Totuus paljastuu?

Olemme lähdössä sunnuntaiaamuna appivanhempien kanssa pienelle automatkalle Andhra Pradeshin eteläosiin. Matkamme varsinainen päämäärä on Tirupati, joka on noin 550 kilometriä Hyderabadista etelään, mutta sitä ennen käymme Nelloressa, jossa vietämme ilmeisesti yhden yön. Tirupatissa - tai oikeastaan sen lähellä pienessä kylässä - on appivanhempien guest house, joka on ollut pitkään tyhjillään, ja se on päässyt siitä syystä vähän rapistumaan. Matkan tarkoituksena onkin tehdä (tai lähinnä teettää) talossa pieniä korjaustöitä.



Olen aina valmis lähtemään automatkoille, ja tämäkin reissu kuulosti aluksi oikein kivalta suunnitelmalta. Mukava päästä vähäksi aikaa toisiin maisemiin! Mutta mitä lähemmäs lähtöhetki on tullut, sitä enemmän minua on alkanut epäilyttää. En ole koskaan ennen ajanut Intiassa noin pitkiä matkoja (Nelloreen menee sellaiset 7 tuntia) ja muistan vieläkin taannoisen matkan Karimnagariin, joka kesti vain kolme tuntia suuntaansa, emmekä edes lähteneet paluumatkalle saman tien, vaan viivyimme Karimnagarin kyläpaikassa monta tuntia. Silti olin Hyderabadiin palattuamme niin tönkkö ja väsynyt, että melkein kaaduin autosta ulos. Nyt pitäisi ajaa tuo sama aika yhtä soittoa - ja siihen vielä tunti päälle. Teiden pitäisi onneksi olla aika hyvät, ja osa matkasta saadaan ajaa leveää moottoritietäkin, mutta on tuossa silti aika paljon ajamista. Intiassa ajaminen on fyysisestikin erittäin rasittavaa, sillä tiet ovat vaihtelevassa kunnossa ja eteen tulee kaikenlaisia yllätyksiä (vastaan saattaa tulla väärään suuntaan ajava ajoneuvo, ihmisiä ja eläimiä hyppii puskista tielle, raskaiden ajoneuvojen ajo- ja jarruvalot eivät useinkaan toimi, vaan muut joutuvat luottamaan kuskin käsimerkkeihin jne.). Erityisesti pimeässä ajaminen on aika kuluttavaa.

En yleensä pelkää ajamista, Intiassa tai missään muuallakaan, mutta nyt matkan alla minua huolestuttaa lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin menemme appivanhempien autolla, joka on pidemmillä matkoilla huomattavasti mukavampi kuin meidän pikkuinen kopperomme. Jos menisimme meidän pikkuautolla, saisimme varmasti marssia matkan jälkeen johonkin jäsenkorjaamoon joka iikka! Appivanhempien auto ei ole minulle mikään ihan outo tapaus, sillä olen ajanut sillä pari kertaa aiemminkin, mutta siitä on jo kauan aikaa, ja matkatkin ovat olleet aika lyhyitä. Pelottaa, että mällään appiukon auton tai että sattuu jotain vieläkin pahempaa. Toiseksi minua hirvittää lähdön ajankohta, sillä meidän on tarkoitus lähteä matkaan todella aikaisin aamulla. En ole muutenkaan mitenkään aamuvirkku, ja nyt pitäisi lähteä huristelemaan Andhra Pradeshin halki, ennen kuin olen saanut silmäni edes kunnolla auki! (Täällä pitää lähteä liikenteeseen ihan ihmeellisiin aikoihin, koska tiet ovat yöllä tyhjät, eikä aurinkokaan porota.) Tiedän kokemuksesta senkin, että koska aikainen lähtö hermostuttaa minua, en saa edeltävänä yönä nukutuksi juuri lainkaan. Vahdin kelloa jatkuvasti ja laskeskelen, että jos nukahdan nyt, minulla on vielä niin ja niin monta tuntia aikaa nukkua. Lopulta nukun ehkä pari kolme tuntia ja nekin hyvin katkonaista unta. Aamulla onkin sitten mukava "herätä".

Ongelmani on loppujen lopuksi aika naurettava, koska se on oikeastaan itse aiheutettu. Niin makaa kuin petaa! Olen nimittäin uskotellut aina kaikille olevani supernainen, joka jaksaa mitä vain: luututa lattioita ripulitautisenakin; kanniskella kaasupulloja, riisisäkkejä ja laajakulmatelevisioita; tehdä juoksulenkkejä missä tahansa olosuhteissa (kaikki lämpötilat +38 asteen ja -22 asteen väliltä on kokeiltu) ja ajaa Intian kuoppaisilla pikkuteilläkin 500 kilometriä. Taidan itsekin kuvitella olevani jonkinlainen yli-ihminen, jonka jaksamisella ei ole mitään rajoja.

Olen ilmeisesti uskotellut niin menestyksekkäästi olevani supernainen, että kun tätä automatkaa ruvettiin suunnittelemaan, kukaan ei oikeastaan edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että ottaisimme autonkuljettajan mukaan matkalle. Joku taisi kyllä mainita tämänkin mahdollisuuden, mutta ehdotus lytättiin saman tien. Autonkuljettajasta on vain harmia! On paljon parempi mennä omalla porukalla! (Minä olen ihan samaa mieltä, vieläpä varmaan kaikkein vahvemmin kuin muut.) Kukaan ei kysynyt minulta, jaksanko tai haluanko minä ylipäänsä ajaa, vaan kaikki pitivät sitä itsestään selvänä. Totuuden nimessä on sanottava, että vaikka joku olisi minun jaksamistani kysellytkin, olisin vastannut, että totta kai minä jaksan! Minä jaksan mitä vain! Kysyttekin tuommoisia!

Tässä se veri nyt punnitaan, olenko sanojeni mittainen nainen. Pitää vain yrittää unohtaa kaikki epäilykset ja pelot ja iloita matkasta jo etukäteen. Luultavasti matka tulee menemään kuitenkin ihan hyvin, ja korkeintaan kyllästyn kanssamatkustajiini - ja he minuun.   Tirupatin guest housessa yöpyminen ei minua kylläkään suuremmin houkuttele, koska talo on minusta hirveän kolkko ja pelottava. Kaiken lisäksi, koska talo on tosiaan ollut tyhjillään pitkät ajat, siellä on varmasti vaikka mitä ötököitä. Rotat olivat jo kerran syöneetkin kaiken verhoja ja patjoja myöten. Itse olin päässyt peloissani vasta rotta-lisko-torakka -asteelle, mutta ukkeli se räjäytti potin, kun hän rupesi tässä yhtenä päivänä miettimään, että onkohan siellä käärmeitä. "Jos siellä on käärmeitä, niin minä en kyllä meinaa siellä olla", hän mietti. Minä voin tässä nyt paljastaa, että jos näen talossa yhdenkin käärmeen, linnoittaudun autoon, enkä tule sieltä ulos kuin vasta hotellin pihassa!