Ihmisillä tuntuu nykyään olevan aika ristiriitainen suhtautuminen tavallisuuteen. Kukaan ei haluaisi olla tavallinen, tavis, eli ilmeisestikin harmaa, näkymätön ja ikävystyttävä olento, jonka elämä on päivästä toiseen yhtä ja samaa. Toisaalta taas monet, jotka kokevat olevansa muiden silmissä epätavallisia tai epäilevät elämänsä näyttäytyvän sellaisena, vakuuttelevat kovasti olevansa ihan "tavallisia ihmisiä". Onko tavallisuus siis kuitenkin loppujen lopuksi tavoiteltava ominaisuus?
Kaikilla on varmasti jonkinlainen käsitys siitä, mitä 'tavallinen'
ylipäänsä tarkoittaa. Niin on minullakin. Kuitenkin kun rupesin
miettimään niitä kriteerejä, joiden perusteella joku on minusta
tavallinen, hämmennyin. Millä tavalla oikeastaan määrittelen tavallisuuden? Perustuuko tavallisuuden määritelmä ammattiin,
varallisuuteen, elämäntapoihin, perhesuhteisiin, ulkonäköön vai muihin tekijöihin?
'Tavallinen' tuntuu olevan yhtä vaikeasti määriteltävä
käsite kuin esimerkiksi 'hyvä' tai 'kiireinen'. Mikä on yhdelle hyvä, ei ole sitä toiselle, ja yhden kiireinen voi olla toisen kiireetön.
Mieleeni tuli eräs kognitiivisessa terapiassa käytettävä semanttinen
tekniikka, jota käytetään esimerkiksi itsetunto-ongelmista kärsivien kohdalla. Alemmuutta kokeva ihminen saattaa nimittää
itseään vaikkapa tyhmäksi, mikä tekee tietysti entistä kurjemman ja "tyhmemmän" olon. Silloin kun tämmöisistä nimityksistä halutaan päästä eroon, niiden merkitystä ruvetaan etsimään kysymällä esimerkiksi, millainen ihminen on tyhmä ihminen. Onko hän sellainen, joka ei tiedä mitään? (Jolloin kukaan meistä ei ole tyhmä, koska kaikkihan me tiedämme jotain.) Vai onko tyhmä ehkä sellainen, joka ei tiedä vain joitain asioita? (Jolloin olemme kaikki tyhmiä, koska kukaan ei tiedä kaikkea.) Ja niin edelleen. Yleensä päädytään siihen lopputulokseen, että halventava nimitys (esim. 'tyhmä') A.) pätee kaikkiin ihmisiin, B.) ei päde kehenkään, 3) ei merkitse mitään tai 4) ei päde minuun. Ehkä tämä pätee tavallisuuteenkin: joko sellaista kuin tavallinen ihminen ei ole olemassakaan, tai sitten me olemme kaikki tavallisia.
Tavallisuudella on huono kaiku: ihmiset eivät halua olla tavallisia, koska tavallisuus yhdistetään
kielteisiin asioihin - tylsyyteen, rutiineihin, mitäänsanomattomuuteen. Luulen että aika moni haluaisi olla
jollakin tavalla erityinen ja mieleenpainuva. Khaled Hosseinin sanoja
lainatakseni: "Luulen meidän kaikkien toivovan, että meille tapahtuisi
jotain erityistä, oli se miten epätodennäköistä tahansa." Elämme täällä
vain kerran (näin itse uskon), joten onko siinä jotain väärää, että
toivoo vanhana voivansa muistella omaa elämäänsä muunlaisena kuin
tasapaksuna arkipäivien virtana; elämänä, jonka aikana ei tapahtunut oikein
mitään?
Sosiaalinen media tarjoaa nykyisin keinon tuoda esille oman elämänsä erityisyyttä - on blogit, facebookit, twitterit, instagramit ja muut vastaavat, joissa ihmiset saavat esiintuoda elämäänsä juuri sillä tavalla kuin itse haluavat. Uskon, että ihmisten sosiaalisessa mediassa luoma kuva alkaa tavallaan ruokkia itseään: se vahvistaa ihmisen omaa käsitystä siitä, että oma elämä ja itse ovat jollakin tapaa erityisiä. Tämä on tietysti hyväkin asia, jos siis erityisyys on se, mitä tavoitellaan. Kuitenkin itseäni viehättävät erityisesti ihmisten kertomukset heidän arjestaan, siitä ihan tavallisesta elämästä, sillä sitähän se meidän kaikkien elämä kuitenkin pitkälti on - arkea. Toisten arki tarjoaa yhtymäkohtia omaan elämääni, jolloin toisiin on myös helpompi samastua.
