Kun viime vuonna saavuin pitkän lennon jälkeen Suomeen ja avasin kotioven joskus kymmenen maissa illalla, minua odotti eteisessä pienoinen yllätys. Huoltoyhtiöltämme oli tullut tiedote sinä vuonna remontoitavista kylpyhuoneista, ja meidän kylpyhuoneemme oli yksi niistä viidestä, jotka revittäisiin auki. Peruskorjaus alkaisi viikolla 31, eikä minulla ollut edes sellaista kalenteria, josta olisin nähnyt viikkojen numerot. Paniikissa soitin äidille, jolta sain selville, että kyseinen ajankohta oli heinäkuun lopussa. Saatoinpa päästää muutaman kirosanan.
Ukkeli oli ja tulisi olemaan koko kesän Intiassa, mikä tiesi sitä, että minun piti suoriutua kaikista remonttiin liittyvistä asioista (muun muassa laatta- ja kalustevalinnoista) yksin. Remonttiasioissa minua tietämättömämpää ihmistä saa hakea, joten paniikkikäyrä lähti välittömästi nousuun. Ukkeli ei ole remonttiasioissa minua viisaampi, mutta hän on sentään mies, ja miehillä on automaattisesti jonkinlainen remonttigeeni.
Soitin heti seuraavana päivänä projektipäällikölle, jonka oli määrä valvoa urakkaa, ja sain onneksi sovittua hänen kanssaan, että meidän kylpyhuoneemme remontoitaisiin ensimmäiseksi; olinhan lähdössä elokuun lopussa taas ulkomaille. Ajatukset kulkivat edelleen siihen tapaan kuin ne olivat Intiassa tottuneet kulkemaan: ajattelin automaattisesti, että minun pitäisi olla remontin aikana pitämässä työmiehiä silmällä. (Intiassahan ei voi jättää työväkeä pitkäksi aikaa ilman valvontaa, koska työnteko saattaa muuttua lomailuksi tai muuta vastaavaa.) Olisi hirveää olla monta viikkoa ilman suihkua ja vessaa, ja yölläkin pitäisi lähteä alakertaan vessaan! Kun kysyin projektipäälliköltä, pitäisikö minun olla paikalla vahtimassa työmiehiä, hän purskahti nauruun ja totesi, että ei tarvitse; se on hänen tehtävänsä. Mieltäni rauhoitti myös remonttifirman edustaja, urakan pomo, joka vaikutti erittäin pätevältä ja jämptiltä kaverilta. Ensimmäinen tapaamisemme oli sovittu aamukahdeksaksi, ja minä ajattelin, että tuskin mies ennen yhdeksää ilmestyy, hyvä jos ilmestyy vielä kymmeneltäkään (Intian käytäntöjä tämäkin). Mutta mies saapuikin niin ajallaan, että olisin voinut kelloni siitä tarkistaa.
 |
| Juu ei. |
Minua ärsytti, että ukkeli ei ollut paikalla päättämässä laatoista ja muista vastaavista, koska jos tulisin valinneeksi jotain sellaista, mikä ei miellyttänyt häntä, saisin kuulla siitä vähintään seuraavat kymmenen vuotta. Päätökset tuntuivat muutenkin hankalilta. Mitä väliä sillä on, tulevatko laatat vaaka- tai pystysuoraan? Mistä tiedän, minkä värinen saumausaine on laattojen välissä paras, kun en ole päässyt kaikkia mahdollisia yhdistelmiä näkemään? Aika kuluikin rattoisasti K-raudassa ja muissa vastaavissa liikkeissä pyöriessä. Jotenkin kummassa sain kaluste- ja muut valinnat lopulta tehtyä, ja ukkelikin sai luvan osallistua sen verran kuin vain Intiasta käsin kykeni.
