Lumiukko katsoo länteen

Ei mennyt taas kaikki ihan suunnitelmien mukaan. Kävi nimittäin niin, että keskiviikkona ja torstaina Pohjois-Arizonaa riepotteli lumimyrsky, mikä tarkoitti sitä, että monia teitä jouduttiin sulkemaan, koska ajo-olosuhteet olivat niin kehnot. Täällä Phoenixissa ei lunta sentään nähty, vaikka eilen aamulla olikin niin kylmä, että auton ikkunat olivat jäässä. Lumimyrsky oli pohjoisempanakin torstai-iltaan mennessä ohi, mutta esimerkiksi Grand Canyonilla tiet olivat edelleen lumiset ja jäiset. Kaikkia Grand Canyonilla autoilijoita kehotettiinkin varustamaan autonsa joko lumiketjuin tai ottamaan alleen nelivedon.

Eipä ollut tullut autoa vuokratessa mieleen kysellä vuokraamosta, saisiko auton mukaan myös lumiketjut. Miten pääsikin ihan tällainen perusasia unohtumaan? Olisihan se nyt pitänyt arvata, että sen kerran kun meinaamme Grand Canyonille lähteä, niin lumiketjuthan meillä pitäisi olla. Grand Canyon jäi tällä kertaa siis vain haaveeksi, kun ei yhtään huvittanut kaivaa ufoa lumihangesta tai ajaa alas kanjoniin.

Päätimme lähteä lopulta vain Sedonaan, jossa oli alun perinkin ollut tarkoitus Grand Canyonille mennessä käydä. En ollut tiennyt koko Sedonan olemassaolosta mitään, ennen kuin serkku paikasta kertoi. Vaikka Sedona kuulosti mielenkiintoiselta, se tuntui silti vain surkealta korvikkeelta Grand Canyonille. Siihen oli nyt kuitenkin tyytyminen.

Arizonan osavaltio, johon siis sekä Phoenix että Grand Canyon kuuluvat, on suureksi osaksi autiomaata, ja maisemia leimaavat hiekkapitoinen maa ja kaktukset. Kesällä Arizonassa on tukahduttavan kuuma, ja lämpötila saattaa nousta Phoenixissakin 47 celsiusasteeseen.

Tuolla rinteillä kasvaa kaktuksia, vaikkeivät ne kovin hyvin tästä kuvasta näykään.

Hei mäkin olen road tripillä!

Koska lunta oli tullut Sedonassakin, serkku ja hänen miehensä varoittelivat meitä, että ajaisimme varovasti. Heti jos tie alkaisi muuttua lumiseksi tai jäiseksi, pitäisi kääntyä takaisin. Seurasimmekin jännittyneinä, missä vaiheessa lunta alkaisi näkyä, ja pääsisimmekö edes Sedonaan asti, vai jäisikö Sedonakin lumen takia vain haaveeksi.

Ensimmäiset varoitusmerkit lumesta näimme noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Phoenixista, kun pysähdyimme ottamaan kuvia yhdelle levähdyspaikalle.

Lumisia autoja!

Kun jatkoimme matkaa vielä jonkin matkaa eteenpäin, lunta alkoi näkyä jo maassakin.

Ukkeli oli valmis kääntymään takaisin Phoenixiin siinä vaiheessa, kun tien vieressä näkyi ensimmäinen lumikökkäre, mutta minä sanoin, että ei tässä nyt vielä mihinkään käännytä, kun tiekin on ihan kuiva.

Pääsimme kuin pääsimmekin Sedonaan asti, ja ajo-olosuhteetkin olivat ihan hyvät, kun aurinko oli sulatellut lumet teiltä.

Sedona on kuuluisa punaisista hiekkakivimuodostelmistaan, jotka tekevät Sedonan maisemista ainutlaatuisen. Sedona on myös eräänlainen henkisyyden keskus, sillä Sedonassa sanotaan olevan energiakenttiä, jotka voivat johtaa itsetutkiskeluun, mietiskelyyn ja henkiseen valaistumiseen. Ukkelin serkkukin sanoo paikassa olevan jotain selittämätöntä. Sedona toimii myös new age -liikkeen keskuksena.