Sosiaalinen media tarjoaa kurkistusaukon hyvinkin erilaisten ihmisten elämiin tavalla, joka ei ennen ollut mahdollista. Tällä on myös kääntöpuolensa: ihmiset saattavat alkaa tuntea olonsa epävarmoiksi ja kysyä itseltään, onko heidän elämänsä kelvollista, tarpeeksi hyvää. Pitäisikö minun elämässäni olla jotain muuta, puuttuuko minulta jotain? Tai: onko minussa jotain vikaa, kun minulle kelpaa tällainen ihan tavallinen elämä, jonka kohokohdat ovat muiden silmissä ehkä hyvinkin vaatimattomia? Oma elämä saattaa näyttää jonkun toisen elämään verrattuna varsin yksitoikkoiselta ja tylsältä (tavalliselta!), mikä saattaa herättää riittämättömyyden tunteita, jopa kateutta. Aletaan kyseenalaistaa niitäkin asioita, jotka ennen toivat itselle iloa ja onnea. Rauhallinen loma mökillä ei tunnu enää miltään, kun pitäisi olla safarilla leijonia ihailemassa. Oma koti tuntuu nuhjuiselta, kun sitä ei ole sisustettu mitenkään. Sauvakävely tuntuu auttamattoman vanhanaikaiselta, kun muut harrastavat bikram-joogaa tai crossfittaavat.
Ihmiset esittävät elämänsä ja itsensä julkisuudessa sellaisessa valossa kuin itse haluavat, ja kaikki haluavat elämänsä näyttävän hyvältä ja jollakin tapaa erityiseltä. Lukija helposti unohtaa, että kirjoittajan esittämä totuus ei ole koko totuus hänen elämästään. Jokaisella meistä on omat vaikeutemme, joista kuitenkin mieluummin vaikenemme, koska niistä puhuminen ei sovi julkisuusimagoomme ja antaisi meistä epätoivotun kuvan. Kukaan ei halua vaikuttaa heikolta, epävarmalta tai puutteelliselta. Mielestäni kuitenkin juuri vaikeudet ja niistä puhuminen lähentävät meitä jollakin inhimillisellä tasolla paljon enemmän kuin se, että annetaan ymmärtää oman elämän olevan ihanaa ja täydellistä. Mutta henkinen lähentyminen ei taidakaan olla sosiaalisia medioita käyttävien pääpyrkimys, vaan tärkeintä on saada tuoduksi itseään esille, mahdollisimman myönteisessä valossa tietenkin.
Hätä omasta keskinkertaisuudesta, siitä tavallisuudesta, hämmentää monia. Itse ajattelen, että elämässä ei ole olemassa alati kestävää loistoa. Niin, että kaikki on luksusta, superia ja täydellistä, suurta ja huimaa – ollakseen edes jotain? Ei, vaan mitä enemmän ikää ja toivottavasti myös vähän viisautta kertyy, sitä paremmin huomaan, että tavallinen arki on hyvä. Sellainen, jossa saan olla oma itseni, nainen, omanlaiseni ihminen.
VastaaPoistaMutta some tarjoaa juuri nuorille sen kuvitteellisen maailman, jossa muka kukaan ei ole tylsä ja tavallinen.
Olen huomannut blogia pitäessäni, että eniten lukijoita vetää puoleensa kirjoitus, jossa avaan omaa pahaa oloani ja elämän vaikeuksia. En tiedä sitten hakeeko suurin osa vertaistukea vai haluavatko he nähdä, että jollain menee joskus huonommin kuin heillä.
Minustakin se tavallinen arki on sitä parasta. Jotenkin niistä pienistä asioista on oppinut nauttimaan ihan toisella tavalla kuin jokin aika takaperin. Kyse on varmaan juurikin iästä ja elämänkokemuksesta, ja omalla kohdallani myös siitä, että tuntuu, että olen saanut maailmannälkäni tyydytettyä, ja täällä Suomessa ja kotona on just hyvä. :-)
PoistaOlen huomannut saman, että omasta pahasta olosta kertovat tekstit ovat usein niitä suosituimpia. Lukijat hakevat varmaan kumpaakin – on niitä, jotka hakevat vertaistukea, mutta on myös varmasti niitä, jotka saavat jotain iloa siitä, että voivat todeta jollakulla menevän huonommin kuin itsellä. Toisaalta olen myös ajatellut, että semmoisissa teksteissä henkilökohtaisuus voi olla se, mikä ihmisiin vetoaa: pohjimmiltaan tunteet ja tuntemukset ovat meillä kaikilla samoja, joten ihmiset jollakin tavalla samastuvat kirjoittajaan helpommin kuin neutraalimmissa teksteissä.
Hyvin kirjoitettu postaus ja aihe mielenkiintoinen. Elämähän on vähän sellaista vuoristorataa,harvoinhan se on sitä ihan samaa.Minä kai olen laittanut blogiini juttuja sellaisista jutusta,jotka ärsyttävät mutta ihan kaikkea en omasta elämästäni halua someen tuoda.
VastaaPoistaElämä on tosiaan joskus vuoristorataa, mutta tämä tasapaksu arkikin on ihan kivaa. :-)
PoistaMinä en kyllä ole koskaan ärsyyntynyt mistään sinun blogisi jutuista. Mutta ainahan niitä ihmisiä löytyy, jotka ärsyyntyvät ihan kaikesta. :-)
Olipa taas mukavasti pohdiskeltu. Laittioi oikein miettimään, onko tämä tavis-pakoilu pelkästään someilmiö. Tunnen nuoria (ja vähemmän nuoriakin), jotka eivät kauheasti somessa touhua, mutta oikeassa elämässä etsivät koko ajan uusia elämyksiä, liitelevät ja harrastelevat, haluavat näkyä ja tulla nähdyksi, erottua joukosta, vaikka kai vain loppujen lopuksi tulla huomioiduiksi ja hyväksytyiksi johonkin kuvitteelliseen joukkoon, josta eivät oikein itsekään tiedä mikä se olisi.
VastaaPoistaJonkinlaista erityiselämän hakuisuutta, vaikka joka tasolla elämä on loppujen lopuksi aina sitä samaa arkea. Blogimaailmassa itseäni ainakin kiinnostaa enemmän realistisen arjen kuvaukset, sekin voi olla niin erilaista eri ihmisillä. Tosin sen tuomiseen julki somessa on kynnys aika korkealla, mutta kaikkea ei tarvitsekaan jakaa suorasanaisesti, ilmaisukeinoja on monia.
Hyvä pointti! Ei varmasti ole pelkästään some-ilmiö, vaan erikoisuudentavoittelu tuntuu olevan jonkinlainen aikamme ilmiö. En tiedä, mistä se voisi johtua, ehkä ihmiset tuntevat jotenkin elävänsä "enemmän", kun harrastavat kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa ja extremeä. Ehkä nykyaikaa leimaa se, että elämästä pitää ikään kuin ottaa kaikki irti, ettei sitten vanhana tarvitse katua. Ja ihan varmasti on kyse tuostakin, että ihmiset haluavat löytää oman paikkansa ja kuulua johonkin.
PoistaArjen julkituomisen kynnys on tosiaan korkealla, mikä johtuu varmaan siitä, että se oma arki koetaan usein niin tylsäksi ja tavalliseksi, että siinä ei ole mitään jaettavaa. Paljon hohdokkaammaksi tunnetaan niiden elämän kohokohtien jakaminen.
Musta tuntuu välillä, että sitä sokeutuu sille, mitä on. Esimerkiksi minä haikailen koti-ikävissäni Suomeen, sinne "tavalliseen", suomalaiseen kesään, tekemään ihan sitä tavallista työtä tai vaikka leikkaamaan nurmikkoa. Kun sitten tosiasia kuitenkin on se, että jos nyt olisin Suomessa (ei lomalla, vaan asumassa), niin varmasti haikailisin ulkomaille, tekemään jotain erikoista, spesiaalia, jotain muuta kuin "tätä tavallista paskaa". Että ikäänkuin koko ajan pitää miettiä ja tavoitella niitä asioita, mitä ei ole, eikä osaa nauttia hetkestä ollenkaan. Ja toisaalta; täällä en ole tavallinen koskaan, johtuen valtaväestöstä poikkeavasta ulkonäöstä, ja sekin oli aluksi viehättävää (paljon huomiota jne) mutta nyt se alkaa harmittaa. En voi käydä pihakaupassa vanhoissa verkkareissa tukka sotkussa ilman, että ensi viikolla joku tulee sanomaan "hei, minä näin sinut viime viikolla kaupassa"! Että välillä todellakin toivoisi olevansa ihan tavallinen, massaan sulautuva ja huomaamaton.