Vähitellen olin saanut varmuuden siitä, että uskaltaisin jättää kotini remppamiesten haltuun ilman, että tarvitsi pelätä, että miehet rupeaisivat yöpymään meillä tai että he pöllisivät meiltä jotain. Jälkimmäistä en olisi pannut edes pahakseni ja vitsailinkin, että eihän meillä ole muuta kuin rojua; viekööt niin paljon kuin jaksavat kantaa. Pääsisimmepähän rojuista näppärästi eroon!
 |
| Mitä kaikkea ihmiset metallinkeräyslaatikkoon laittavatkaan. |
Pakkasin itseni autoon ja pakenin Itä-Suomeen. Remontin kestoksi oli arvioitu vähintään kolme viikkoa, mutta lopullinen kesto riippuisi siitä, löytyisikö rakenteista kosteutta ja kuinka kauan kylppäriä jouduttaisiin mahdollisesti kuivattamaan. Olin varautunut siihen, että remontti saattaisi kestää pitkäänkin, mutta niin vain remontti oli kolmessa viikossa valmis, ja koko kylpyhuone kattoa lukuun ottamatta oli tuossa ajassa purettu ja remontoitu takaisin kuntoon. Työn jälkikin oli erinomaisen laadukasta, ja siinä vaiheessa, kun katselin remontoitua kylppäriä, olin pelkästään tyytyväinen, että pääsimme vanhasta kylppäristä eroon.
On ollut oikea päätös jäädä Suomeen, varsinkin nyt kun ukkelikin on pääasiassa täällä. Minun ei tee edes mieli matkustaa mihinkään, enkä viitsinyt lähteä ukkelin siskontytön kanssa Kööpenhaminaan ja Ruotsiinkaan, vaikka mahdollisuus olisi ollut. En tiedä, olenko tullut laiskaksi, onko minulta kadonnut seikkailumieli vai mitä on tapahtunut. Tämä on varsin outoa, sillä inhosin aiemmin arjen rutiineja, ja jos oli vähänkin jotain poikkeavaa tiedossa, laskin suorastaan päiviä siihen hetkeen. En olisi voinut kuvitellakaan olevani vielä joskus sitä mieltä, että arki on parasta, mitä minulle on tapahtunut.
Intiasta kaipaan vain appivanhempia, sillä olen (yllätyksekseni!) tajunnut rakastavani heitäkin jollakin tavalla. Ehkä tunne kumpuaa siitä, että olen aina tuntenut heidän välittävän minusta ja hyväksyvän minut sellaisena kuin olen (vaikka olen varmasti joskus järkyttänytkin heitä olemuksellani tai käytökselläni
). Anopin ja minun välillä on toki ollut skismaakin, mutta jälkeenpäin ajateltuna nuokin kokemukset ovat olleet minulle pelkästään hyödyksi ja opiksi. Kunnioitus on tärkeää, mutta joskus itsekunnioitus on tärkeämpää.
P.S. Siskontytön loppumatka Suomesta eteenpäin sujui oikein mallikkaasti aina siihen asti, kun hänen lentonsa laskeutui New Yorkin kentälle. Tytön vanhemmat eivät olleet muistaneet, että tyttö oli tulossa kyseisenä päivänä, joten he unohtivat tulla kentälle tyttöä hakemaan.
Aika jännä, että Intiassa ei niin kiitellä ja Suomessa on Saksaan verrattuna kiva, että kiitetään ruokapöydässä ja ainakin mun lapsuudessa sanottiin bussinkuljettajallekin kiitos.
VastaaPoistaMeilläkin on aina kiitetty ruokapöydästä lähtiessä, mutta ei sitä tapaa taida kaikilla suomalaisillakaan olla? Meidän perheessä kiittäminen on ollut aina hirveän tärkeää (joskus tuntuu jopa että liiankin), ja minusta tuntuu hirmu töykeältä lähteä ruokapöydästä kiittämättä. Olen yrittänyt opettaa tämän tavan ukkelillekin, siis että kiittäisi esim. vanhempieni luona (kotona ei sentään tartti :-D). Joskus tuo muistaa, joskus ei. Onneksi vanhemmat tietävät, että Intiassa ei ole tapana kiitellä, joten he eivät pidä ukkelia kiittämättömänä tai muuta vastaavaa.
PoistaTäytyy tunnustaa, että sydän jätti kauhusta lyönnin väliin, ennen kuin luin kuvatekstin laattakuvan alla :D, anteeksi!
