Kuka ääliö nyt lahjoja toisi?

Ensimmäiseksi pitää varmaankin päivittää sen passiasian tilanne. Menin tiistaiaamuna maahanmuuttovirastoon kyselemään, oliko asiani jo käsitelty, ja saavuin paikalle juuri viraston avaamisaikaan. Jono oli pitkä, ja sitä riitti seuraavaan kadunkulmaan asti.

Minulta meni virastossa reilu tunti, ja käynnin lopputulos oli se, että sain tietää, että oikaisupyyntöäni ei ollut vielä hyväksytty. Minun käskettiin tulemaan uudestaan seuraavana aamuna kello 10. Tein työtä käskettyä, ja tällä kertaa pääsin jo Inspectoría y Arraigos -nimisen osaston toimistoon asti. Siellä kirjoituspöydän takana istunut mies, paikan pomo ilmeisestikin, kyseli minulta kaikenlaista, kuten mitä teen Boliviassa ja asunko täällä pysyvästi. Tämäkään käynti ei tuottanut tulosta, vaan minun käskettiin tulla uudestaan taas seuraavana päivänä, aamun tunteina, en las horas de la mañana.

Viraston edessä myydään Bolivian passikuoria, ja mietin, että tuommoinen olisi aika siisti! Sitten tuumin, että taitaa kuitenkin olla parempi olla hankkimatta tuollaista, ettei tule taas hankaluuksia.

Minua alkoi sapettaa, kun piti tehdä vielä kolmaskin reissu mokoman asian takia, ja päätin mennä tänään paikalle todellakin aamun tunteina. Menisin virastolle niin aikaisin, että koko paikka ei olisi vielä edes auennutkaan. Olisinpahan ainakin jonossa ensimmäisenä!

Olin perillä puoli tuntia ennen viraston avaamista, ja järkytykseni oli melkoinen, kun näin, että paikalla oli aivan valtava määrä ihmisiä ja että viraston ovet olivat jo auki! Kävi ilmi, että vaikka alakerran toimisto, josta vuoronumerot jaetaan muiden kerroksien asiointitiskeille, aukeaakin vasta puoli yhdeksältä, itse virasto aukeaa jo tuntia aikaisemmin. Jos on tarpeeksi hyvä selitys, miksi virastoon pitää päästä "aamun tunteina", turvamiehet päästävät pyrkijän sisään. Minä olin päättänyt mennä sisään vaikka väkisin, mutta onneksi ei tarvinnut nostaa mekkalaa, vaan selitykseni riitti sisäänpääsyyn.

Kävin ensin kolmannen kerroksen ulkomaalaisosaston luukulla, josta minut ohjattiin taas Inspectoría y Arraigos -toimistoon. Isoherra kyseli taas kaikenlaista, kuten että miksi mieheni ei tullut henkilökohtaisesti tuomaan passiaan, ja oliko minulla avioliittotodistusta mukanani (ei ollut). Hetken näytti jo siltä, etten saisikaan leimaa ukkelin passiin, vaan ukkelin pitäisi itse tulla hakemaan leimansa. Saattoihan se olla, että ukkeli ei ollutkaan minun mieheni, vaan joku toinen tyyppi, jonka passiasioita tässä hoitelin! Isoherra kysyi kolmannen kerroksen mieheltä, joka oli minulle jo varsin tuttu kaveri, oliko hän nähnyt ukkelin minun kanssani. Ukkeli ei ollut käynyt kolmannessa kerroksessa lainkaan, mutta mies valehteli pomolleen, että olimme käyneet hänen tiskillään yhdessä! Teki mieli rutistaa tuota miestä, sillä hän säästi meiltä todennäköisesti yhden visiitin virastoon.

Hetken päästä leimasimet louskuttivat ja minun ja ukkelin passeissa oli uudet leimat! 

Nyt olen saapunut maahan helmikuussa!

Voi tätä ilon päivää! Melkein teki mieli tanssia, kun pääsin virastosta ulos! Kamerakin löysi taas tiensä kassista ulos, kun mieli oli niin iloinen.

Burger King bolivialaisittain.

