Kyllä minusta vielä lihapulla tulee

Olen taas käveleskellyt mielimaisemissani ja todennut, että kyllä, kesä on tullut. Kamera on tietysti ollut retkilläni mukanani, ja koska en kehtaa ihan pelkkiä kuvia tähän laittaa, ja aivotoimintakin on nyt hyvin heikonlaista, kirjoittelen yhdestä lukemastani kirjasta.

Olen tullut vuosien varrella siihen tulokseen, että oikeastaan inhoan kaikenlaisia elämäntaito-oppaita. Ne ovat jotenkin niin teennäisiä ja epärealistisia - pelkkää sananhelinää. Joku muu voi ehkä saadakin niistä apua tai vinkkejä elämäänsä, mutta minun ajatusmaailmaani ne eivät oikein tunnu sopivan. Aarrekarttojen piirtämiset, visualisointiharjoitukset, positiivisten asioiden listaukset ovat minusta aikuisten päiväkotiaskartelua.

Siitä syystä ilahduinkin kovasti, kun satuin törmäämään Eeva-Leena Vaahtion kirjaan Enemmän irti elämästä. Sen ensimmäisillä sivuilla lukee näin:

"Olet ehkä lukenut elämäntaito-oppaita, jotka kehottavat sanomaan joka aamu peilin edessä kymmenen kertaa: "Olen hyvä, olen hyvä." Voihan se toimiakin, mutta se ei ole tämän kirjan juttu. Mekaanisten sanojen toistelun asemasta tämä kirja kehottaa meitä tarkkailemaan sisäistä puhettamme ja nitistämään siinä piilevä tuhoisa kielteisyys."

Tämähän kuulostaa lupaavalta. Olen aina inhonnut ajatusta siitä, että pitäisi toistella (mahdollisesti vielä peilin edessä) jotain mantraa - olen hyvä, olen kaunis, olen fiksu - ja simsalabim, ajatuksen voima muuttaakin minut juuri sellaiseksi. Se on kuulkaas niin, että jauheliha ei muutu lihapullaksi, vaikka sille kuinka kauniisti juttelisi.

Vaahtio jatkaa:

"Usein kielteisyys on hyvin epäjohdonmukaista: miksi epäonnistuminen olisi todennäköisempää kuin onnistuminen? Miksi junasta myöhästyminen olisi todennäköisempää kuin siihen ehtiminen? Miksi et onnistuisi saamaan lippuja haluamaasi konserttiin? Sisäisellä puheella voit nujertaa itsesi niin, ettet edes viitsi lähteä jonottamaan konserttilippuja. Vahinko, sillä jäät ilman hienoa taide-elämystä."

Sorrun itse hyvin usein siihen, että ajattelen jo etukäteen epäonnistuvani. Yksi syy siihen on varmasti se, että kun ajattelen epäonnistuvani, valmistan itseni mahdolliseen pettymykseen. En siis putoa kovin korkealta, jos/kun epäonnistun. Tämä on sinänsä ihan looginen ja järkevä perustelu, mutta valmistautuminen epäonnistumiseen vie tekemisestä kaiken ilon, ja syö - näin uskon - myös onnistumisen mahdollisuuksia.

"Sisäinen puheesi, on se sitten myönteistä tai kielteistä, konkretisoituu kaikessa mitä teet, ja maailmasi rakentuu sen mukaan. Sanoilla on valtava voima:

"Jos ajattelet, että pystyt, tai että et pysty, olet aina oikeassa." (Henry Ford)

"Ei" on kielteisin ja valitettavasti myös voimakkaimpia sanojamme. Ehdottomuudessaan se kieltää oikeuksia ja sulkee portteja:

"Ei käy, en osaa."

Entäpä jos sanoisikin:

"Katsotaan käykö se, voin yrittää."

Ihan eri maku, eikö vain! Jälkimmäisessä kommentissa oli myönteinen sävy, mutta ilman yltiöpositiivista "kaikki on mahdollista" -uhoa.

Kun opettelee puhumaan itselleen myönteisesti, aluksi on vaara sortua epärealistiseen yltiömyönteisyyteen. Jos olet elänyt yli varojesi ja menettänyt budjettisi hallinnan, älä sorru ajatteluun, johon et itsekään usko:

"Mitäs näistä laskuista, voitan huomenna lotossa miljoonan."

Tällainen vie vain ojasta allikkoon, kun lottovoittoa ei tule ja postilaatikkosi täyttyy karhukirjeistä. Valitse sen sijaan myönteinen, mutta toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Sano itsellesi:

"Kylläpä näitä laskuja on kertynyt. Minun täytyy kiinnittää enemmän huomiota rahankäyttööni, jotta selviän laskuistani." Tee se sitten."

Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä samanlaiselta lässytykseltä kuin elämäntaito-opusten lurituksetkin, mutta minuun tämä kolahti. Sisäisen puheen muuttaminen myönteiseksi kuulosti sellaiselta, minkä pystyisin ehkä toteuttamaankin, vaikkei se varmaankaan helppoa tulisi olemaan.