VastaaPoistaTaitaa se toinen osapuoli osata aina välillä yllättää, vaikka luusisi toisen hyvin jo tuntevan. Mekin olemme olleet yhdessä jo 24 vuotta (en siis ole vanha, olemme vain olleet nuoresta saakka yhdessä :) )
Hih, ei se mitään! Jopa minä tajusin sen verran, että ymmärsin noiden laattojen olevan... aika epämuodikkaat, enkä siis valinnut niitä. ;-D
PoistaTeillä onkin jo ihan hurjan pitkä yhteinen historia takana! Tuohon kun pääsisi. :-)
Hauskaa, että Suomeen palatessa voi noin positiivisesti yllättyä asioiden toimivuudesta. Pääsiäisen pikaisella Suomi-pyrähdyksellä oltiin argsun kanssa molemmat erittäin positiivisesti yllättyneitä ystävällisestä asiakaspalvelusta. Kassat Suomessa huomioivat ja tervehtivät asiakkaita, eikä vain mulkoile ruokakauppaan sisään astuessa.
VastaaPoistaMutta suomalaiset muodollisia? Päivän paras vitsi :D
Minua jaksaa myös ilahduttaa suomalainen asiakaspalvelu. Toki Intiassakin sai joissakin paikoissa ystävällistä palvelua, mutta esimerkiksi monen supermarketin kassalla kohdeltiin kuin ilmaa. On niin mukavaa, kun Suomessa tervehditään, hymyillään, kiitetään - ja toivotetaan ehkä vielä hyvät päivän jatkotkin. :-)
PoistaSuomalaisista on minustakin muodollisuus aika kaukana, mutta mielipiteensä kullakin. ;-)
Voin hyvin kuvitella kulttuurierot, 'työmiesten vahtimiset' yms. Minulle taas olisi tullut ensiksi mieleen, että pitää sitten joka päivä laittaa työmiehille ruokaa! No ei tod.:D
VastaaPoistaNoita remppoja on monenlaisia. Ystävättäreni asui Treen melkein keskustassa ja putkirempassa meni kaikki pieleen. Se kesti kolme kuukautta ja hän joutui vuokraamaan asunnon, kun on sairaanhoitaja ja vuorotyössä. Olisi muuten päässyt vaikka meidän piharakennukseen asumaan,mutta täältä hän ei olisi julkisilla päässyt töihin.
Suomessa taitaa yleensä tuollaiset hommat toimia hyvin, poikkeus vahvistaa säännön.
Juu, se ruoanlaitto! Mulle jäi aina vähän hämärän peittoon, että pitääkö mun syöttää ja juottaa työmiehiä, kun anoppi teki usein niin. Ratkaisin ongelman lopulta niin, että otin sellaisen linjan, että en ruokkinut heitä. Vähän tylyä, mutta eipähän tarvinnut ainakaan miettiä, mitä kussakin tilanteessa pitäisi tehdä.
PoistaNykyään tuntuu, että remontin onnistuminen on aika paljon tuuristakin kiinni. Aika usein hinta tuntuu olevan se ainoa tekijä, jonka perusteella urakoitsijat valitaan. Suomeen tulee myös niin paljon edullista työvoimaa ulkomailta. Nolona täytyy tunnustaa, että luottamukseni remontin onnistumiseen ja aikataulun pitämiseen ei ainakaan lisääntynyt siinä vaiheessa, kun tajusin työmiesten olevan virolaisia...
Terveisiä taas pitkästä aikaa täältä bramiinisuvun keskuudesta! Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea, että sulla(kin) on semmonen tunne, että bramiiniperhe olis voinu olla hankalampi yhtälö kuin ei-bramiinit. Mä oon monta kertaa hiljaa mielessäni miettinyt, että useimpien muiden kastien elämä vaan vaikuttaa paljon järkevämmältä, kun ei tartte koko ajan olla varomassa rituaalista saastumista ja oonkin salaa haikaillut ei-bramiiniperheen perään. Voisitko vielä kertoa jotain esimerkkejä, joiden perusteella sä teit johtopäätöksesi kastin vaikutuksesta suomalais-intialaisiin perhesuhteisiin. Just tällä hetkellä vertaisajatukset tekis terää... :)
VastaaPoistaHeippa vaan! :-) En tiedä, osaanko eritellä ajatuksiani kastin vaikutuksesta mitenkään yleisellä tasolla, mutta sen osaan kuvitella, miten se vaikuttaisi juuri omaan suhteeseeni. Minulla kun on vaikeuksia sulattaa itseni ulkopuolelta tulevia määräyksiä tai rajoituksia, varsinkin jos ne kohdistuvat niinkin henkilökohtaiseen asiaan kuin ruokavalio. Mielelläni kunnioitan toisten tapoja ja annan jokaisen elää valitsemallaan tavalla, mutta vaadin samaa myös muilta: en pidä siitä, että joku yrittää "tuputtaa" mulle jotain (oli tuputtaja sitten puhelinmyyjä, jehovantodistaja tai bramiinisuku :-D) tai että minun pitäisi elää jonkun toisen asettamien – joskus absurdeiltakin tuntuvien – sääntöjen mukaan.
