Muuten hyvä, mutta ei siellä päinkään

Yhdestä vieraasta kun pääsi, niin toinen tuli. Tämänkertainen vieras oli kyllä sellainen, että hänen takiaan ei tarvinnut stressata, ja vieras oli muutenkin hyvin mieluisa: äiti.  ♥

Äidillä oli toiveissa päästä käymään Suomenojan lintulammella, joten suunnistimme sinne heti ensimmäiseksi. En ollut käynyt lammella pariin viikkoon, ja olin aika hämmästynyt, kun lampi ja sen ympäristö olivat kasvaneet ihan mielettömän reheviksi. Lintujen menokin oli rauhoittunut, kun linnut olivat siirtyneet viettämään poikastensa kanssa auvoista perhe-elämää.

(Jos joku ihmettelee, olenko unohtanut toukokuun kuvahaasteen viimeisen viikon, niin en ole: kyllä se on tulossa. Ehkä jopa tässä kesäkuun aikana.)

Nokikanan poikaset olivat kasvaneet, eikä niiden aiemmasta punakeltaisesta tukasta ollut enää tietoakaan.

Hyvin tavallinen näkymä Suomenojalla: maastonväriseen asuun sonnustautunut mies ja iso putki.

Luonto näyttäytyi taas koko komeudessaan, sillä pääsin todistamaan oikein kärpästen parittelua.

Nyt kun minulla oli mukana kasviasiantuntija, opin tunnistamaan myös muutaman kukkasen.

Kurjenmiekka.

Tämä on kuulemma mustalaisen korvarengas, mutta jotenkin vähän epäilyttää, että tuo ei taida olla ihan kasvin virallinen nimi.

Tämän tunnistin ilman asiantuntijaakin.

Osmankäämit olivat vähän räjähtäneitä.

Lammen ympäristössä kasvoi ihan valtavasti nokkosia, ja kun äiti muistutti, että nokkosista voisi tehdä ruokaakin, rupesin jo suunnittelemaan nokkosten keräysreissua Suomenojalle. Intialaisiin ruokiin sitä voisi ainakin tunkea. Paitsi että ovatkohan Suomenojan nokkoset ihan syömäkelpoisia, kun ne kasvavat jätevedenpuhdistamon vieressä?

Citymarketissa eräs kypsään ikään ehtinyt rouva oli kaapaissut mukaansa keltaisen sinkkukorin. Mietiskelin mielessäni, että olikohan rouva ottanut korin vahingossa vai ihan tarkoituksella. Kovin iloisen näköisenä rouva kuljeskeli, joten ehkä kori oli matkassa ihan tarkoituksella.

Leipäosastolle oli ilmestynyt kovaääninen heppu mainostamaan ja maistattamaan kaupan omia leipiä. Leipuripoika mainosti leipiä muun muassa sillä, että "kaikki leivät on leivottu viimeisten 24 tunnin sisällä". Kovasti mies leipiä kehui, ja paikalle osunut eläkeläisrouva tokaisi miehelle, että "tuolla pulinalla, mitä sä pidät, leipien täytyy ollakin hyviä".

Otimme myös uusintakierroksen Hietaniemen hautausmaalla, jossa pyörähdimme jo helmikuussa. Silloin oli niin kylmä, ettemme jaksaneet hautausmaalla kauan vaeltaa, mutta nyt arvelimme olevan riittävän lämmintä pidempään hautausmaakierrokseen.

Kurvasimme jo totuttuun tapaan autolla hautausmaan portista sisään (ajokieltomerkkejä ei näkynyt edelleenkään missään), kun äiti arveli, ettei ehkä jaksaisi kävellä hautausmaata päästä päähän.

Utelias orava tuli tervehtimään meitä ihan auton viereen.

Hautausmaa oli nyt kesäaikaan valtavan kaunis ja rehevä, ja hautausmaan vieressä meren rannalla kulki viehättävä kävelypolku.

Epätoivo iski silti taas, kun tajusimme, miten valtavan kokoinen Hietaniemen hautausmaa on: jos täältä haluaa jonkin tietyn haudan löytää, etsimiseen saattaa mennä melkoinen tovi!

Hautausmaan päätietä.

Olin saanut helmikuussa hautausmaasta kirjoittaessani lukijalta vinkin, että Saima Harmajan hauta kannattaisi käydä katsomassa. Vaikka tiesin osaston, jolla hauta oli, sen etsiminen tuntui silti aika toivottomalta, ja päätin unohtaa haudan etsimisen. Samassa hauta oli kuitenkin jo edessäni!

En ollut tiennyt, että Saima Harmaja oli kuollut vain 23-vuotiaana ja että hänen lyhyt elämänsä oli ollut niin traaginen. Googlesta tämäkin sitten selvisi.

Julkkisbongauksen anti jäi tälläkin keikalla vähän köyhäksi, mutta onneksi haaviin tarttui sentään muutama julkkis.

Erikoisemmat haudat ilahduttavat minua aina ihan erityisesti, ja niitähän Hietaniemessä riittää. Katsottavaa on muutenkin niin paljon, että hautausmaalla saisi ihan oikeasti menemään kokonaisen päivän.

Sain viimeksi myös vinkin, että Hietaniemessä järjestetään opastettuja kävelykierroksia, ja semmoiselle nyt mielisin. Niitä järjestetään näköjään taas heinä- ja elokuussa.

Luulin bonganneeni hautausmaalla kovinkin erikoisen ja harvinaisen linnun, ja olin haltioissani, kun sain sen vielä kuvaankin. Kun äiti katsoi valokuvaa, hän sanoi, että "eikös tuo ole peippo".

Eksoottinen lintulaji.

Hautausmaan länsipuolella on Hietaniemen uimaranta, ja tuntui vähän absurdilta, kun Hietsun räp-musiikki kaikui hautausmaallakin.

Kummastelin myös erikoista urheilulajia, jonka harrastajia näkyi Hietsun rannassa.

Mitä tämä on? Vesihiihtoa ilman venettä? Melontaa ilman kajakkia? Lainelautailua melan kanssa?

Äiti olisi halunnut nähdä erityisesti Kari Tapion haudan, ja päätin, että kyllä meidän pitää ainakin se hauta nähdä, kerran olimme hautausmaalle tulleet. Rupesin etsimään kännykällä tietoa haudan sijaintipaikasta, ja pian kävi ilmi, että hauta ei edes ollut Hietaniemessä vaan Olarin uurnalehdossa. Aika kauan olisimme saaneet hautaa Hietaniemestä etsiä!

Seuraavana päivänä oli siis lähdettävä Olarin uurnalehtoon, ja sieltähän se hauta sitten vihdoinkin löytyi. Hauta oli kyllä aika vaatimaton, ja vähän synkkäkin.

Tulipahan käytyä Olarin uurnalehdossakin.