Rusina

Tulinpa taas hetkeksi ulos luolastani kirjoittelemaan sekavia kuulumisia. Kesästä en viitsi mainita mitään, vaikka mieli tekisi, koska jokainen varmasti tietää, millainen kesä on tähän mennessä ollut. Kerkesin kuitenkin polttamaan naamani (auringossa, en grillissä) juhannuksena Itä-Suomessa, mikä on kyllä melkoinen saavutus näinä aikoina.

Juhannusaaton sää.

Juhannus taisi olla jotenkin toiminnantäyteinen (tai sitten ei), kun ei tullut paljon kuvattua. Kokolla tuli kumminkin taas käytyä, ja tunnelma kokkopaikalla oli totutun riehakas.

Siinä se risukasa taas palaa.

Juu.

Ukkeli halusi käydä tutustumassa paikallisen ravintolan juhannusmenoihin, joten olihan sitä ravintolassa piipahdettava. Ovella seisoi raamikas ovimies vartioimassa, ettei sisään vain livahtaisi epämääräisen näköisiä tyyppejä, mutta miehen seula ilmeisesti petti, koska päästi meidät ukkelin kanssa sisään. Ravintolassa oli niin huikea tunnelma - salissa istui tasan kaksi asiakasta, joista kumpikin siemaili tuoremehua - että päätimme poistua juhannusjuhlista vähin äänin.

On aivan käsittämätöntä, että en ottanut koko juhannuksena tämän enempää kukka-, ötökkä- tai lintukuvia. Olenkohan sairas tai jotain?

(Nyt näyttää siltä, että Blogger ei jostain syystä suostu lataamaan enempää kuvia, joten en voi laittaa blogiin niitäkään vähiä kuvia, joita minulla juhannukselta on. Ei ole iso menetys.) 

Minulla alkoi tässä kesällä yksi projektikin, jollaista en kyllä ikimaailmassa olisi uskonut omalle kohdalleni tulevaksi. Ensinnäkin - kuten pitempiaikaiset lukijani varmasti tietävätkin - inhoan kuntosaleja yli kaiken, ja toiseksi olen aina ajatellut "itsenäisen" liikunnan olevan minun juttuni. Tykkään harrastaa liikuntaa juuri silloin kun minua sattuu huvittamaan ja missä sattuu huvittamaan, enkä voi sietää ajatusta, että liikuntaa harrastamaan pitäisi raahautua jonnekin paikkaan, oli se sitten kuntosali, uimahalli tai sulkapallohalli. Vielä kuukausi sitten olisinkin nauranut katketakseni, jos joku olisi sanonut minulle, että kävisin vielä jonakin päivänä salilla treenaamassa personal trainerin johdolla, mutta nyt on vain pakko hämmästyneenä todeta, että totta se on. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Ukkelin vikahan se tämäkin on: ukkeli oli saanut ilmaisen tutustumiskäynnin yhdelle personal trainerille ja oli heti ensimmäisenä ajatellut minua, kun minulla on ollut niitä polvivaivoja: joku asiansa osaava ihminen voisi auttaa minua liikkumaan turvallisesti ja oikein. Ukkeli oli siis antanut treenarille minun yhteystietoni, ja minä olin oikein riemastunut asioiden saamasta käänteestä. Yritin vitkutella ja olla ottamatta yhteyttä treenariin (jos tarpeeksi vitkuttelisin, asia ehkä unohtuisi), mutta treenari oli sinnikäs. Lopulta minun oli pakko mennä tutustumiskäynnille, kun en oikein kehdannut olla menemättäkään.

Tutustumiskäynnillä totesin, että treenarin ideat olivat kaikkea muuta kuin olin kuvitellut niiden ehkä olevan. Treenari nimittäin opetti toiminnallista harjoittelua - ei siis niinkään perinteistä laitteissa pumppaamista - mikä oli minulle yllätys jo siksikin, että olin ajatellut kuntosalilla käymisen olevan vain sitä laitteissa vääntämistä. Oli vapauttavaa tajuta, että kuntosalilla voi treenata muutenkin kuin niillä härveleillä - minulta kun menee hermo jo siinä vaiheessa, kun yritän säätää laitteita itselleni sopiviksi.

Aikani asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että voisinhan minä personal traineria kokeilla: ei kai minulla mitään hävittävääkään olisi. Nyt olen roikkunut erinäisissä naruissa milloin mitenkin päin, nostellut painoja, vetänyt leukaa ja paljon muuta - ja nauttinut joka hetkestä. Kun ruumis kärsii, niin sielu nauttii! Se paljon puhuttu mukavuusalue on jäänyt kyllä hyvin kauaksi taakse, mutta koska olen hommaan niin motivoitunut, en halua edes olla millään mukavuusalueella. Uusia haasteita, kiitos! Aluksi tuntui myös vähän nololta, että vieras mies tarkkaili vieressä, puristinko takapuoleni tiukaksi vai en, mutta sen jälkeen kun ymmärsin ottaa asian huumorin kannalta, ei nolottanut enää niin paljon. 

Projektin tarkoituksena on saada minut takaisin juoksukuntoon, vaikka itse en uskalla juoksemista vielä ajatellakaan. En uskalla toivoa, että sellaista treeniä olisikaan, joka saisi polviongelmani korjattua niin, että pystyisin taas juoksemaan. Jos rupean haaveilemaan juoksulenkeistä, eikä polvi kuntoudukaan toivotulla tavalla, lätsähdän maan pinnalle kuin eilinen nakki. Siksi ajattelenkin vain niin, että kaikki treenaaminen on kotiin päin: tämä kaikki on minulle hyväksi, vaikka en lopulta juoksemaan kykenisikään. Polvi on kestänyt uudenlaisen harjoittelun toistaiseksi paremmin kuin olisin uskaltanut toivoakaan, vaikka varovainen olen saanut olla, etten liikkuisi salikäyntien lisäksi muuten liikaa. Mopo on lähtenyt käsistä näiden liikuntahommien kanssa ennenkin, ja nyt yritän olla kieli keskellä suuta, etten sössisi tätäkin projektia.

Lähtökuntoni oli minulle melkoinen yllätys, sillä olin ajatellut olevani jotakin rapakuntoisen ja keskikuntoisen väliltä. Olen nimittäin liikkunut viime aikoina todella vähän verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin. Kuntotestissä kuitenkin osoittautui, että kuntoni oli hyvän ylärajoilla kaikkien muiden paitsi vatsalihasten osalta, joiden kunto osoittautui erinomaiseksi. Kaiken lisäksi olin etukäteen ajatellut vatsalihasten olevan kaikkein heikoin kohtani! Liikuntataustani huomioon ottaen en siis mitenkään ymmärrä, miten voin olla noinkin hyvässä kunnossa. Sisulla oli tietenkin osuutta asiaan, sillä jos minun pitää tehdä jotain mahdollisimman nopeasti, niin minähän vedän täysillä, vaikka henki lähtisi. Mutta ei kai pelkkä sisukaan riitä tuloksia selittämään? Ensimmäinen aerobinen sessio, jossa piti suoriutua tietyistä jutuista mahdollisimman nopeasti, oli sen sijaan melkoinen katastrofi, kun vedin itseni ihan äärirajoille. Etsin jo katseellani roskakoria tai muuta vastaavaa, johon voisin oksentaa, ja tilanne oli aika kaamea. Jälkeenpäin on kyllä naurattanut: minähän olin kuin suoraan Suurimmasta pudottajasta, jossa rapakuntoiset vetävät itsensä niin piippuun, että oksentelevat pitkin kuntosalia.

Juhannuksesta tuli mieleen vielä yksi juttu. Satuin nimittäin television eteen silloin, kun sieltä tuli Retrohelmet. En ymmärrä, miten rupesin ohjelmaa katsomaankin (kai siksi, kun ei ollut muutakaan tekemistä), mutta sainpahan ainakin hyvät naurut.

Retrohelmissä tuli nimittäin tämä Pirkka-Pekka Peteliuksen Pimpparauta, joka on kyllä aivan hillitön. (Jos et jaksa katsoa koko videota, niin katso ainakin kohdat alkaen 1.24 minuutista ja 1.58 minuutista). Yhtä videon kommentoijaa lainatakseni: "tää on niin järkyttävä, että se on jo hyvä".