PoistaEn halua olla kasvissyöjä, ja haluan juoda joskus alkoholia. Voin toki olla syömättä lihaa ja juomatta alkoholia, mutta minun pitää saada päättää siitä itse. Jos ukkeli olisi bramiini, olisin saattanut suhteen alkuhuumassa taipua ja muuttaa tapojani hänen tapojensa kaltaisiksi, mutta itseni tuntien tiedän, että olisin ruvennut jossakin vaiheessa kyseenalaistamaan ja kapinoimaan. Minun luonteellani asiasta olisi koitunut hankaluuksia, ennemmin tai myöhemmin.
Omassa intialaisessa perheessäni ollaan hyvin vapaamielisiä, siis siinä mielessä, että ei ole mitään ennalta määrättyjä sääntöjä, joita jokaisen pitäisi noudattaa. Tietysti joitakin käyttäytymissääntöjä on, mm. suhteessa alempikastisiin, mutta bramiineihin verrattuna elämä on kuitenkin hyvin vapaata. Tätini tupakoi, ja kun hän oli käymässä meillä Hyderabadissa, appivanhemmat ja muut kyllä hieman kummastelivat hänen tupakointiaan, mutta asiasta ei tehty sen isompaa numeroa. En tiedä, miten bramiinit olisivat asiaan suhtautuneet, mutta voin kyllä hyvin kuvitella! Itse olen sitä mieltä, että ihmisen on saatava olla sellainen kuin hän on, paheineen kaikkineen, enkä voi sietää ajatusta, että ihmisen tulee täyttää jotkut normit ollakseen hyväksyttävä ja että poikkeavasta käytöksestä nousee hirveä hulabaloo.
Sitäkin olen miettinyt, miten bramiiniperhe suhtautuisi minuun miniänä. Tuntisinko suvun suunnalta painetta, että minun tulisi olla “intialaisempi” pukeutumiseni, ulkonäköni ja käytökseni suhteen. Nyt saan olla sellainen kuin haluan - anopilta tulee toki joskus kommenttia, mutta ne kommentit voi jättää omaan arvoonsa. :-D
Joka tapauksessa suurin syy siihen, miksi olen tyytyväinen nykytilanteeseeni (ettei ukkelin perhe kuulu bramiineihin) on se, että ukkelin perheessä on vapaus olla sitä mitä on ja käyttäytyä niin kuin haluaa (tai ei nyt tietenkään ihan miten haluaa). Ehkä yliherkkyyteni ahdasmielisyyttä ja jäykkyyttä kohtaan juontaa jostain omista menneistä kokemuksistani – minua alkaa ahdistaa heti, jos tunnen, että pärjätäkseni ja tullakseni hyväksytyksi minun pitää olla jotain muuta kuin olen. En pidä ihmisten luokittelusta, miltä ei Intiassa voi tietenkään välttyä, mutta bramiineilla sellainen arvottaminen tuntuu olevan jotenkin ylikorostuneessa asemassa.