Tahtoahan se vaatii, enemmän kuin mitään muuta. Kun on koko elämänsä ajatellut tietyllä tapaa, on itsestään selvää, ettei ajattelua muuteta hetkessä. Mieli tahtoo harata vastaan ja palata vanhaan. Myönteisen puheen kehittäminen on kuitenkin loppujen lopuksi ollut paljon helpompaa kuin luulinkaan. Sanoista on tullut ajatuksia, ja ajatukset ovat johtaneet uudenlaiseen, iloisempaan ja toiveikkaampaan oloon.

Annan muutaman esimerkin.

Aiemmin, kun minun piti esimerkiksi tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt ja mistä olisi ollut hyvä suoriutua kunnialla, aloin tyypillisesti pelätä ja ajatella, että nyt varmasti mokaan jollakin tavalla. Kaikki menee takuulla pieleen, tunnen itseni ihan tyhmäksi ja kadun, että vaivauduin yrittämäänkään!

Nykyään puhun itselleni vastaavassa tilanteessa toiseen sävyyn ja sanon (mielessäni siis): "En tiedä, miten tämä tulee menemään, mutta aion yrittää. Oli lopputulos mikä tahansa, saan ainakin iloita siitä, että olin niin rohkea, että uskalsin yrittää."

Elämä ei ole muutenkaan sillä tavalla mustavalkoista, että asiat menisivät aina joko täydellisen pieleen tai onnistuisivat loistavasti. Suurimmaksi osaksi onnistumisemme liikuu näiden ääripäiden välimaastossa: harvoin elämässä tulee täysin paha tai täydellisen hyvä kakku. Miksi siis ajatella, että tekemisen lopputulos olisi "onnistunut" tai "epäonnistunut", kun lopputulos on useimmiten sekoitus kumpaakin? "Pahassa" kakussakin on hyviä murusia, jos vain haluaa löytää ja osaa etsiä ne.

Toinen esimerkki: Jos joudun olemaan tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla ei kerta kaikkiaan synkkaa, kieltäydyn antamasta itselleni luvan ajatella, että voi kamala, miten vastenmielinen tyyppi. Myönteisemmän puheen mukaan mietin: "Mikä tuossa ihmisessä on sellaista, mikä ärsyttää minua tai mistä en pidä? Mitä se kertoo minusta? Voisinko oppia tuolta ihmiseltä jotakin?"

Myönteisempi puhe kannattaa siinäkin mielessä, että ajatuksemme tuppaavat näkymään ulospäin ilmeinä ja eleinä, halusimmepa sitä tai emme. Jos yrittää kaikesta huolimatta olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja ymmärtää tätä, myötämielisyys heijastuu olemukseemme, ja se taas antaa paremman mahdollisuuden selvitä epämiellyttävän tyypin kanssa kuin se, että naamalta paistaisi inho. Sitä paitsi epämiellyttäviltä ihmisiltäkin voi oppia jotakin - jos ei muuta, niin olemaan iloinen siitä, ettei itse ole samanlainen (vaan tietysti paljon mukavampi ).

"Myönteinen sisäinen puheesi onnistuu parhaiten, kun tunnet olosi hyväksi. Valitettavasti tiedämme kokemuksesta, ettei itsensä komentaminen hyväntuuliseksi käy tuosta vain. Ei, mutta mukavien asioiden tekeminen tuottaa hyvän olon heti. Mukavat hetket kohottavat mielialaa välittömästi. Mitä taipuvaisempi olet ajattelemaan kielteisesti, sitä tarpeellisempia nuo hetket ovat sinulle. Jos on juuri ollut piknikillä hyvien ystävien seurassa ja nauranut itsensä kipeäksi, ei pysty ajattelemaan kielteisiä ajatuksia. Hyvien hetkien tunnelma kulkee mukana kuin eväät repussa. Hyvä tuuli tarttuu kanssaihmisiin, ja myönteiset tuntemukset tekevät tilaa uusille myönteisille tuntemuksille.

Tässä hektisessä maailmassa aikuisuuden ihanuus on välillä hukassa. Olemme monenlaisten paineiden alaisia. Kiireet ja eri suuntiin vetävät vaatimukset tuntuvat imevän mehut elämästä. Sisäinen puheemme on enimmäkseen kielteistä jupinaa. Olisi hyvä, jos joku silloin tällöin muistuttaisi: "Hei, tämän on tarkoitus olla kivaa!""

Niin. Tämä on hyvä muistutus ihmiselle, jolla on koko ajan vieressä jonkin sortin tehtävälista niistä asioista, jotka pitää tehdä tänään, tällä viikolla tai sitten kun on aikaa. Kaikkihan me tiedämme, ettei työ tekemällä lopu, ja jotenkin kummassa minullekin ilmestyy listalle kaksi uutta asiaa, kun olen yhden saanut tehtyä.

Osaan minäkin toki olla tekemättä mitään - tai ainakaan mitään järkevää - mutta niinäkin hetkinä tekemättömät työt kummittelevat jossakin takaraivossa. On kamalaa, että joutenolostakin pitää tuntea syyllisyyttä. Oli melkoinen oivallus tajuta, että elämän on tarkoitus olla kivaa ja ettei se ole mikään paha asia, jos joskus unohtaa kaikki velvollisuudet ja tekee jotain oikein mukavaa. Ja nauttii siitä ihan estottomasti.