Minustako kuntosaliharrastaja?

Olen aina inhonnut kuntosaleja, ja ajatuskin kuntosalilla käymisestä on tuntunut vastenmieliseltä. Intiassa ostin kokeeksi kuukauden jäsenyyden yhdelle salille, mutta kävin siellä muistaakseni tasan kaksi kertaa - ja silloinkin taisin viihtyä lähinnä juoksumatolla. Olenkin aina epäillyt, että salivastaisuuteni on johtunut siitä, että en ole koskaan tosissani yrittänyt: jos kävisin salilla tarpeeksi monta kertaa ja tulisin tutuksi laitteiden kanssa, saattaisin hyvinkin alkaa tykätä saliharjoittelusta. Ehkä olen perustanut kuntosalivastaisuuteni mielikuviin, joita minulla on salilla treenaamisesta ollut.

Tänä syksynä päätin sitten ottaa härkää sarvista ja ostin puolen vuoden jäsenyyden salille. Päätökseen vaikutti monta asiaa: sali oli sopivasti matkan varrella; sali tarjosi jäsenyyttä tarjoushintaan, ja pakettiin kuului myös oman kuntosaliohjelman laadinta; ja - mikä tärkeintä - sain salille kaverin. Tämän viimeksi mainitun merkitystä en voi kylliksi korostaa, sillä varsinkin alkuun henkinen tuki oli tärkeää. Iso osa salivastaisuuttani kun on juontanut kuntosalilaitteista: ne ovat tuntuneet isoilta, pelottavilta ja monimutkaisilta. Tuntui helpottavalta, että mukana oli kaveri, jonka kanssa laitteita saattoi tarvittaessa pähkäillä.

Saliharrastus alkoi ohjaajan tapaamisella ja sillä, että katsoimme, mitä laitteita minä voisin ohjelmaani sisällyttää ja miten laitteet toimivat. Menin tapaamiseen suurin toivein - kerrankin joku laatisi minulle ihan oman ohjelman! - mutta ilo vaihtui pian pettymykseksi. En tiedä, oliko ohjaajalla kiire jonnekin, mutta kävimme laitteet läpi melkoista pikavauhtia, ja tunnin mittaiseksi ilmoitettu ohjaustuokio kesti vain puolisen tuntia. Ohjaaja ei myöskään millään lailla ottanut huomioon kondromalasiaani (polvilumpion rustonpehmentymää), vaan laati minulle ihan yleisen ohjelman, joka oli lähes identtinen kuin kaverin. Minun olisi ehkä pitänyt käydä hakemassa kuntosaliohjelma samaiselta fysioterapeutilta, jolla olin käynyt viime vuonna saamassa polvea vahvistavia kuminauhajumppaohjeita ja joka oli käskenyt tulla kuukauden päästä tekemään kuntosaliohjelman. No. Siitä kuukaudesta on nyt kulunut vuosi ja neljä kuukautta, enkä ole vieläkään käynyt sitä ohjelmaa hakemassa. Ajattelin nimittäin, että en kumminkaan rupeaisi salilla käymään, joten mitä minä sillä ohjelmallakaan tekisin. 

Kurjasta alusta huolimatta rupesin käymään salilla pari kolme kertaa viikossa - ja melkein joka kerta piti kiukutella kaverille, kun salille meno tuntui aina yhtä vastenmieliseltä. Käynnin jälkeen olin kuitenkin taas ihan tyytyväinen, että oli tullut mentyä. Pikkuhiljaa tulin tutuksi laitteiden kanssa, eikä niiden kanssa räplääminen enää pelottanut yhtä paljon. Sitä paitsi: tarpeeksi kauan kun räveltää jonkin laitteen säätöjen kanssa, niin joku salilla kävijöistä kyllästyy katselemaan sitä sähläämistä ja tulee ihan vapaaehtoisesti neuvomaan, miten laite toimii. Yhden perselihaslaitteen kimpussa tuskaillessani taisin saada paikalle kaksikin avustajaa.

Se, mikä salitreenissä eniten ihmetytti ja mikä myös laski salilla käymisen motivaatiota oli se, että en saanut treeniä tuntumaan oikein missään. Olin kuvitellut, että lihakset tulisivat treenamiseen jälkeen kipeiksi ja että kropassa tuntuisi, että oli tullut tehtyäkin jotain. Ihan tavallisella kotijumpalla kun olen aina saanut lihakseni erinomaisen kipeiksi, ja olen ajatellut lihasten kipeytymisen olevan jonkinlainen harjoituksen tehokkuuden mittari. (Korjatkaa, jos olen väärässä!) Esimerkiksi reisiojentaja-laite aiheutti päänvaivaa, kun en tiennyt, miten saisin treenin tuntumaankin jossain. Ohjaaja oli neuvonut tekemään kolme viidentoista liikkeen sarjaa, ja sekä painot että toistojen määrä tuntuivat olevan minulle sopivat, sillä enempää en olisi jaksanut tehdä. Treeni ei kuitenkaan tuntunut seuraavana päivänä missään, ja tuntuikin siltä, että harjoitus oli ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Seuraavalla kerralla yritin tehdä liikkeen suuremmilla painoilla sillä lopputuloksella, että en jaksanut tehdä liikettä kovinkaan monta kertaa, ja polvikin rusahteli uhkaavasti. Sitten yritin lisätä toistojen määrää, mutta siihenkään en pystynyt. Kyseisen laitteen käyttäminen ei siis tuntunut hirveän innostavalta, kun ihan peruskyykkäykset tuntuivat paljon tehokkaammilta kuin mokoma kuntosalilaite. Sama ongelma oli monen muunkin laitteen kanssa, enkä oikein tiennyt, mitä tein väärin ja mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Salilla oli harvoin henkilökuntaa paikalla, joten en voinut kysyä heiltäkään, eikä tuo ensimmäinen ohjaaja-kokemus ollut muutenkaan herättänyt luottamusta heitä kohtaan.

Vatsan ja selän treenaukseen tarkoitetut laitteet olivat minusta niin vastenmielisiä ja tylsiä, että siirryin aika pian treenaamaan vatsaa ja selkää lattialle. Minusta on ollut muutenkin aina paljon kivempi jumpata ihan oman kehon painolla, tai korkeintaan käsipainojen tai muiden vastaavien kanssa. En ole koskaan tuntenut vetoa minkäänlaisia laitteita kohtaan, päinvastoin. Perusjumppakin voi olla tehokasta ja paljon kivempaa kuin salilaitteissa vääntäminen, kun ei minulla muutenkaan ole tarkoitus rakentaa mitään muskeleita. Siellä lattialla vatsalihasliikkeitä tehdessäni rupesinkin miettimään, että onko mitään järkeä maksaa siitä, että tulen tekemään salille samoja liikkeitä, joita voisin tehdä kotonakin, ilmaiseksi.

Minulla taitaa olla salijäsenyyttä edelleen muutama kuukausi jäljellä, mutta viime aikoina ei ole tullut salilla käytyä, kun päivät ovat olleet sen verran pitkiä. Eikä harjoittelun tehottomuuskaan ole yhtään motivoinut käymään salilla. Ehkä olin alun perinkin oikeassa, ja salilla käyminen ei vain ole minun juttuni? Eihän kaikki sovi muutenkaan kaikille - yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta. Mutta nyt olen ainakin kokeillut salilla käymistä useammin kuin pari kertaa, ja voin perustaa mielipiteeni tosiasioihin enkä mutu-mielikuviin.