Naulan kantaan! Ihmisten luokittelu ja "tuomitseminen" on myös mun huomioiden mukaan erittäin keskeisessä asemassa kaikissa ihmissuhteissa, ja aina on painetta elää bramiinisääntöjen mukaan ettei kukaan vaan missään nimessä pääsis arvostelemaan (vaikka kyllä kommentteja siltikin lentää, teki mitä teki!). Tärkeistä säännöistä poikenneita ihmisiä halveksitaan tai ne joutuu kokonaan boikottiin. Tuli mieleen semmonenkin esimerkki, että kun mun käly oli menossa naimisiin, osa sen bramiinimiehen sukulaisista jätti tulematta häihin a) siksi, että kyseessä oli telugu-kannada -avioliitto eikä teluguvaimon tavat tietenkään olis niitä ainoita oikeita kannadabramiinitapoja ja b) siksi, että telugumorsiamen bramiiniveli oli jotenkin mennyt haksahtamaan länsimaiseen naiseen. Sehän tarkoitti siis niiden mielestä, että kyseessä on kokonaisuudessaan hirveä turmiollinen suku, joka ei ikinä vois olla kannadabramiinien arvoinen! Mä oon tätä menoa katseltuani tullut siihen tulokseen, että on ehkä parempi, jos meidän lapsista ei tulekaan isona bramiineja vaan ujutan täällä kaikessa hiljaisuudessa niille vähän reilumpia arvoja ja oon myös ryhtynyt toimenpiteisiin näyttääkseni niille elämää bramiinipiirien ulkopuolella. ;)
PoistaTämä on kyllä yksi niistä Intian ominaispiirteistä, joita suomalaisen on ihan hirveän vaikea ymmärtää. Sitä yrittää olla avarakatseinen ja ajatella, että maassa maan tavalla, mutta jossakin vaiheessa ymmärrys loppuu ja koko touhu alkaa vaikuttaa järjettömältä. Toki meidänkin suvussa kommentoidaan poikkeavia tapauksia ja valintoja, mutta kommentointi tuntuu olevan enemmän sellaista “juoruilua” kuin suoranaista tuomitsemista ja arvottamista.
PoistaNäin lapsettomana en osaa kuvitellakaan, miten paljon monimutkaisemmaksi asiat muuttuvat siinä vaiheessa, kun tulee lapsia, ja pitäisi tasapainotella sen välillä, mitä isovanhemmat haluavat ja millaisen mallin itse haluaisi lapsilleen antaa. On hienoa, että sinulla on rohkeutta nousta barrikadeille, vaikka hiljaisestikin, ja opettaa lapsillenne avarakatseisuutta ja sitä, että ihan kaikkea ei tarvitse purematta niellä. :-)
Kyllä se elämä bramiinin kanssakin sujuu! ;) Onneksi tosin saastumiset ja muut eivät kotona vaikuta elämään meidän tapauksessa. Intiassa jonkin verran, mutta ei riesaksi asti. Mutta mielenkiinnolla kuulisin minkälaisia asioita Raidan perheessä on tullut ilmi?
VastaaPoistaVarmasti sujuu, siitä minulla ei ole epäilystäkään. :-) Mutta paljon riippuu varmasti siitäkin, missä asuu – Suomessa (tai muualla Intian ulkopuolella) asuttaessa elämä on varmasti paljon vapaampaa kuin jos asutaan suvun kanssa Intiassa. Bramiiniperheissäkin on varmasti paljon eroja - joidenkin perheiden elämä on paljon enemmän sääntöjen määrittelemää kuin toisten. Mutta siitä minulle ei ole hirveästi kokemusta. :-)
PoistaEhka sinulla oli tuuriakin. Olen kuullut Suomestakin kaikenlaista juttua noista putkiremonteista.
VastaaPoistaMinua joskus Suomessa havettaa, kun unohdan ottaa kengat pois tai kiittaa ruokapoydasta lahtiessa. En muista etta sita kiitosta olisi lapsena kauheasti korostettu. Nyt siskon perheessa se on tapana, ja joskus unohtuu :( .
Varsinainen putkiremontti tuo ei ollut, vaikka kai kylppärissä jouduttiin jotain putkiakin uusimaan. Meidän talossa uusittiin joku vuosi takaperin alakerran sauna, ja se on jo nyt sellaisessa kunnossa, että se pitäisi remontoida uudestaan. Lieneekö hinta ollut määräävä tekijä saunaremontissakin?
PoistaMeillä on suvussa sellaisia tyyppejä, jotka tekevät kiittämisestä kauhean ison numeron. Kiitämisestä menee mun mielestä maku, jos pienimmästäkin asiasta pitää olla aina kiittelemässä ja jos kiittämistä pitää oikein mainostaa. Kiitoksen pitäisi tulla sydämestä.