Oli alkanut sataa, joten Plaza oli typötyhjä. Minua ei sade haitannut, sillä minulla oli passissani uusi leima!

On hyvä, että passimme ovat kunnossa, sillä niitä tarvitaan jo huomenillalla, kun lähdemme niihin ukkelin vanhimman serkun pojan häihin New Yorkiin. En tosin ole ihan varma, pidetäänkö häät New Yorkissa vai New Jerseyssä (luultavasti jälkimmäisessä), mutta New Yorkiin kuitenkin lennämme. Lentomme onkin varsin mielenkiintoinen: se lähtee Santa Cruzista perjantain ja lauantain välisenä yönä kello 2.24 ja saapuu Panaman kaupunkiin aamulla kello 6.16. Panamassa joudumme odottelemaan kymmenen tuntia, ennen kuin jatkolentomme New Yorkiin lähtee. Oi tätä matkustamisen ihanuutta taas. Kaiken lisäksi ukkelin veli kertoi, että lauantai-illaksi on ennustettu myrskyä New Yorkiin, joten saa nähdä, pääsemmekö edes suunnitelman mukaisesti perille.

Ukkeli on kuitenkin päättänyt hyödyntää välilaskun perusteellisesti ja käyttää sen mekkojeni etsiskelyyn. (On ollut kyllä ilahduttavaa huomata, miten antaumuksella ukkeli paneutuu meikäläisen mekkoasiaan. 😀) Minulla on nimittäin ostettuna häitä varten vasta yksi mekko, ja mekkoja olisi hyvä olla ukkelin siskon mukaan ainakin kolme, mieluusti jopa neljä, kun tilaisuuksiakin on neljä. Ostamamme mekko arveluttaa siinä mielessä, että se ei ole mikään järin konservatiivinen eikä lämmin. New Yorkiin on nimittäin luvattu sellaiset kahdeksan astetta lämmintä. Mutta koska tykkäsin mekosta, ja ukkelikin oli sitä mieltä, että mekko oli hyvä, se tuli kumminkin ostettua. En tiedä, sopiiko mekko mihinkään tilaisuuteen (korkeintaan ehkä yhteen päivällistapahtumaan), vai jääkö se käyttämättä.

Tyypillinen intialainen hääkolttu. 😆

Jos Panamasta ei löydy mitään, niin onhan meillä on vielä New York. Häät alkavat vasta keskiviikkona, joten minulla on vielä sitä ennen muutama päivä aikaa käydä kaupoilla. Ukkelin sisko ja hänen vanhin tyttärensä ovat tarjoutuneet makutuomareiksi, mutta mieluiten ottaisin kuitenkin mukaani ukkelin. Ukkelin silmä on paras silmä!

Koko tämä kolttushow ärsyttää minua suunnattomasti. Minun on vaikea ymmärtää sitä, miten korostuneessa asemassa vaatteet ja korut intialaisissa häissä ovat. Minä voisin mennä häihin vaikka arkivaatteissa, eikä minua häiritsisi yhtään. Minulle on muutenkin ihan sama, mitä kenelläkin on päällään. En kuitenkaan halua, että kukaan joutuu häpeämään puolestani ("tuommoinenkin hampuusi on meidän suvussa!"), ja siksi on pakko edes yrittää. Kun avauduin asiasta äidilleni Suomessa käydessäni, äidin neuvo oli, että "ostat parit revityt farkut ja menet niissä". Kyllä äiti tietää!

En tiedä, ehdinkö näkemään New Yorkia yhtään, vai meneekö koko aika suvun kanssa puuhastellessa (toivon, että ei!). Minun toiveeni matkakohteiden suhteen ovat aina vähän kummallisia, ja nämä New Yorkin -toiveetkin taitavat kuulua samaan "omituinen hiihtäjä matkustaa" -kategoriaan. Haluaisin 1) päästä Keskuspuistoon joko lenkille tai jumppaamaan TRX-nauhoilla; 2) päästä johonkin intialaiseen ravintolaan syömään dosaa (muistelen, että New Yorkissa on paljon hyviä intialaisia ravintoloita, tai oli ainakin vuonna 1999!) ja 3) päästä ostamaan ja lukemaan amerikkalaisia fitness-lehtiä. Kaikki muu onkin sitten ekstraa!