Punaista maaperää näkyvissä.

Sedonan hiekkakivikukkuloita on todella monta, ja kaikki ovat erimuotoisia ja -kokoisia. Niiden nimet juontuvat osittain kukkuloiden muodosta. Alla oleva kukkula on esimerkiksi nimeltään Bell Rock.

Yhdellä rinteellä Sedonan laitamilla sijaitsee erikoinen kappeli, Chapel of the Holy Cross.

Kappeli valmistui vuonna 1956, ja se sai alun perin inspiraationsa Empire State Buildingista. Kappeli tuntuu olevan nykyään erinomaisen suosittu nähtävyys, sillä sinne(kin) johti autoletka, ja parkkipaikan vapautumista sai odotella lähemmäs puoli tuntia.

Lopuksi piti käydä vielä ihailemassa Sedonan maisemia lentoaseman kupeessa (Sedonan lentokenttä sijaitsee sekin kukkulan päällä).

Jätimme lounaalla terassilla istumisen välistä, kun terassi ei näyttänyt oikein houkuttelevalta.

Päätimme lähteä paluumatkalle toista reittiä kuin olimme Sedonaan tulleet, koska infopisteen nainen oli suositellut meille ajoa kanjonin ja Flagstaffin kautta, kun tie oli kuulemma maisemiltaan kaunis. Aurinko alkoi painua mailleen, ja navigaattorin nainenkin heittäytyi hankalaksi, sillä hän ei millään olisi antanut meidän ajaa kanjonin kautta. Tieosuus näkyi navigaattorin kartalla punaisena, mikä tarkoitti sitä, että reitillä oli jotakin häikkää, mutta navigaattori ei kuitenkaan antanut mitään selitystä sille, miksi kyseistä reittiä olisi pitänyt välttää. Jatkoin siis ajamista kanjonin reunalla kiemurtelevaa tietä, ja navigaattorin nainen vain jaksoi jankuttaa, että "jos mahdollista, tee laillinen u-käännös".

Ukkelia hermostutti: pian tulisi pimeä; kuinka pitkään joutuisimme tätä tietä vielä ajaamaan, ennen kuin pääsisimme isommalle tielle? Kaiken lisäksi tiellä alkoi näkyä siellä täällä jäätä, ja näimme myös muutaman tieltä sivuun poikenneen auton, jotka olivat jääneet lumeen jumiin. Navigaattori varoitti, että lämpötila oli laskenut 37 fahrenheit-asteeseen, ja minuakin alkoi pelottaa. Mitä jos edessäpäin tiellä olisikin paljon enemmän lunta ja jäätä, ja olisimme edelleenkin tällä samalla tiellä siinä vaiheessa, kun tulisi pimeä? Kovin mieluusti olisin ollut jossakin aivan muualla.

Kun vihdoinkin tuli mahdollisuus ajaa tien sivuun, päätin tehdä navigaattorin naisen mieliksi u-käännöksen ja palata samaa reittiä takaisin. Päätös saattoi olla oikea; ehkä navigaattori olikin varoittanut huonoista keliolosuhteista? Paluumatkalla näimme useammankin onnettomuuden, joista yksi moottoritiellä sattunut näytti tosi pahalta.

Onnettomuus viivästytti matkaamme lähes puolella tunnilla ja muistutti taas siitä, miten pienestä kaikki voi loppujen lopuksi olla kiinni. Yksikin väärä liike, ja se oli sitten siinä.

En kokenut Sedonassa mitään henkistä valaistumista, mutta se ei todellakaan haitannut. Joskus onnellisuuden tunteeseen riittää pelkästään se, että pääsee ehjänä perille.

Täällä ukkelin serkulla on ollut oikein mukavaa, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että hotellissakin voisi taas yöpyä.

Hotellissa on kyllä vähän tylsää, sillä siellä ei törmää tällaisiin yllätyksiin yöllä kylppäriin mennessään: