Tulipahan tämäkin koettua

Viime viikko oli kyllä aika kauhea, ja siitä johtuu tämä blogihiljaisuuskin. Vietin viime viikolla suurimman osan ajastani vessanpöntöllä, mutta nyt on jo näyttänyt jonkin aikaa siltä, että tulppa on taas löytynyt tuonne peräpäähän. 

En ole koskaan kärsinyt Intiassa mistään vakavammista vatsapöpöistä, mitä olen aina vähän ihmetellyt. Pieniä pyrähdyksiä on toki ollut, mutta ei mitään pitkäkestoisempaa. Ei silti, että olisin mitään pöpöä halunnutkaan, mutta on aika yllättävää, että en ole koskaan sairastunut sen pahemmin, kun ajattelee, miten huolettomasti olen aina syönyt ja juonut. En ole aina muistanut pestä edes käsiä ennen ruokailua, vaikka olisin syönyt sorminkin... En ole ollut muutenkaan mitenkään turhantarkka hygieniasta, mikä on ollut vähän tarkoituksellistakin, koska minusta pienet bakteerit vain kasvattavat vastustuskykyä. En tiedä, pitääkö tämä ihan oikeasti paikkansa, mutta ainakin minulla tämä logiikka on näyttänyt toimivan.

Tässä tapauksessa mikään varovaisuus ei olisi auttanutkaan, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mistä pöpön sain. Lauantai-iltana söimme ulkona, mutta söin samaa ruokaa ja join samaa vettä kuin muutkin, eikä muille tullut mitään ongelmia.

Olin vesiripuloinut maanantai-illasta lähtien parikymmentä kertaa päivässä neljän päivän ajan, minkä jälkeen päätin, että nyt tämä saa riittää, ja lähdin lääkäriin. Pari päivää aikaisemmin olimme soittaneet ukkelin lääkäriserkulle USA:han, joka oli tehnyt puhelimessa diagnoosin (turistiripuli) ja määrännyt siihen lääkkeenkin. Ukkelin kaveri, jolla on pieni laboratorio Nelloressa, puolestaan epäili, että ripuli saattoi johtua ihan kuumuudestakin. Täällä on ollut viikkotolkulla 42-43 astetta lämmintä, ja se panee elimistön aika koville. Erityisesti ruoanlaitto on todella tuskaisaa, kun hiki valuu solkenaan. Minulla onkin nykyään kokatessani esiliinan lisäksi toinenkin vakiovaruste - hikinauha.   

Lähiapteekillamme on hassu nimi, Hetero.

Kävimme ostamassa serkun määräämää lääkettä lähiapteekistamme. Kerroimme apteekkarille, mitä haluamme, ja apteekkari kysyi, montako kappaletta haluamme. Lääkkeet myydään täällä liuskoissa, ilman mitään pakkauksia, ja niitä saa ostaa juuri sen verran kuin haluaa, vaikkapa vain yhden kappaleen. Lääkkeiden mukana ei anneta mitään tietoa niiden ottamistavasta, vaikutustavasta tai mahdollisista haittavaikutuksista, joten jos tämmöiset asiat kiinnostavat, tiedot pitää etsiä muualta. Apteekkarikin tietää tietysti jotain, ja jos ei jaksa mennä lääkäriin, voi ensin koittaa onneaan apteekissa: selittää vain vaivansa apteekkarille, ja apteekkari kyllä löytää hyllystä jonkinmoisen vaivaan sopivan lääkkeen.

Lähiapteekkimme vieressä on jäätelöbaari, ja ukkeli ehdotti, että miksi en kokeilisi syödä jäätelöä. Kun on pari päivää elänyt pelkällä kaurapuurolla, niin miltä kuulostaa jäätelöannos? Ihan hemmetin hyvältä! Kurvasimme siis jäätelöbaariin. Ukkeli kehotti minua ottamaan vain vähän vaniljajäätelöä, mutta minusta tuntui ihan naurettavalta tyytyä pelkkään vaniljaan, kun kerran oli tänne asti tultu. Tarjoilijan suosituksesta päädyin suklaahässäkkään, jossa oli suklaata kaikissa mahdollisissa olomuodoissa.

Piti sitten kuvata tämäkin.

Jäätelöbaarista sai myös vesipulloja, joten lääkekin luikahti alas näppärästi siinä samalla. Apteekin ukko oli tullut apteekista ulos jaloittelemaan ja seurasi lasin takana ulkona, kuinka ripulipotilas ahtoi naamaansa samanaikaisesti jäätelöä ja ripulilääkettä.

Lääke ei tuntunut auttavan ollenkaan, päinvastoin (yöllä piti hieman kiirettä). Seuraavana päivänä rupesin uteliaisuuksissani etsimään tietoa kyseisestä lääkkeestä netistä, ja kävi ilmi, että sen kanssa ei saa nauttia maitotuotteita lainkaan, koska maitotuotteiden kalsium haittaa lääkkeen imeytymistä. Sitä se apteekkarikin ehkä mietti siellä lasin takana haahuillessaan!
  
Kun lääke ei tuntunut auttavan, vaikka otin sitä ilman maitotuotteitakin, läksin lopulta lääkäriin. Lääkärille ei täällä mennä koskaan yksin, vaan mukana on aina vähintäänkin yksi saattaja, joskus puoli sukua. Minun mukaani tulivat ukkeli ja appiukko, joka keskeytti työpäivänsä minun takiani. Ei auttanut yhtään nolostella lääkärin vastaanotolla, kun piti selostaa lääkärille ulosteen koostumuksen yksityiskohtia, ja appiukko kuunteli vieressä.