Mitäs sitten sanotaan kun annetaan lahja? Minäkin olen tottunut kiittelemään paljon;D
VastaaPoistaMukavaa että vuosi Suomessa on tuntunut hyvältä! Tuo että voi jättää koko kämppä työmiesten haltuun ja painua itse muualle remontin ajaksi on kyllä mahtava juttu:)
Piti oikein miettiä tuota kiittämistä lahjaa saadessa, ja kiittäminen on varmaan aika tapauskohtaista. Jotkut kiittävät, ja jotkut sivuuttavat lahjan niin kuin eivät olisi mitään saaneetkaan. Lahjat avataan yleensä myöhemmin (näin ainakin minä olen ollut havaitsevinani), eikä niistä tehdä sillä tavalla numeroa kuin Suomessa. Ja pahimmassa tapauksessa – jos lahjan saaja ei pidä lahjasta – lahja menee kiertoon, ja lahja annetaan ihan surutta eteenpäin jollekin toiselle. :-D
PoistaOn luksusta, kun voi luottaa ihmisiin. :-) Suomessa tämä vielä onnistuu aika usein; muualla maailmassa ei ehkä niinkään.
Yksittäisissä perheissä on varmasti myös paljon eroja enkä mäkään ehkä olis juurikaan tuskastunut, jos ei asuttais Intiassa anopin kanssa. :/ Rituaalinen puhtaus säätelee elämää lähtien siitä, missä järjestyksessä aamulla on suotavaa juoda teetä, käydä suihkussa, vessassa, laittaa ruokaa, kylvettää lapset jne. Kuukautisista (kaikkien - myös esim. talon palvelusväen) tehdään iso numero, eikä niiden aikana periaatteessa sais esim. mennä keittiöön tai minkään uskonnollisen tilan/tilaisuuden lähettyvillekään, istua sohvalla tai koskea edes kynnysmattoihin! Mun kohdalla noista on kyllä joustettu, mutta anoppi pitää kovaa jöötä palveluskunnalle, ja yhtä palvelijaa syytettiin jopa pyhän tulasi-puun kuolemasta, koska se oli vahingossa hipaissut puuta kuukautistensa aikana. Usko tarkkoihin horoskooppeihin on anopin mielestä hyvä asia, ja kaikenlaisten tapahtumien/tärkeiden ostosten ym. ajankohtia viilataan sen mukaan, onko meneillään "suotuisa aika" vai ei. Esim. mua painostettiin meidän toisen lapsen syntymän aikoihin keisarinleikkaukseen, koska lasketun ajan tienoilla oli tiedossa auringonpimennys eikä suku halunnut, että lapsi pääsisi vahingossakaan syntymään pimennyksen aikaan. En suostunut, mutta itse pimennyksen aikana ei saanut mennä talosta ulos ja olis kai pitänyt maata liikkumatta sängyllä silmät kiinni ettei syntymättömälle vauvalle vaan olis käynyt mitään. Tässä nyt näitä päällimäisiä esimerkkejä, mutta listaan voisi vielä lisätä muunkin puhtauden ja siisteyden tavoittelun lähtien lasten piikkisuorista jakauksista ja viimeisen päälle silitetyistä vaatteista laatikoiden ja jääkaappien ainaiseen täydelliseen järjestykseen. Näillä nääs erottaudutaan "massasta". :/ Huh...
VastaaPoistaKylläpä kuulostaa monimutkaiselta ja hankalalta. Suvun kanssa saman katon alla asuessa ei voi varmaan oikein muuta kuin yrittää noudattaa talon (= vanhemman sukupolven) sääntöjä, jos haluaa sovun säilyvän. Elämä on varmasti melkoista tasapainottelua sen välillä, mitä muut haluavat ja mitä itse ehkä haluaisi.
PoistaOlin kuullutkin esimerkiksi siitä, että kuukautisten aikana ei saa mennä keittiöön, mutta en ollut tajunnut, että kuukautisia pidetään noin saastuttavana asiana.
