Poliisin kynsissä taas

Tiedätte varmaan sellaiset päivät, kun kaikki tuntuu menevän pieleen heti aamusta alkaen. Minulla oli semmoinen päivä tässä alkuviikosta, joten ei ollut mikään yllätys, että jäin vielä kaiken kukkuraksi rysän päältä kiinni, kun puhuin autolla ajaessani kännykkään. 

Olin juuri ehtinyt sanomaan puhelimeen moikat ja irrottaa puhelimen korvastani, kun huomasin edessäni seisovan poliisin, joka viittilöi minua pysähtymään. Pysäytin auton, avasin ikkunan ja kysyin, miksi minut pysäytettiin. "Puhuitte kännykkään", poliisi vastasi. Minun ei oikein auttanut väittää vastaankaan, kun kännykkä oli edelleen kädessäni. Pikaisesti ympärilleni vilkaistuani totesin, että en pääsisi karkuunkaan, koska paikalla oli useampi poliisi ja vielä poliisien hinausautokin. Päätin siis mennä suoraan asiaan ja kysyä, että paljonko. "Paljonko?", poliisi hörähti. "Viisisataa." Olin arvellut, että jokin suhteellisen korkea summa sieltä varmaan tulisi, jo senkin takia, että olen ulkomaalainen, ja ulkomaalaisiltahan on hyvä lypsää ylimääräiset rahat pois. "Ei minulla ole niin paljon", vastasin. "Ei ole?", poliisi kysyi epäuskoisen näköisenä. "Ajakaa tuohon tien sivuun." Tästä tulisi pitkä taistelu.

"Mitä nyt tehdään?", ihmettelin poliisille, joka oli taas ilmestynyt ikkunan viereen siirrettyäni auton tien sivuun. "Teidän pitää maksaa sakko." Kysyin uudestaan sakon suuruutta, eikä se ollut muuttunut miksikään, vaan se oli edelleen sen viisisataa rupiaa. "Mutta kun minulla ei ole niin paljon", vastasin, jolloin poliisi kysyi, että paljonko minulla sitten on. "Kaksisataa." Poliisi mietti muutaman sekunnin - ja käski antamaan sitten sen kaksisataa.

Kumarruin etupenkillä olevan käsilaukkuni puoleen ja yritin raottaa lompakkoani niin, ettei poliisi vain näkisi sinne. Olin nimittäin menossa ostoksille, ja minulla oli lompakossa monta tuhatta rupiaa. En todellakaan halunnut poliisin näkevän, että lompakkoni tursusi seteleitä! Sain onneksi kaivettua rahat vaivihkaa, ja ojensin ne poliisille. Kun raha oli vaihtanut omistajaa, sain luvan jatkaa taas matkaa.

Kotona tutkiskelin netistä, paljonko sakon kännykkään puhumisesta oikeasti kuuluisi olla ja kuinka paljon olin tullut maksaneeksi liikaa. Hämmästykseni oli suuri, kun sain selville, että sakko oli kuin olikin viisisataa rupiaa! En voi vieläkään ymmärtää, kuinka poliisi päästi minut niin helpolla ja tyytyi vain kahteensataan. Vaikka minulla ei muka ollutkaan mukanani enempää rahaa, poliisi olisi voinut ottaa autosta rekisterikilpineen kuvan ja tehdä siitä challanin eli virallisen sakon. (Liikennepoliiseilla on nykyään kamerat, joilla he voivat ottaa todisteeksi kuvan liikennesääntöjen rikkojasta.) Ehkä poliisilla oli kiire syömään tai ehkä heillä oli meneillään jokin muu projekti, eikä poliisilla ollut aikaa vetkuttaa asiaa sen kauemmin. Minun onneni!

***

Viime viikolla käytimme appivanhempien autoa autokorjaamolla, joka oli kuin mikä tahansa suomalainen autoliike - intialaisin maustein tosin.

Työnjako autohallissa näytti olevan sellainen, että miehet korjasivat autoja, ja naiset kiillottivat ja puunasivat niitä - sarit päällä tietenkin.

Istuimme odotustilassa odottamassa, että joku ottaisi asiamme vastaan, ja sisään pelmahti neljä eunukkia, jotka olivat pukeutuneet sareihin mutta jotka olivat naamaltaan ihan miehen näköisiä. He alkoivat pitää suurta älämölöä. Minä en yleensä kovin vähästä säikähdä, mutta nyt vähän pelästyin. Istuin nimittäin aivan siinä oven vieressä, ja pelkäsin, miten eunukit reagoisivat, kun he näkisivät minut. Minulla ei ole nimittäin aavistustakaan, kuinka ölisevien eunukkien kanssa tulee toimia! Onneksi autoliikkeen työntekijät tulivat heittämään miehet välittömästi ulos ja lukitsivat vielä ovenkin heidän jälkeensä. Tämän jälkeen kaikkien piti kulkea sisään ja ulos portista, joka oli oikeastaan autoja varten.

Ukkeli ja autonkuljettaja lähtivät koeajelulle autoliikkeen työntekijän kanssa, ja minä jäin pyöriskelemään liikkeeseen. Uteliaisuuksissani tutkiskelin tietysti paikkoja ja päädyin lopulta istumaan pihalle raidallisen katoksen alle, jossa oli rykelmä muovituoleja ja muovipöytä. Pöydällä oli kolme pahvinpalalla peitettyä vesilasia, paperilautasella yksi pipari sekä muutama esite. Katoksen alla oli ehkä ollut aiemmin jokin tilaisuus.

Istuskelin siinä katoksen alla, ja nostin vielä jalatkin toiselle muovituolille, jotta olisi mahdollisimman mukava olla. Autoliikkeessä jonkinmoisena asiakaspuolen pomona hääri nainen ruskeassa salwar kameezissaan, ja hän tuli kysymään minut nähdessäni, enkö istuisi mieluummin sisällä. Sanoin haluavani istua ulkona, ja nainen ihmetteli, että eikö minulle tule siinä kuuma. "Haluaisitko jotain juotavaa?", nainen kysyi, mutta kieltäydyin. "Entä jotain suolapalaa?" Koska minä en kieltäydy ruoasta (varsinkaan ilmaisesta!) koskaan, vastasin tietysti, että juu, kyllähän sellainen maistuisi. Hetken päästä nainen toi paperilautasella samosa-nyyttejä, joita näin hänen jakelevan myöhemmin myös sisällä autoaan odottaville ihmisille. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä ukkeli ja muut palasivat kierrokseltaan, ja sitten odottelimme taas hinta-arviota remontista. Autosta piti remontoida muun muassa ilmastointi, jarrut ja pitkä lista muitakin kohtia, mutta silti hinta-arvio oli järkytys: 57 000 rupiaa (780 euroa!!). Ukkeli oli sitä mieltä, että hinnan korkeus oli minun vikani: korjaamo oli päättänyt veloittaa vähän ylimääräistä nähdessään minun valkoisen naamani. Minä suutuin ukkelille, mutta en jaksanut kuitenkaan kauan vihoitella. Päätimme teetättää sillä kertaa vain akuuteimmat viat ja korjata loput myöhemmin.

Minä ihailen Intian auringonlaskuja vielä reilun viikon, ja sitten lähden käymään Suomessa. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun en ole laskenut viikkoja ja päiviä siihen, että pääsen taas Suomeen. Mitähän se mahtaa merkitä.