lippusysteemi toimisi, mutta arvelin sen selviävän lippuluukulta kyselemällä. Aseman opasteet olivat ilahduttavan selkeät, joten niitä seuraamalla ei oikein voinut mennä vikaan.

Kertamatkaa varten lipuksi annettiin poletti, joka piti luetuttaa asema-alueen portilla, jotta portit aukesivat. Jos käyttää metroa enemmän, voi myös ostaa matkakortin, jolle ladataan arvoa.

Sesam aukene. (Nelivetoiset pääsevät pummilla.)

Olkalaukku piti laittaa menemään intialaiseen tyyliin läpivalaisun kautta, tai muuten ei ollut asiaa asema-alueelle.

Ameerpetin asema on kahden eri linjan risteysasema, ja metrot lähtevät kahdesta kerroksesta. Metro ei ole vielä ihan täysin valmis, vaan valmiina on vasta punainen linja L B Nagarista Miyapuriin sekä noin puolet sinisestä linjasta (Ameerpetista Nagoleen). Päätin kokeilla punaista linjaa ja ajaa Ameerpetista pääteasemalle Miyapuriin. 

(Kuva täältä.)

Vuoroväli punaisella linjalla oli 8 minuuttia ja sinisellä linjalla 15 minuuttia, mikä oli aika pitkä minusta. Mutta eipä minulla toisaalta ollut kiirettäkään, ja odottelu sujui mukavasti maisemia ja ihmisiä töllistellessä.

Nysse tulloo!

Metro oli sisältä oikein siisti ja miellyttävä.

Olin yrittänyt katsella asemalaiturilla, näkyikö jossain merkkiä siitä, että metrossa olisi erilliset vaunut naisille, mutta sellaisia ei näkynyt. Hyderabadin lähijunissahan on erilliset vaunut naisille, tai ainakin ennen oli. Metrossa kaikki matkustavat näköjään samoissa vaunuissa.  

Metro kulkee koko ajan maan päällä, mikä on tosi kiva juttu, kun niin saa katsella maisemia. Metrossa on kuitenkin automaattiovet, joten on turha haaveilla, että matkan aikana saisi roikkua avoimessa oviaukossa, kuten lähijunissa tai pitkänmatkanjunissa voi tehdä.

Videoita tuli otettua aika monta, mutta pelko pois: en meinaa laittaa kaikkia tähän. Muutama pitää kumminkin laittaa näytteeksi siitä, millaista matkanteko metrolla on ja millaisia maisemia matkalla näkyy.

ESI Hospital - Erragadda:



Metrossa tulee kuulutukset kolmella kielellä: englanniksi, paikallisella kielellä teluguksi ja hindiksi.

Hyderabadin koilliskulma on kasvanut todella voimakkaasti, eikä sitä meinaa enää tunnistaa samaksi paikaksi kuin vuonna 2009. Metroyhteys kasvattaa aluetta varmaan entisestään.

Miyapur oli punaisen linjan pääteasema, joten oli jäätävä metrosta pois.

Poletti piti jättää ulosmenoportille, ja jäin miettimään, miten olisi käynyt, jos olisi onnistunut hävittämään polettinsa matkan varrella.

Intialaisten piletti- ja polettiautomaattien vieressä seisoo yleensä vähintään yksi työntekijä vahtimassa, että ihmiset osaavat käyttää automaatteja ja että kukaan ei yritä venkoilla omiaan.

Miyapurin metroaseman uloskäynti.

Miyapuriin päästyäni totesin, että minua ei oikeastaan huvittanutkaan mennä Miyapuriin, joten päätin lähteä takaisinpäin. Ei huvittanut ihan vielä palata anoppilaankaan, joten päätin ajaa takaisin Ameerpetiin ja vaihtaa siellä siniseen linjaan. Tulisipahan kokeiltua sekin linja tässä samalla.

Olin jossakin vaiheessa huomannut, että asemilla oli valokuvauksen kieltäviä kylttejä, mutta päätin noudattaa vanhaa ja hyväksi havaittua taktiikkaa. Kuvaisin niin kauan, kunnes joku tulisi kieltämään sen. Sitten pyytelisin kauheasti anteeksi, kun en ollut tiennyt, että kuvaaminen oli kiellettyä, ja lupaisin pyhästi olla ottamatta enää yhtään kuvaa. Jos kukaan ei tulisi kieltämään kuvaamista, se ei myöskään loppuisi. 😀

Kuvauskieltoa ei tullut, vaikka Miyapurin asemalla tulikin huomauttamista toisesta asiasta. Asemavalvoja joutui viheltämään pilliinsä ja viittilöimään minua kauemmas laiturin reunasta, kun seisoin kuvaamassa ilmeisesti liian lähellä raidetta.



SR Nagar - Ameerpet:



Ameerpetissa piti vaihtaa sinisen linjan metroon, jotta pääsin jatkamaan kohti Nagolea.

Ameerpet - Begumpet:



Parade Groundin asema on sinisen ja vihreän linjan risteysasema, ja siellä näki, että vihreä linja oli vielä aika vaiheessa. 

Jäin pois Secunderabadin asemalla, ja koska tiesin Secunderabadin olevan todella vilkas paikka (lähinnä siksi, että siellä on rautatieasema), päätin jalkautua kadulle töllistelemään.

Asemanseudut ovat potentiaalisia paikkoja taskuvarkaille, joten yritin olla erityisen tarkkana käsilaukkuni kanssa (joka oli tosin piilotettu mustaan kangaskassiin). Huomatkaa tuon takana olevan ruutupaitaisen miehen murhanhimoinen katse. Huomasin sen onneksi vasta jälkeenpäin kuvaa katsoessani.

Palloilin Secunderabadissa aikani ja ostin muutaman sanomalehden. Lopulta oli kuitenkin aika lähteä takaisin anoppilaan, kun kukaan ei edes tiennyt, mihin olin lähtenyt.

Prakash Nagar - Begumpet:



Ameerpetin asemalla oli aika jäädä metrosta pois ja lähteä katsomaan, vieläkö auto oli siellä, minne olin sen jättänyt.

Ja siellähän se oli! Jippii!

Sokeriruokomehua.

Sellainen oli se reissu. Seuraavan kerran kun olen Hyderabadissa, pitää ajaa tuo punainen linja vielä toiseenkin päähän, koska L B Nagarissa en ole (muistaakseni) koskaan käynyt.