Luulin, että menisimme pieneen lääkärikeskukseen, jollaisessa olemme asioineet tavallisesti muutenkin, mutta ukkeli veikin minut isoon sairaalaan. Jos minulta pitäisi ottaa jotain testejä, ne otettaisiin isossa sairaalassa kuulemma varmasti ainakin kunnolla. Minun olisi myös helppo (kerran sairaalan rekisteriin rekisteröidyttyäni) tulla sairaalaan tarvittaessa yksinkin, koska sieltä saisi kaikkien erikoisalojen hoitoa. Sairaala oli mieletön hehtaarirakennus, ihan kuin lentokenttäterminaali, ja ihmisiä oli - yllätys, yllätys - paljon.

Tunnollinen bloggaaja ottaa aina kuvia, löysät housuissakin.

Ison sairaalan iso aula.

Koska olin sairaalassa ensimmäistä kertaa, minun piti ensin rekisteröityä sairaalan rekisteriin. Minulla olisi pitänyt olla passikin mukana, koska olin ulkomaalainen, mutta onneksi passini numero löytyi ukkelin työpaikan rekistereistä, ettei passia sentään tarvinnut lähteä hakemaan.

Ulkomaalaisille potilaille oli oma osastonsa sairaalan perällä, ja sekin muistutti aika lailla lentokenttää loungemaisine odotustiloineen. Arabiankielisille asiakkaille oli oikein oma tiski, josta he saivat tarvittaessa tulkkausapua. Kun paperit oli täytetty, sain oman sairaalakansion, jota pitää kuljettaa aina sairaalassa asioidessa mukana. Sairaaloissa ja lääkäreissä annetaan täällä aina kansiot, joihin tulevat maksukuitit, potilastiedot, lääkärin määräämät reseptit ja sen semmoiset. Jokaisella sairaalalla on omannäköisensä kansio, ja näyttää hassulta, kun kaikki potilaat kantavat kainalossaan samanlaista kansiota, ihan kuin oltaisiin kaikki saman kiireisen toimiston työntekijöitä.

Tällä sairaalalla oli punaruskea, aika tylsän näköinen kansio. Vasemmanpuoleisen kansion sain pari viikkoa sitten silmäklinikalta, jossa kävin vuotavan silmän takia. 

Sairaala oli minusta kaikin puolin myönteinen kokemus, ja varsinkin ulkomaalaisten puoli oli hieno. Se vain vähän ihmetytti, että ruumishuone oli keskellä sairaalaa ihan pääkäytävän varrella. Luulisi, että se sijaitsisi jossain peränurkassa, eikä sellaisessa paikassa, josta kaikkien pitää kävellä ohi. Tosin kuolema on täällä muutenkin luonnollinen osa elämää, ihan yhtä luonnollinen kuin syntymäkin. Ajan aika usein yhden hinduhautausmaan ohitse, ja näen aina silloin tällöin hautausmaalle kulkevia hautajaissaattueita, jossa kantajat kantavat ruumista sellaisella lavetilla päidensä yläpuolella. Lavetti on koristeltu kukkasin, mutta ruumis näkyy kuitenkin kaikille, jotka sinne päin vain sattuvat katsomaan. Minusta se on aika karmaisevaa, koska en halua nähdä kauppareissullani kuolleita ihmisiä. Muutama viikko sitten näin hieman erilaisen saattueen, sillä ruumis ja saattajat matkustivat kuorma-auton lavalla. Koska saattue oli liikkeellä kuumimpaan aikaan päivästä, ruumista suojattiin auringolta mustalla sateenvarjolla.

Lääkärin tutkimukset eivät kauan kestäneet, kuten ne eivät täällä yleensäkään kestä. Minua ihmetyttää vieläkin se, miten nopeasti intialaiset lääkärit tekevät diagnoosinsa - ja ilmeisesti osuvat aika usein ihan oikeaankin. Nopeus johtuu kuulemma siitä, että potilasmäärä on Intiassa niin valtaisa. Lääkärit näkevät jatkuvasti niin paljon samanlaisia tapauksia, että heille kehittyy harjaantunut silmä ja vankka kokemus. 

Olen tottunut Suomessa hieman perusteellisempiin tutkimuksiin, ja minusta tuntui, ettei minua nytkään tutkittu oikein ollenkaan. Lääkäri kuunteli minun kertomukseni, kysyi pari kysymystä, otti verenpaineen ja painoi vatsaani kahdesta kohtaa. Sen jälkeen hän totesi kyseessä olevan jonkin bakteeriperäisen infektion ja kirjoitti lääkereseptin. Jos ongelmat kuitenkin jatkuisivat, voisin soittaa lääkärin numeroon, joka löytyi reseptipaperista. "Olen täällä kymmenestä kolmeen," hän sanoi, ja lisäsi sitten vinosti hymyillen: "mutta normaalisti tulen myöhemmin ja lähden aikaisemmin". Mitähän sekin mahtaa tarkoittaa - että lääkäri tulee kahdeltatoista ja lähtee yhdeltä?

Kiirettä pitää sairaalan apteekissakin.

Täältä sai lääkkeille ruskean pussin, johon apteekkari olisi voinut ruksata lääkkeiden ottamistavan, jos vain olisi viitsinyt.

Jos väkeä oli sairaalassa sisällä, niin oli sitä sairaalan ulkopuolellakin. Tunnelma oli kuin rautatieasemalla konsanaan. Poliisit olivat ulottaneet lonkeronsa tännekin, ja anoppilan autonkuljettajaa odotellessani katselin, kuinka jonkun onnettoman moottoripyörää nostettiin juuri poliisien hinausauton lavalle.

 

Onpa kivaa olla taas terve!