Ukkeli on taas ollut matkoilla ja on siellä vielä edelleenkin, joten
minä olen käynyt välillä kuluttamassa aikaani anoppilassa, ja anoppi on
yrittänyt kovasti huolehtia siitä, että minä en ainakaan kuole nälkään.
Sunnuntai-iltana
anoppi soitti minulle ja ehdotti maanantaiaamupäiväksi ostosreissua
Lifestyle-tavarataloon. Anoppi halusi nimittäin viedä maalta
Hyderabadiin kyläilemään tulleen sukulaisnaisen ja tämän pojan
Lifestyleen. Anoppilan uusi autonkuljettaja - joka on muuten luotettava,
nöyrä ja kaikin puolin täydellinen tyyppi - oli perjantaina saanut
kesken työpäivän puhelun kotikylästään, että joku sukulainen oli
kuollut. Miehen piti lähteä saman tien, kesken työpäivän, kotikyläänsä.
Minusta on tullut näköjään niin ikävä ihminen, että ajattelin heti
ensimmäiseksi, että ei, taas tämä vanha sama tekosyy! Kannattaisikohan
välillä keksiä jotain muuta? Välittömästi sen jälkeen tunsin itseni
maailman alhaisimmaksi lurjukseksi; kuinka kehtaan edes epäillä kuskin
motiiveja, kun kuljettaja ei ole ollenkaan sen luontoinen, että hän
saattaisi keksiä jotain tällaista omasta päästään. Kyseessä taisikin
olla ihan todellinen tapaus tällä kertaa, kun autonkuljettaja järjesti
appivanhemmille vielä sijaiskuljettajankin siksi aikaa, kun hän on
poissa. Tänään kuljettaja palasikin sitten taas töihin.
Sijaiskuljettajan
saapuminen ei ollut mitenkään varmaa, ja anoppi lupasi soitella minulle
maanantaiaamuna, jos appiukko tarvitsee kyydin töihin. Meidänhän piti
joka tapauksessa mennä kaupoille, joten oli aivan sama, jos menisin
anoppilaan hieman aikaisemmin. Sukulaisnainen ja hänen poikansa kun
eivät kuitenkaan voisi lähteä kaupoille heti aamusta, koska he tulisivat
joskus aamupäivällä toisten sukulaisten luota, jossa he olivat olleet
kaksi yötä. (Tavaratalot aukeavat täällä muutenkin vasta yhdeltätoista,
että ihan turha mennä roikkumaan ovien taakse ennen sitä.)
Tuli
maanantaiaamu, ja minä odottelin anopin soittoa. Kun sitä ei kuulunut,
ajattelin, että sijaiskuljettaja on kai tullut. Halusin kuitenkin
varmistaa asian, ja yritin soittaa ensin anoppilan lankapuhelimeen (ei
yhteyttä) ja anopin kännykkään (ei vastausta). Puuhailin omia juttujani,
ja yritin soittaa uudelleen muutaman tunnin päästä, yhtä huonolla
menestyksellä. Puolenpäivän jälkeen soitin anoppilaan vielä kolmannen
kerran, enkä saanut anoppia vieläkään kiinni. Oma äitini sattui
soittamaan Suomesta minulle, ja kun valittelin hänelle, että anoppi on
kateissa, äiti kysyi, onko appiukko kotona, vai onko hänkin reissussa
(appiukkokin reissailee aika usein).
Silloin muistin,
että edellisellä viikolla oli ollut jotain puhetta siitä, että appiukko
oli menossa Bangaloreen. Appiukko oli nyt tietysti siellä Bangaloressa -
ja siinä samassa ymmärsin, mitä oli varmasti tapahtunut! Appiukko on
matkoilla, sukulaisnainen siellä toisilla sukulaisilla, ja anoppi on
yksin kotona, kun hänen neljä vuotta palvellut kotiapulaisensakin otti
äskettäin lopputilin. Tytön (tai no joo, 24-vuotias tyttö) isä oli
vaatinut tytön palkan kaksinkertaistamista (!), ja kun sitä ei ollut
tullut, tytön piti lopettaa työt. Nyt kun anoppi oli yksin kotona, hän
oli tietysti liukastunut kylpyhuoneessa hiusöljyyn, kaatunut ja
satuttanut itsensä, eikä päässyt lattialta omin avuin ylös! Asioiden
kulkua hetken mietittyäni sain kehiteltyä itselleni niin suuren
paniikin, että minun oli lähdettävä saman tien anoppilaan katsomaan,
mikä siellä oli tilanne. En viitsinyt soittaa appiukollekaan ja
huolestuttaa häntä, vaan ajattelin, että sama se, menen itse
tarkistamaan tilanteen.
