Tällä viikolla

Viime yönä oli aivan ihanan kaunis kesäyö, ja sain päähäni lähteä yölliselle kävelylle etsimään lähialueen geokätköjä. Löysin uusia kävelypolkuja, ihastelin yöllisen taivaan värejä, tuijottelin tummia aaltoja ja nautin raikkaasta merituulesta. Ihmisiä ei ollut puolenyön jälkeen enää juurikaan liikenteessä, mutta silti ei pelottanut yhtään. Mietin, kuinkakohan monessa muussa maassa (naisihminen) voi kävellä yöllä yksin täysin turvallisin mielin. Voi Suomessakin tietysti aina sattua jotain, mutta silloin täytyy olla aika huonoa tuuria matkassa.

Yöllä on siitä hyvä kätköillä, että jästejä (sivullisia) on silloin niin vähän liikenteessä. Välillä kätköillessä tulee kyllä mieleen, että en taida olla ihan järkevä ihminen kumminkaan. Jossakin täytyy heittää ja pahasti, jos yöllä ei ole muuta tekemistä kuin käydä tonkimassa pakastusrasioita kivenkoloista tai pyllistelemässä kaasupullosäiliöiden edessä. Puihin en ole kätköjen perässä sentään vielä kiipeillyt, mutta sellaistakin on suunnitteilla.

Ukkeli on paraikaa Kiinassa, ja hän on kerennyt kiertämään jo vaikka kuinka monta kaupunkia reilussa viikossa. Minä olisin kovasti halunnut nähdä, miltä Kiinassa näyttää, mutta ukkeli ei ole laittanut minulle edes valokuvia - paitsi yhden, jossa hän poseeraa kuuden oikein prototyyppisen näköisen kiinalaisen kanssa. Eihän hän siellä tosin millään huvimatkalla olekaan, joten valokuvien ottaminen uteliaalle vaimolle ei ole ehkä tärkeysjärjestyksessä ihan ensimmäisenä. Luulisi, että Kiinassakin on ihmistunkua joka paikkaan, mutta ilmeisesti niin ei olekaan. Kun ukkeli on soitellut minulle milloin mistäkin hotellista, hän on ihmetellyt hotellien tyhjyyttä: "tässä hotellissa on 25 kerrosta, ja minä olen täällä melkein ainoa asukas!" Kuinka ihmeessä hotellit pysyvät pystyssä, jos niillä ei ole asiakkaita?

Soitin tällä viikolla anopillekin, mutta pyörittelin ajatusta aika monta päivää ensin mielessäni, ennen kuin sain tartuttua puhelimeen. Anoppi näet aina valittaa, että minä en koskaan Suomessa ollessani soittele hänelle. En oikein osaa enkä oikein haluakaan "jaaritella" puhelimessa, kenenkään kanssa; mieluiten juttelisin ihan kasvokkain, mutta eihän se tietenkään ole aina mahdollista. Anopin kanssa puhuminen on vielä monin verroin vaikeampaa, kun ajattelen aina etukäteen, että mitä puhumista meillä muka on - ei mitään! Kummasti sitä juteltavaa kuitenkin aina löytyy (anoppi pitää siitä huolen), ja puhelun jälkeen ajattelen aina, että nyt rupean soittelemaan anopille useammin. Viimeistään seuraavana päivänä päätös on kuitenkin jo taas unohtunut. Tällä kertaa minulla oli hieman oma lehmäkin ojassa, sillä en ollut kuullut ukkelista Kiinasta pariin päivään mitään, ja piti udella anopilta, josko he olisivat. Anoppilassa tuntui olevan kaikki hyvin, vaikka anoppi valittelikin kylmyyttä. Minun piti oikein käydä äsken tutkimassa, kuinka kylmä Hyderabadissa on tällä viikolla ollut, ja päivälämpötilat näyttävät liikkuneen siellä 30-33 asteen hujakoissa. Kyllähän noissa lämpötiloissa jo kylmä tuleekin.