Puhtaudesta tuli mieleen eräs lentomatka. Intialainen pikkupoika oli syönyt lentokoneessa suklaata, ja hänen naamansa oli kauttaaltaan suklaan peitossa. Vanhempia lapsen sotkuinen naama tuntui huvittavan kovasti; lapselle naureskeltiin ihastuneesti ja hänestä otettiin lukuisia kuvia. Eivät varmasti olleet bramiineja. :-D
Meillä suklaanaamasta olis tullu vähintäänkin sydäri eikä mistään valokuvista olis ollut puhettakaan! :D Sotkuinen naamahan olis ollu ihan hirveä häpeä eikä semmosta missään nimessä sovi ikuistaa kameran kanssa! Lapsia syöttäessä ei sais olla edes yhtä riisinjyvää suupielessä hetkeäkään, mitään ei sais ikinä tippua ja koko ajan pitäis olla pyyhkimässä lasten naamoja ja käsiä. Mutta joo, mä oon nyt semmosessa pisteessä, että oon valmis vähän uhmaamaan vanhemman sukupolven sääntöjä jopa epäsovun uhalla. Se jatkuva paine ei näytä tekevän hyvää edes bramiineille itselleen, ja mä haluaisin tarjota vähän hyväksyvämmän kasvuympäristön omille lapsilleni. :)
PoistaHih, sitä minä vähän arvelinkin, että bramiinit olisivat suhtautuneet suttuiseen naamaan vähän toisella tapaa. :-D
PoistaMutta vakavasti ottaen, minä toivottelen kovasti tsemppiä ja jaksamista sinulle sinne! Minua pelottaisi taistella intialaisia tuulimyllyjä vastaan, ja toivonkin, että löytäisitte jonkinlaisen kultaisen keskitien. Se vanhempi sukupolvikin voisi tulla vähän vastaan, vaikka en tiedä, kuinka realistista tällaista on toivoa...
Voin vakuuttaa, että mun mieheltä puuttuu täysin remonttigeeni :D. Mutta se on vaan hyvä, koska itse olen meidän perheen remonttipentti, enkä varmaan kestäis sitä, jos toinen haluaisi sanoa mielipiteensä joka valintaan. (Kauhulla seuraan pariskuntia, jotka yhdessä esim. valitsevat verhoja tai jotain hitsin kippoja ja kuppeja. Kääk. Hermohan siinä menis, jos mies haluaisi kaikkeen sekaantua).
VastaaPoistaJoskus tosin olisin toivonut saavani häneltäkin jonkun mielipiteen. Ja se joskus oli nimenomaan se, kun tehtiin uutta kylppäriä ja piti valita laatat. Mulla oli kaikki maailman laattavalmistajien kuvastot luettuna hiirenkorvalle ja yöunet oli menny jo monelta viikolta, kun sanoin miehelle, että nyt sen on tultava mun kanssa sinne laattakauppaan tai lähtee järki.
No, mies tuli, ja näytin hänelle, että "Tässä on nää. joita ihan ensiksi ajattelin". Mies: "Ne on hyvät, otetaan ne." "Etkö halua nähdä niitä muita?". "En. Tykkään näistä. Otetaaan nää.". No selevä...
Enpä tiedä minäkään, mikä siinä on, mutta nykyään lähteminen kiinnostaa aina vaan vähemmän. Kotona on ihan parasta. Varmaan se jotain laiskuuttakin on, mutta kyllä täytyy myöntää, että oon jotenkin tullut levottomammaksikin etenkin lentämisen suhteen. En vaan tykkää siitä enää. Tai en oo koskaan tykännyt, mutta olen vaan ajatellut, että kauas on pitkä matka.
Mielenkiintoista tuo teidän kaksikulttuurinen hyvin toimiva suhde. Kaikilla se ei varmasti noin hyvin mene, joten kiva lukea tällaista positiivista tarinaa.