Perillä ajelin hissillä
neljänteen kerrokseen, ja kun avasin hissin oven, mitä näinkään.
Anoppilan ulko-ovi oli puoliksi auki, kuten aina muulloinkin (ilma
kiertää asunnossa paremmin ja näkee samalla myös käytävässä liikkuvat
naapurit ja muut ihmiset). Avonaisesta ovesta näin heti ensimmäiseksi
sukulaisnaisen pojan, joka makasi divaanilla televisiota keskittyneesti
tuijottaen. Kun astuin ulko-ovesta sisään, näin ruokapöydän ääressä
istumassa vieraan naisen, jolle anoppi kantoi juuri ruokaa pöytään.
Vieras tunsi minut, ja minunkin olisi kai pitänyt tuntea hänet, mutta
minulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli. (Joskus minusta tuntuu,
että kaikki intialaiset ovat ihan samannäköisiä!) En kehdannut käydä
kyselemään naiselta, että kukahan te mahdatte oikein olla, vaan
teeskentelin tuntevani hänet. (On muuten aika vaikea keskustella jonkun
kanssa niin kuin muka tuntisi hänet, jos ei oikeasti ole hajuakaan, kuka
hän on). Sohvalla makaavan pojan äitikin ilmestyi pian keittiöstä, ja
vähän ajan päästä appiukkokin tuli vielä lounaalle. Anoppi siis löytyi -
ja löytyi vähän muitakin.
Kun
varakuljettaja oli ilmestynyt aamulla paikalle - appiukko
ei muutenkaan yhtään tykkää käyttää minua "autonkuljettajana"; hän
mieluummin vaikka kävelee - ja sukulaisnainenkin oli tullut toisesta
kyläpaikasta vasta puolenpäivän aikaan, anoppi oli tyystin unohtanut
koko kauppareissun. Minun kännykälläni ei jostain syystä vain päässyt
anoppilan lankapuhelimeen, vaikka kokeilin soittaa siihen vielä
anoppilassakin. Puhelin toimi kyllä. Kännykkänsä ääntä anoppi ei ollut
kuullut, kun - kappas vain! - kännykkä oli jäänyt makuuhuoneeseen. Olin
hieman tuohtunut anopille, kun olin jo kerennyt kuvittelemaan vaikka
mitä, mutta koko homma suli pian nauruksi. Kaikkia nauratti, kun olin
luullut, että anopille oli käynyt jotain. Mitä nyt anopille voisi
sattua.
Seuraavana päivänä päästiin jo ihan kauppa-asioillekin, mutta siitä kerron ehkä lisää myöhemmin.
Eilen
illalla herkuttelin suklaamunilla, jotka olin ostanut Suomessa palkaksi
virpojille, joita ei sitten koskaan tullutkaan. Nappasin munat mukaani
Intiaan - koska eihän suklaata voi jättää mihinkään pilaantumaan,
hyvänen aika - mutta olin unohtanut munat tyystin matkalaukkuuni. En ole
kyllä ikinä nähnyt näin surkean näköisiä suklaamunia!
Munat
olivat sulaneet ihan muodottomiksi, mutta maku oli onneksi vielä ihan
kohdallaan. Sulaneella suklaamössöllä sai myös kohtalaisen hyvän sotkun
aikaiseksi.
Minäkin usein lankean tuohon motiivin epäilyyn anopin kotiapujen kanssa, kaikkea kun on nähty. Edellinen sanoi menevänsä päääkaupunkiin hautajaisiin, ne kestää täällä kolme päivää, mutta 'hautasi' itsensäkin samalla lopullisesti. En aina ymmärrä näiden aivoituksia. Miksi kummasssa ei voi ilmoittaa, jos sovitut jutut ei menekään niin kuin pitäisi!
VastaaPoistaSöpöt pääsiäismunat :)
Juu, täälläkin on noita elävältä hautaamisia nähty. Eniten ärsyttää se, että kun toiset eivät voi sanoa suoraan, niin koskaan ei voi olla sataprosenttisen varma mistään, vaan pitää aina epäillä toisen sanaa. En tykkää tällaisesta epäluuloisuudesta yhtään, mutta kai sitä pakostakin tulee sellaiseksi, jos tällaisissa maissa asuu.
