Pihakoivun alla

Kukkapillissä on ollut taas vähän hiljaista, kun kirjoitusintoa ei ole oikein ollut. Kai minun bloggaamiseni on jonkinlaista aaltoliikettä - välillä on enemmän intoa kirjoitella ja välillä sitä ei ole yhtään. Luulen kuitenkin, että moni lukijakin nauttii tällä hetkellä kesästä ulkosalla eikä netissä blogeja lukien, joten ehkä tässä ei ole suurta vahinkoa tapahtunut?

Aivotoimintaa sen ihmeempään kirjoitteluun ei nytkään ole, joten laitan vain hieman kuvasaldoa urbaanin löytöretkeilyn kierrokselta, jonka tein jokin aika sitten.

Sain taannoin myös sellaisen ajatuksen, että tekisi mieli tehdä pieni urbex-kierros Virossa: laittaisin auton laivaan ja lähtisin kiertelemään Viron hylättyjä paikkoja. Toistaiseksi olen kuitenkin haudannut ideani, sillä tämäkin reissu pitäisi tehdä yksin. Kukaan täyspäinen ihminen ei lähde Viroon sitä varten, että saa katsella päivästä toiseen hylättyjä rakennuksia! Kaiken lisäksi suunnitelma kuulostaa omiin korviinikin hieman... noh, liian jännittävältä. Mutta ehkä vielä joskus toteutan suunnitelman? 

Olen katsellut Itä-Suomessa yhtä hylättyä taloa sillä silmällä jo varmaankin pari vuotta, mutta vasta nyt sain itsestäni sen verran irti, että sain lähdettyä taloa katsomaan (rumia kuvia on siis tulossa). Äiti innostui lähtemään mukaani (ihmeiden ihme).

Päästyäni talon pihapiiriin totesin, että talo näytti aika surulliselta. Oli vaikea sanoa, kuinka kauan talo oli ollut tyhjillään. Ei ehkä kovin kauan?

Kuistille oli jäänyt pieni lautanen. Olisiko talossa ollut kissa?

Heti talon takana avautuivat suuret mansikkaviljelmät, ja mietimme äidin kanssa, liittyivätkö talo ja mansikkapellot toisiinsa.

Mansikkapellot olivat kuitenkin niin hyvin hoidetut, että ehkä ne kuuluivat jollekulle muulle.

Aivan talon naapurissa oli toinenkin hylätty talo, jota en ollut aiemmin huomannut. Tämä talo oli vieläkin surullisemmassa kunnossa: talo oli romahtamispisteessä.

Ovelta sisään kurkattuani tuumin, että enpä taidakaan mennä taloon sisälle, etten saa jotain niskaani. Mutta menin sitten kumminkin, kun uteliaisuus voitti.

Piharakennus oli yhtä kamalassa kunnossa, ja siellä pisti silmään muutama erikoinen yksityiskohta.

Yhdessä kulmassa oli vuode, joka näytti siltä, että ei ollut kulunut ihan hirveän kauan aikaa, kun vuoteessa oli vielä joku nukkunut. Hämmästystä herättivät myös seinillä ja katossa roikkuvat mustat (koinsyömät?) palttoot.

Ihmettelimme sinisiä nauhoja, joita oli kiedottu useammankin puun ympärille. Mikähän merkitys niillä oli?

Näimme isoja vihreitä peltoja täynnä jotakin tuntematonta kasvia, ja äitiä jäi kovasti askarruttamaan, mikä kasvi mahtoi olla kyseessä, kun kasvia kuulemma näki nykyään viljeltävän paljon.

Sanoin äidille laittavani kuvan blogiin: ehkäpä joku lukijoistani osaisi kertoa, mikä kasvi on kyseessä. Löytyisikö tietäjää, jotta äiti pääsisi epätietoisuudestaan eroon?

Seuraavassa kohteessa kävin paluumatkallani Itä-Suomesta Espooseen. Ukkeli ei ollut matkassa mukana, joten oli hyvä poiketa katsomaan "nähtävyyksiä". Ukkelihan ei lahojen talojen (tai hautausmaiden!) töllistelyä ymmärrä.

 
Uskoisitteko, että tuo kallionlohkareiden välissä näkyvä aukko johtaa kirkkoon?

Ei ole kirkon sisäänkäynti koolla pilattu.

Kyseessä ei tietenkään ole mikään perinteinen kirkko, vaan kivikirkko, eli luola jyrkkien kallioiden keskellä. Kirkossa on kuitenkin penkit ja kaikki!

En tiedä kirkon historiasta muuta kuin sen, että luolassa on ilmeisesti asunut sotapakolaisia ja että isonvihan aikaan siellä on pidetty ihan oikeita kirkonmenojakin.

Valo siivilöityy kallioiden välistä.

Viimeinen käymäni paikka oli talo, josta minulla on hieman enemmän tietoa (peräisin täältä). Kyseessä on neljän perheen talo, joka rakennutettiin vuosien 1925-1930 tienoilla vuokrakäyttöön. Ala- ja yläkerrassa on kumpaisessakin kaksi asuntoa, ja kussakin asunnossa on yksi huone ja keittiö. Yhdessä huoneistossa saattoi asua kuusihenkinenkin perhe.

Viimeiset asukkaat muuttivat talosta pois vuonna 1962, ja talo siirtyi uusille omistajille seuraavana vuonna. Yläkertaan johtava portaikko purettiin pian pois huonokuntoisuuden vuoksi, ja talo sai ylleen uuden vesikaton vuonna 1967. Sitä en sen sijaan tiedä, onko talossa enää 1960-luvun jälkeen asuttu.

Sellainen oli tämä kierros. Sinne Viron kierrokselle kun vielä joskus pääsisi, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että nyt en edes jaksaisi lähteä mihinkään Viroon seikkailemaan. Minulla on viime aikoina ollut jotenkin hirveän nuutunut olo, ja liikunta tekee entistä nuutuneemmaksi, vaikka ennen olen aina saanut liikunnasta energiaa. En jaksa liikkumisen jälkeen tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla ja katsoa jotakin typerää tosi-tv -sarjaa, kun olen niin pökerryksissä. Viikonlopun suunnitelmat eivät nekään jaksa innostaa, vaan ennemminkin on sellainen olo, että taasko pitää pakata laukku ja lähteä jonnekin. Mutta ehkä minua vaivaakin vain tylsistyminen, ja pään tuulettaminen tekee vain hyvää? Toivotaan niin.

Mutta nyt en valita enempää, vaan toivottelen oikein mukavaa ja aurinkoista heinäkuista viikonloppua! Nauttikaahan kesästä - kukin tyylillään!