VastaaPoistaLuulen, että se on vähän persoonasta kiinni. Toisille on tärkeämpää tulla huomatuksi, olla "jotain", spesiaalia, jotain kenet kaikki muistaa. Ja toiset sitten ovat arempia, introvertteja, haluavat sulautua massaan eivätkä nautti herättämästään huomiosta.
Itse tykkään eniten sellaisista blogeista, joissa kuvataan arkipäivää ja tavallisia asioita (ei siis jatkuvasti tuoda esille, miten täydellistä MUN elämä on...), mutta tehdään se kuitenkin jotenkin kiinnostavasta näkökulmasta tai vaikka vähän ironisesti. Sinunkin sivupalkissa näkyvä "not the life I ordered" on mielestäni huippu esimerkki siitä, miten ihan tavallisesta (tosi tavallisesta) saa hulvattoman hauskoja ja mielekiintoisia juttuja irti!
huh, tulipa pitkä kommentti :D
Olipa tuttuja tuntemuksia. Minustakin tuntui aiemmin siltä, että mun ei ollut hyvä oikein missään. Intiassa kaipasin omia ihmisiä ja Suomea, ja Suomessa taas kaipasin elämään enemmän äksöniä. En tiedä, missä vaiheessa löysin niin sanotusti paikkani, mutta jossain vaiheessa aloin kuitenkin olla oikein tyytyväinen täällä Suomessa. Mulla on ollut aika paljon sellaisia aallonpohjia, ja tyytyväisyys on löytynyt varmaan vaikeimman kautta. Niistä selvittyäni olen pystynyt elämään paremmin hetkessä ja nauttimaan siitä, mitä on.
PoistaPaljon on varmasti persoonastakin kiinni. Jotenkin tuntuu myös siltä, että nykyaika suosii räiskyviä persoonia, jotka haluavat erottua joukosta (tai ehkä toisin sanoen: eivät välitä siitä vaikka erottuisivatkin). Olen iloinen siitä, että introverttiydestä on alettu viime aikoina puhua myönteiseen sävyyn ja tuoda esiin niitä hyviä puolia, joita hiljaisilla ja "näkymättömillä" ihmisillä on.
Minäkään en koskaan pystynyt sulautumaan Intiassa massaan, vaikka joskus itse unohdinkin sen. Harmitti, kun itse tunsin olevani melkein intialainen, mutta muut kohtelivat aina vain ulkomaalaisena, ulkopuolisena. Tilanne olisi varmaan sama, vaikka olisin ollut Intiassa kaksikymmentä vuotta. Tuosta kauppajutusta tuli mieleen, että menin kerran Hyderabadissa kenkäkauppaan, jossa en ollut käynyt koskaan ennen, ja siellä yksi miesmyyjä tuli sanomaan mulle, että hän on nähnyt mut joskus aiemmin Centralissa (yksi ostoskeskus). Mies oli ollut siellä töissä, mutta oli vaihtanut työpaikkaa tähän kenkäkauppaan joskus puoli vuotta sitten. Silloin mietin, että taidan olla aika mieleenpainuva. :-D Toivoin vain, että en olisi ollut silloin aiemmalla kerralla kauhean epäystävällinen, kun mulla oli tapana näyttää joskus hyvinkin avoimesti, mitä mieltä olin mielestäni liian tungettelevista myyjistä. :-D
Tavallista arkeakin voi tosiaan tarkkailla monin eri silmin, ja tuo mainitsemasi blogi on ihan hulvaton. Vaikka olen silti sitä mieltä, että kyseiselle ihmiselle tapahtuu keskimääräistä enemmän ja että hänen tavallinen arkensakin on paljon kiinnostavampaa kuin esimerkiksi minun. :-)
On kyllä totta että sellaisiin blogeihin ei keksi oikein mitään kommentoitavaa, joissa kaikki on upeaa ja niin erikoista, että oma elämä tuntuu sen rinnalla liian valjulta ollakseen mainitsemisen arvoista ;-) Eikä niihin jaksa välttämättä palatakaan.