Ukkelin vanhimman serkun miehellä (sulhasen isällä siis) on sellainen huumorintaju, että minun on joskus vaikea ymmärtää, mikä on huumoria ja mikä ei. Piti varmistaa ukkelilta tämäkin lahjoihin liittyvä viesti, että oliko mies tosissaan vai vitsailiko hän, ja ihan tosissaan hän kuulemma oli. No asiahan tuli harvinaisen selväksi. Emme siis osta lahjoja.

Neljäskin toive minulla oli, ja se oli se, että halusin nähdä anopin. Olen nähnyt anopin viimeksi puolitoista vuotta sitten, kun kävimme Taj Mahalilla, ja anoppia on ollut ikävä. Ajattelin, että tämä toive nyt ainakin toteutuu, mutta niin siinä kumminkin kävi, että appivanhempien kunto on sellainen, että he eivät pysty matkustamaan häihin, vaan heidän Amerikan-matkansa siirtyi toiseen ajankohtaan. Kaikkia harmittaa, erityisesti anoppia, mutta loppujen lopuksi on varmasti parempi näin.

Tykkään näistä Santa Cruzin keskustassa olevista katetuista pylväsjalkakäytävistä. Ne ovat usein aika kauniita, ja sateeltakin ne suojaavat.

Minusta on tullut muutamassa kuukaudessa ihan salihullu, siis sillä lailla hyvällä tavalla. Olen saanut maltettua mieleni ja rajoitettua salikäyntini kahteen kertaan viikossa, jolloin vetäisenkin sitten kunnon kokovartalorumban. Olen aloittanut täällä Boliviassa vähän tavoitteellisemman voimaharjoittelun, ja kahvakuulailut ovat jääneet lähinnä lämmittelyn asemaan. Noiden kahden voimaharjoituskerran lisäksi harrastan kaksi kertaa viikossa jotakin aerobista liikuntaa (esim. uintia tai lenkkeilyä), mutta aerobinen liikuntakin on muuttanut muotoaan täysin. Otan nuo aerobiset harjoitukset nykyään lähinnä palauttavan liikunnan kannalta, enkä tee enää mitään valtavan pitkiä lenkkejä enkä liiku veren maku suussa. Haluan vain nauttia kevyemmän liikunnan tuottamasta mielenrauhasta.

Tämä viikkotahti on ollut aivan erinomaisen hyvä kaikin puolin, sillä ole muista voineeni koskaan yhtä hyvin kuin nyt. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten hyvin jaksan ja miten kokonaisvaltaisen hyvin voin. Nukun hyvin, polvi on aivan erinomaisessa kunnossa, ja mielikin on kevyt (paitsi silloin, kun se ei ole 😆). Pian olen ajatellut kokeilla, miltä tuntuisi lisätä voimaharjoittelua kahdesta kolmeen kertaan viikossa, mutta meinaan edetä asian kanssa hitaasti. (Jos joku nyt miettii, että miten on syömiseni laita, niin voin kertoa, että silläkin saralla kuuluu hyvää. Syömisongelmani ovat taaksejäänyttä elämää, tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Siitä kiitos lankeaa yhdelle ja ainoalle ihmiselle, joka on tietämättään muuttanut elämäni. Ehkä kirjoittelen asiasta joskus myöhemmin lisää.)

Olen aika ylpeä siitä, että olen uskaltautunut tekemään salilla niitä juttuja, joita haluan, enkä ole antanut kenenkään muun salilla kävijän horjuttaa uskoani omaan tekemiseeni. Opiskelin kesän ja syksyn aikana melkoisen liudan erilaisia treenikirjoja, ja oma tietämättömyyteni veti nöyräksi. Oli pakko myöntää, etten ollut ymmärtänyt järkevästä treenaamisesta yhtään mitään. En koskaan tajunnut esimerkiksi palautumisen tärkeyttä tai edes sitä, mitä palautuminen itse asiassa tarkoitti. Liikkua kuitenkin piti hullun lailla.