PoistaMunat oli kyllä aika rutussa, hih.
Hih,aikaisempien autonkuljettajien historian muistaen näistä postauksistasi,en yhtään ihmettele,että epäilit uutta kuljettajaa;D Mutta onneksi nyt on kerrankin hyvä ja luotettava kuljettaja.Ja kirjoitit taas niin hauskasti anopin katoamisesta;onneksi oli vain unohdus eikä mikään paha juttu:)
VastaaPoistaOnneksi Kinderien maku sentään oli vielä hyvä:)
Tämä kuljettaja on kyllä ihan mahtava, ja tämä on hänelle ihan ensimmäinen kuljettajan pesti. Hänellä oli ennen jonkinlainen toinen bisnes veljensä kanssa, mutta sitten kuljettaja lähti kävelemään siitä ja rupesi autonkuljettajaksi. Saa nyt nähdä, kuinka kauan tämä kaveri viihtyy anoppilassa. Voi olla, että koska hän on niin mahtava tapaus, hän saa pian paremman tarjouksen jostakin muualta. Melkoista rumbaa näitten autonkuljettajien kanssa täällä...
PoistaEnsi kerralla en kyllä rupea etsimään anoppia heti kissojen ja koirien kanssa, hihii.
Mitäs kieltä sä puhut anoppisi kanssa?
VastaaPoistaTelugua puhutaan. :-)
PoistaOnneksi kinderit oli vielä hyvän makuisia, olis ollut katastrofi joutua heittämään ne roskiin!!
VastaaPoistaOnneksi!!! Pelkäsin sitäkin, että jos muniin on tullut jotain ötököitä, mutta onneksi ei ollut! Munat pääsivät siis turvallisesti sinne, minne ne oli tarkoitettukin. :-)
Poistaoo Hippuu!! tulin tänne ja piti uteliaisuudesta kysellä,että puhutko hindiä..ja joku muukin oli kysellly..nyt mulla ei oo hajuakaan tosta kilestä delegua hmm pakko googlailla kaikki intian kielet,kun mua aina kiinnostaa.ja onko ollu helppoo vaikeeta oppia kieliä sileä päin?
VastaaPoistaVälillähän sitä anopin hetkellistä katoomista saattaa salaa toivookin hahah on mullakin ihana latino anoppi mutta toisinaan niin äänekäs päsmäri,että hämäläinen huutaa salaa sisässään rauhaa ja hiljaisuutta,ja ei toi oma mutsikaan kakkoseks jää samasta puusta haha
Heippa Ninoh! :-) Telugun oppiminen oli mulle aluksi aika vaikeeta, kun siinä on semmoisia äänteitä, joita ei suomen kielessä (tai missään muussakaan tuntemassani kielessä) ole. Sitten kun sanan merkitys saattaa muuttua ihan toiseksi, jos yhden äänteen ääntää eri tavalla, esim. sana gudda voi tarkoittaa kangasta tai persettä, riippuen siitä, miten d:n ääntää. :-D Hitto että en vieläkään uskalla sanoa tuota sanaa, kun pelkään, että mitä sieltä suusta pullahtaa. :-D Hindiäkin olen joskus osannut, aika hyvinkin (opiskelin sitä joskus 10 opintoviikon verran), mutta sille on käynyt aika nolosti, kun olen unohtanut kaiken oppimani!
PoistaMullakin on suurimman osan aikaa ihana anoppi, mutta joskus siinä ärsyttää semmoinen ”putkinäköisyys” ja sitten se ainainen ruoasta puhuminen. Voi jestas, eikö maailmassa muuta ole?! Luulin aina, että se kyselee, mitä ruokaa olen kunakin päivänä laittanut jne. poikansa takia (varmistelee siis, että poika on hyvin ruokittu), mutta kun se sama kysely on jatkunut, vaikka ukkeli on ollut matkoilla ja minä olen ollut yksin. Helpoiten ruokakysymykset saa loppumaan sillä kun sanoo laittaneensa länsimaista (siis ei intialaista) ruokaa, koska anoppi ei tiedä siitä mitään, eikä siis kyselekään enempää. :-) Toisaalta eihän meillä anopin kanssa hirveesti mitään yhteistä ole, joten ehkä ruoka on semmoinen helppo keskustelunaihe, kun olen vielä ollut aina siitä niin kiinnostunutkin ja ollut paljon anopin opissa. :-)