VastaaPoistaTavallisuus ja erilaisuus taitavat kuitenkin olla jotain, mitä meillä kaikilla on lopultakin yhtä paljon tai vähän. Itselleni kasvu ihmisenä on ollut yllättävän pitkälle sen asian hidasta sisäistämistä nuoruuteni "voi miten erilainen olenkaan" -tuskailun päätteeksi. Ehkäpä parempi sanapari olisikin aitous ja teeskentely; osa teeskentelevistä ihmisistä yrittää näyttää ulospäin mahdollisimman tavalliselta ja siksi helposti hyväksyttävältä ihmiseltä, usein niinkin pitkälle, että he uskovat siihen itsekin eivätkä uskalla toteuttaa itseään tekemällä asioita jotka poikkeaisivat heidän kannattamastaan tavallisuuden normista. Toinen teeskentelijätyyppi on taasen se, joka korostaa kaikkea, mikä hänet näyttäisi erottavan muista ja piehtaroi yhteensopimattomuudessaan. Kasvu kohti aitoutta on vapauttavaa, silloin osaa yhä paremmin olla rennosti se joka haluaa olla, ja tehdä ne elämänmuutokset jotka oikeasti haluaa tehdä, eikä enää haaveile voivansa vaihtaa osia toisten kanssa.
Olen itsekin tuskaillut oman ns. erilaisuuteni kanssa, mutta olen lopulta (pitkän tien kuljettuani) ymmärtänyt sen, että loppujen lopuksi me ihmiset olemme aika samanlaisia ja että omaan “erilaisuuteen” keskittyminen vie vain entistä kauemmaksi muista.
PoistaUskon, että monikin elää tuolla lailla varovaisesti, noudattaen yleisesti hyväksyttyjä normeja, kun pelkäävät tulevansa leimatuksi joksikin. Puuttuu rohkeus elää omannäköistänsä elämää.
Aitoja ihmisiä on helppo lähestyä, sillä minusta heistä paistaa jotenkin se, että he ovat sinut itsensä (ja samalla myös muiden) kanssa.
Jospa tama erikoisuuden tavoittelu olisi aikansa ilmiö ja kohta taas tavoitellaankin tavistelua? Se on myös varmaan luokkakysymys silla monella ei ole aikaa/ varaa erikoisuuden tavoitteluun, ainakin itse huomaan kun vertaan turkkilaisia ja suomalaisia tassa asiassa - tavallisilla paikallisilla talliaisilla ei ole viela mahdollisuus extreme lajeihin, uusiin urheilujuttuihin tms. eika taas sosiaalinen paine ehka anna periksi pukeutua todella huomiota herattavasti, some on kylla muuttanut paljon ja nuori sukupolvi on paljon rohkeampi kun edellinen. Yhteisölliset arvot ovat viela niin vahvassa ettei niita omia 'humputuksia' osata tavoitella vaan pyritaan saavuttamaan elamassa aika perinteisia ja tavallisia asioita, siina on varmaan huonot ja hyvat puolensa. Itsesta tuntuu etta kun omassa elamassa on ollut menneisyydessa vuoristoratamaisia ja epavarmoja aikoja niin tama aika rutiinimainen tavisarki on sita parasta, yksi syy miksi en vielakaan ole avannut facebookia on kylla ihan selkeasti se, etten kesta seurata sita ihmisten kilpajuoksua kuvin ja sanoin kuinka saada ihan se tavis arki nayttamaan jotenkin erikoiselta.
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatus! Minusta olisi kauhean mukava, jos palattaisiin takaisin tavisteluun, sillä olen vähän ärsyyntynyt kaikenmoiseen erikoisuudentavoitteluun, varsinkin ruoka-asioissa. Milloin ruoasta tuli niin iso ja tärkeä osa elämää, että ihan tavallinen perusruoka ei ole enää mitään, vaan pitää olla kaiken maailman virityksiä ruokapöydässä.
PoistaTurkkilainen näkökulmasi sai miettimään asiaa Intian kannalta, ja uskoisin, että siellä pätevät aika lailla samat säännöt kuin Turkissakin. Yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta pidetään tärkeämpänä kuin erottautumista, joten ihmiset elävät aika perinteisesti. Tietysti sielläkin ovat asiat muuttumassa, ja ihmiset ovat alkaneet janota uusia kokemuksia. Toisaalta rikkaat ovat aina halunneet erottua Intiassa - on hienot autot ja muurien sisälle rakennetut isot talot - kun taas Suomessa oman varakkuuden korostamista ei katsota oikein hyvällä.
Mäkään en ole edelleenkään facebookissa, enkä tule varmaan koskaan olemaankaan. Tuntuu, että se vain lisäisi sellaista levottomuutta, jota olen huomannut somen aiheuttavan (esim. että pitää koko ajan tarkistella, onko tullut mitään uutta, eikä osata olla läsnä nykyhetkessä ja niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ihan fyysisesti läsnä). Blogissa on mulle somea ihan tarpeeksi. :-D
Olipa mielenkiintoinen kirjoitus aiheesta, jota on tullut itsekin paljon pohdittua!
VastaaPoistaSellaiseen "minä olen niin erilainen ja erikoinen" -asenteeseen törmää yllättävän usein. Moni vissiin luulee oikeasti olevansa tosi erikoinen ja ainutlaatuinen, missä hän on kyllä ihan oikeassa: mehän olemme kaikki erilaisia ja ainutkertaisia. Näin itse ajattelen, joten en jaksa innostua niistä "kato kun mä olen niin erilainen ja outo" -itsekehuista tai korostamisesta tai mitä ne nyt ovatkaan.
Jos on todellakin erikoinen ja outo tai jotenkin poikkeuksellinen, niin se ei välttämättä enää olekaan kivaa. Kovin paljon normista poikkeamista ei nimittäin yleensä katsota mitenkään hyvällä. Silloin ihminen pikemminkin peittelee "outouttaan" kuin korostaa sitä. Poikkeuksia toki on.
Jos joku kovasti korostaa olevansa hyvin erikoinen tai outo, minun tekee useasti mieli kysyä miksi koet niin. Kysymys ei ole pahantahtoinen, vaan oikeasti haluaisin tietää. Mitä sellaista sinussa on, joka on niin poikkeuksellista muihin verrattuna? Tai miksi pidät itseäsi niin erikoisena: etkö tunne itseäsi, kun olet itsellesikin niin outo?
Itse koen olevani ihan tavallinen, mutta minun silmissäni suurin osa onkin. Se ei kuitenkaan tarkoita tylsää tai mielenkiinnotonta. On toki ihmisiä, jotka esim. koen tylsäksi seuraksi (ja jotkut varmasti kokevat minut siten), mutta se johtunee siitä, että intressimme eivät kohtaa. Tai persoonat. En tiedä. Mutta sehän ei tarkoita sitä, että se toinen oikeasti on tylsä - jollekin muulle hän on varmasti mielenkiintoista seuraa. :)
Olen huomannut saman, että monet ajattelevat olevansa jollakin tapaa erikoisia tai erilaisia, ja tuossa jo aiempaan kommenttiin kirjoittelinkin, että tästä ei ole niin kovin kauan, kun itsekin ajattelin niin. Oli helpottavaa, kun ymmärsin, miten samanlaisia me kaikki loppujen lopuksi olemme – kaikilla on samanlaiset tunteet ja tarpeet, vaikka ilmaisemmekin niitä eri tavoin. Kuten sanoit, olemme kaikki samalla kertaa sekä samanlaisia että uniikkeja.
PoistaUskon, että oman erilaisuuden korostaminen johtuu juuri siitä, että ihminen ei oikein tunne itseään. Minusta se on jollakin tavalla yhteydessä myös epävarmuuteen – ihminen on ehkä epävarma siitä, mikä tai millainen hän on, ja erilaisuuden korostaminen on ikään kuin jonkinlainen suojavaate tai veruke. Ei tarvitse tutkia sisintään tai yrittää luoda todellista yhteyttä toiseen ihmiseen, kun voi vetäistä esiin “olen niin erilainen” -selityksen.
Ihan oikeasti erilainen ei ole todellakaan kiva olla. Minulla on lähipiirissä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin muut, ja jatkuvan tuijotuksen kohteena oleminen on aika ahdistavaa.
Tavallinen ei minustakaan tarkoita automaattisesti tylsää tai mielenkiinnotonta, vaikka joskus (kontekstista riippuen) se voi sitä tarkoittaakin. Ei ehkä ihmisistä puhuttaessa, mutta kielenkäytössä muuten. Tavallinen päivä esimerkiksi saattaa olla aika tylsä. :-)
Minä olen ehdottomasti arjen kaveri ja mielelläni tavis. Tosin elämä Turkissa ei helposti uraudu ihan tavallisiin uomiin, vaan täytyy tottua jatkuviin muutoksiin. Näin ollen oikein odotan sitä, että millaista se tavallinen arki onkaan, jossa asiat menee niin kuin on suunniteltu:D.
VastaaPoistaToinen arjen kaveri ja mielellään tavis ilmoittautuu. :-)
PoistaEttei sinulle vain tule tylsää Suomessa, kun asiat sujuvat täällä enimmäkseen ihan suunnitelmien mukaan. ;-D