On muuten aika erikoista, että vaikka en muuten pidä puhelimessa palattamisesta, niin skypessä juttelu kyllä maistuu - jos siis kyseessä on kamerapuhelu, jolloin voi nähdä toisen naaman. Olen ihmetellyt, miksi näin on. Jotenkin on vain kivempi jutella, kun näkee toisen ilmeet ja eleet. Sehän on jo melkein sama kuin jos juttelisi livenä. 

Appivanhempien toinen miniä tuli lapsineen New Yorkista Intiaan, ja miniä ja lapset viettivät lähes viikon appivanhempien luona Hyderabadissa, ennen kuin jatkoivat kotiseudulleen Nelloreen. Minä en oikein tule juttuun tämän toisen miniän kanssa, kun tuntuu, että meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään yhteistä. Minun tekee suorastaan mieli juosta häntä karkuun, mutta onneksi hän asuu Yhdysvalloissa, joten häntä ei tarvitse kovin usein tavata. Miniän vanhempi sisar on naimisissa erään silmäätekevän kanssa, veli on ökyrikas liikemies, ja koko perhe on minusta jotenkin vähän olevinaan. Arvoasema (paskantärkeys, jos minulta kysytään) näkyy kaikessa, niin elämäntyylissä ja pukeutumisessa kuin siinäkin, millaisessa seurassa he liikkuvat. Joskus olen miettinyt, kuinka erilaiset miniät appivanhemmilla onkaan: toinen on hienostunut intialaisnainen, jonka kultakorut ja sarit häikäisisivät sokeankin, ja toinen on holtiton suomalainen, joka on aina enemmän tai vähemmän seinästä revityn näköinen. Olen elätellyt toiveita, että miniä ehtisi lähteä Intiasta takaisin Yhdysvaltoihin, ennen kuin minä palaan Intiaan, mutta se taitaa olla kyllä turha toivo. 

Kävin pari päivää sitten taas silmälääkärilläkin, kun kyllästyin siihen, että silmä vuoti jatkuvasti. Kaiken lisäksi toinenkin silmä alkoi vuotaa pian Suomeen tulon jälkeen. Intian silmälääkärihän oli sanonut, että vaivaan ei oikein ole mitään lääkettä; pitää vain odotella, ja vaiva menee itsekseen ohi. Kyllästyin kuitenkin lopulta jatkuvaan kyynelehtimiseen, ja menin yksityiselle silmäklinikalle, jossa ainakin luulisi saavan kunnon hoitoa. Paikka oli oikein pramea, mutta lääkäri oli oikea jänöjussi: hän hoiteli hommat niin nopeasti, että en ehtinyt oikein edes tajuta. Se oli siinä mielessä hyväkin, että en ehtinyt myöskään pelätä. Yhdessä vaiheessa lääkäri nimittäin vetäisi esiin pitkän kaarevan neulan, joka oli tarkoitus pistää kyynelkanavaani. Sen avulla tutkittaisiin, onko kyynelkanava mahdollisesti tukkeutunut. Ennen kuin ehdin ottaa jalat alleni, lääkäri oli jo tunkenut neulan kyynelkanavan aukosta sisään ja ruiskuttanut vettä kyynelkanavaan. Kun lääkäri tiedusteli, valuiko vesi kurkkuun (mikä olisi sen merkki, että kyynelkanava olisi auki), minun onnistui vain korahdella epämääräisesti. Oli vähän vaikea vastata, kun pää oli takakenossa ja silmässä oli neula. Lääkäri määräsi sen verran hyvät lääkkeet, että vaiva toivottavasti katoaa. Tällä hetkellä näyttää ainakin ihan lupaavalta.

Toivottelen kaikille hieman kesäisempää säätä! Postauksen kuvat on otettu Helsingin Lauttasaaresta, jossa kävin sielläkin tällä viikolla hieman kätköilemässä.