No sinulla on sitten sitä remonttigeeniä miehesikin edestä. :-)
PoistaEn minäkään oikein ymmärrä sellaista, jos kaikki kodin pienimmätkin hankinnat pitää tehdä yhdessä. Kai meilläkin isommat tavarat on jollakin tapaa yhteispäätöksellä hankittu, mutta kyllä ne kupit ja kipot on aika pitkälti mun valitsemia. Ukkelin onkin sitten hyvä valittaa, kun kupit ovat liian isoja, lasit väärän mallisia jne. :-D
Meilläkin valinta ja päätöksenteko menee noin, että minä selailen valikoimaa ja käyn kaupassa katsomassa potentiaalisia malleja. Hommaan saattaa upota hyvinkin paljon aikaa, koska päätöksenteko on mulle joskus (aina) niin vaikeaa. Sitten ukkeli valitsee niistä minun katsomistani sen, mikä miellyttää häntä eniten. Tosin viimeksikin, kun oltiin ostamassa sohvaa, olin katsellut eri sohvamalleja ja ravannut kaupoissa niin, että näin jo melkein untakin sohvista. Sitten kun mentiin ensimmäiseen kauppaan, ukkeli näki siellä tarjouksessa olevan mustan nahkasohvan, joka ei ollut mun listalla ollenkaan, ja sanoi, että hän haluaa tuon. Sohva miellytti minuakin, mutta koska se oli hieman hinnakkaampi kuin mistä oli ollut puhe, en olisi sitä itse valinnut. Ukkeli ei jaksa kaupoissa paljon ravata, ja sille onkin tyypillistä juuri tuommoinen, että se menee ekaan kauppaan ja sanoo, että otan tuon. Olen vähän kateellinen, kun ukkeli osaa vielä yleensä valita sellaiset jutut, joihin hän on myös tyytyväinen. Jos minä soveltaisin samaa käytäntöä itseeni, olisin varmasti kiikuttamassa tuotetta jo seuraavana päivänä takaisin kauppaan, kun olisin tullut katumapäälle. Mikä olisi vähän vaikeaa, jos kyseessä olisi esimerkiksi sohva. :-D
Minä periaatteessa kyllä tykkään lentämisestä ja muistakin matkustusmuodoista, mutta ehkä olen kulkenut sen verran, että se riittää minulle. Ainakin toistaiseksi, koska sitähän ei taas tiedä, milloin mieli muuttuu, ja menojalka alkaa vipattaa. ;-D
No olipahan kotiinpaluu, remontin keskelle. Olet ollut jo vuoden siella, ihan kuin vasta olisit sinne mennyt? Hyva etta viihdyt, olen ollut jo muutaman vuoden sellaisessa tilassa etten jaksa laiskuuttani kiinnostua kauheasti matkustamisesta, ainakin sen pitaisi olla helppoa ja mieluiten lahiseuduille, ennen oli ihan toisin, toisaalta haaveilen matkasta Aasiaan mutta en edes jaksa ajatella sita sahellysta ja itse matkustamista.
PoistaMinustakin tuntuu ihan kuin olisin vasta tullut Suomeen. Aika kuluu kyllä ihan hirveän äkkiä! Suorastaan pelottavaa! Kotiinpaluu oli kyllä melkoinen järkytys, mutta onneksi remontista selvittiin kunnialla. :-)
PoistaSinulla vaikuttaa ehkä sekin, että olet matkaoppaana ollessasi saanut matkustaa ihan tarpeeksi. Ja varmasti jälkikasvukin hillitsee matkustamista jollakin tavalla, eikä edes tee mieli lähteä mihinkään, vaan kotonakin on hyvä. :-)
Kiitos Raita,
VastaaPoistaKuukautisssääntö on tuttu minullekin, mutta emme noudata sitä Suomessa. Intiassa ollessa on muistaakseni kerran vaikuttanut jotenkin, taisi olla että en päässyt mukaan juurikin johonkin uskonnolliseen juhlaan sen vuoksi. Se ei kuitenkaan haitannut kun en kyseisiä ihmisiä juuri tuntenutkaan. "Auspicious time" on myös tuttu ja mm. häämme järjestettiin "otolliseen aikaan". Muuten se ei kuitenkaan omaan elämääni vaikuttanut. No joo muutamissa hirvittävän aikaisin alkaneissa juhlissa olen sen vuoksi ollut ja olisi ehkä nukuttanut mieluummin. :D Muita mieleen tulleita: jalkojen likaisuus. Jaloilla ei saa koskea mihinkään, edes siirtää mitään tavaraa lattialla. Kasvissyönti tietysti, mutta muita tarkempia syömisen sääntöjä ei meillä kotona noudateta. Tsemppiä ja jaksamista oman tien löytämiselle sääntöjenviidakossa.