Jokainen salilla joskus käynyt tietää varmasti ne tyypit, kaapinkokoiset kaverit, joilla on egoa vähintään yhtä paljon kuin massaa. Kun nämä herrat valtaavat painonnostonurkkauksen, niin siihen on turha yrittää kenenkään naisihmisen mennä pyörimään. Yksi tuon lähisalin työntekijöistä ja treenareista on juuri tällainen kaappi, ja hän aiheutti minulle aluksi varsin suurta ahdistusta. Minusta tuntui, että Kaappi seurasi minua joka paikkaan ja piti koko ajan silmällä, mitä tein. Joskus näin silmäkulmastani, että hän suorastaan virnuili, kun tein kyykkäyksiä tai vatsalihasliikkeitä. Jos olisin ollut entisenlaiseni, olisin lannistunut miehen kyttäyksestä ja virnuilusta, mutta nyt päätin, etten antaisi ukon vielä minulta tekemisen iloa. En välittäisi Kaapista pätkääkään!

Olin ottanut vuoden alussa tavoitteekseni, että jaksaisin vetää vuoden loppuun mennessä viisi leukaa. Yläselän lihakseni ovat olleet aina kovin heikot, joten leuanvedoista on ollut turha haaveilla. Kun en saanut tammikuun alussa vedetyksi talomme kuntosalissa yhtäkään leukaa, lannistuin. Päätin jättää leuanvetoyritykset tulevaisuuteen ja keskittyä yläselkää vahvistaviin liikkeisiin. Salilla en ole koskaan edes ajatellut yrittäväni leuanvetoja, koska olisihan se nyt hirveän noloa, jos en saisikaan vedetyksi itseäni ylös, vaan jäisin tankoon roikkumaan kuin märkä rätti. Viime viikolla keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni ja hyppäsin leuanvetotankoon. Olin päättänyt harjoitella negatiivisia leuanvetoja (tangosta tullaan mahdollisimman hitaasti alaspäin), mutta huomasinkin vetäväni yhden tavallisen leuanvedon ja sitten vielä toisen ja kolmannenkin. Neljäskin olisi ehkä vielä mennyt, mutta pelästyin tapahtunutta niin, että hyppäsin tangosta alas. Tässä oli nyt täytynyt tapahtua jokin virhe! Enhän minä jaksa vetää leukoja!

Siinä vaiheessa huomasin, että Kaappi oli ilmestynyt seisomaan taakseni, kuinka ollakaan. Jos en aivan väärin nähnyt, niin Kaapilla oli vähän ihaileva ilme naamallaan, kun hän kysyi minulta, kuinka monta vuotta olin treenannut ja kuinka vanha olin. Näytin varmaankin aika hämmästyneeltä kysymyksestä, koska Kaappi lisäsi vielä selityksen "because you are kind of ripped". Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tuommoinen "ripped" mahtoi tarkoittaa, mutta Kaapin ilmeestä päättelin, ettei se ainakaan mitään huonoa voinut tarkoittaa. Kotona tarkistin netistä sanan merkityksen, ja ripped on ilmeisesti jokin voimaharjoittelutermi, joka tarkoittaa sellaista ihmistä, jonka lihakset erottuvat selvästi. Olisikohan tuo suomeksi sitten timmi (hyi mikä ällöttävä sana!). Joka tapauksessa kaikkea sitä pitää ihmisen kuullakin! 

Tältä näytti timmin ihmisen keskivartalo tammikuun alussa Brasilian-loman ja parin viikon ylenmääräisen syömisen ja juomisen jälkeen. Voimaharjoitteluakaan en ollut tuolloin vielä aloittanut.

Oli miten oli, iloitsen suuresti siitä, että treeniohjelmat, jotka olen ihan itse tehnyt, näyttävät toimivan ja vievän kehitystä eteenpäin. Olin haaveillut ottavani Suomeen palattuani taas PT:n, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, etten tarvitse sellaista. Pärjään ihan hyvin yksinkin.

Nyt pitää alkaa miettiä nukkumaanmenoa, koska ensi yö taitaa mennä aika lailla valvoessa.

Mukavaa maaliskuun jatkoa!