Lähtiessämme käymään tammikuussa Suomessa jätimme asuntomme avaimen eräälle luotetulle työntekijälle mieheni työpaikalta (kutsuttakoon miestä vaikkapa Muraliksi). Teimme näin siksi, että mieheni serkku kävi Hyderabadissa poissaollessamme ja lainasi asuntoamme, ja jonkun piti toimittaa avain hänelle. Jonkun piti myös päästää siivooja sisään ennen takaisin tuloamme.
Jokin aika sitten rupesin etsiskelemään ompelutarvikkeita makuuhuoneen hyllyltä, ja samalla tajusin, että en ollut nähnyt paluuni jälkeen vanhaa kameraani missään. Olin jättänyt sen Hyderabadiin, sillä se oli ollut tarkoitus antaa jollekin sitä tarvitsevalle. Koska olin tultuani siivonnut kaikki hyllyt - nostellut kaikki tavarat hyllyiltä yksitellen pois ja vaihtanut hyllypaperit (jotka intialaiseen tyyliin ovat vanhan sanomalehden sivuja) - tiesin ihan varmasti, että en ollut kameraani nähnyt.
Ensimmäiseksi rupesin epäilemään, olinko sittenkin vienyt kameran mukanani Suomeen. Tämä oli kuitenkin hyvin epätodennäköistä, sillä kameran laturi ja läppäripiuha olivat edelleen hyllylläni. Jos olisin vienyt kameran jostakin syystä Suomeen, olisin ottanut mukaani tietysti myös muut kameraan liittyvät tilpehöörit.
Koska Murali oli ainoa ihminen, jolla oli avain asuntoon, epäilin tietysti heti ensimmäiseksi häntä. Jos kamera ei ollut minulla eikä miehelläni, eikä sitä ollut enää koko taloudessa, jonkun oli ollut pakko ottaa se. Ei kai kamera itsestään mihinkään kävele. En millään olisi halunnut epäillä Muralia varkaaksi, koska olimme luottaneet häneen sataprosenttisesti. Olin arvostanut Muralia todella paljon, sillä hän oli äärimmäisen tehokas kaveri - ehkä tehokkain intialainen, mitä olen eläessäni nähnyt. Oli ongelma mikä tahansa, Murali hoiti asian kuntoon käden käänteessä. Silloinkin kun autoriksa törmäsi autooni, Murali syöksyi salamana paikalle ja järjesti minulle turvasaattueen loppumatkaksi. Kuinka tällainen ihminen voi varastaa kamerani?!
Kun kerroin kameran katoamisesta miehelleni, hän meni välittömästi kysymään Muralilta, mitä tämä tiesi kamerastani. En olisi tahtonut nostaa asiasta mitään haloota, mutta mieheni halusi nostaa kissan pöydälle. Minulle tuli kurja olo, että Murali sai tietää minun epäilevän häntä varkaaksi.
Kun Murali tuli seuraavan kerran käymään meillä - hakemaan kaasuliettämme korjattavaksi - yritin piileskellä makuuhuoneessa, ettei minun tarvitsisi kohdata häntä ollenkaan. Minulla oli hirveän syyllinen olo, enkä voinut käsittää, miksi. Enhän minä ollut tehnyt mitään pahaa, vaan minä olin se, jolle oli tehty vääryyttä, kun kamerani oli viety. Miksi minä siis tunsin itseni niin syylliseksi?
Intialla on yleensäkin sellainen vaikutus, että se pakottaa miettimään omaa käyttäytymistään ihan uudella tavalla, koska täällä joutuu näkemään ja kokemaan sellaisia asioita, joihin ei Suomessa koskaan törmäisi. Omat reaktiot outoihin ja ennen kokemattomiin asioihin saattavat tulla yllätyksenä, ja minäkuvaansa joutuu väkisinkin muokkaamaan uudestaan: en ollutkaan ihan sellainen ihminen, jollaiseksi itseni kuvittelin. Ei ole mikään ihme, että kaikenlaiset hihhulit ja hörhöt hakeutuvat Intiaan, kun jo pelkästään ympäristö luo niin sopivat puitteet henkiselle kasvulle.
Makuuhuoneessa piileskely ei kuitenkaan onnistunut, sillä olohuoneesta rupesi kuulumaan kovaäänistä keskustelua. Mistään riidasta ei sentään ollut kyse, vaan Murali tenttasi mieheltäni yksityiskohtia kadonneesta kamerastani: minkä värinen kamerani oli ollut; millainen suojalaukku sillä oli ollut; olinko aivan varma, etten ollut itse laittanut kameraa johonkin. Ei auttanut muu kuin luimistella paikalle vastaamaan kysymyksiin.
Murali kertoi jättäneensä siivoojan tunnin ajaksi yksikseen meille, vaikka oli aiemmin sanonut vahtineensa siivoojaa koko ajan. Hieman ihmettelin, miksi hän sitten oli aikaisemmin väittänyt toista. Eikö hän ollut uskaltanut sanoa poistuneensa paikalta, koska tiesi, että hänen tehtävänään oli ollut vahtia siivoojaa? Paljastiko Murali asian vasta nyt, kun tajusi itse olevansa epäilyksen alainen? Vai tiesikö Murali kameran katoamisesta sittenkin enemmän kuin halusi myöntää?
Murali oli niin loukkaantuneen näköinen ja oloinen, että minun oli pakko uskoa hänen rehellisyyteensä. Sitä tukee sekin tosiasia, että meiltä on aiemminkin hävinnyt saman siivoojan käynnin aikana pieniä tavaroita - lusikoita, veitsiä, kuumemittari, muovirasioita, ompelutarvikkeita. Minusta on kuitenkin outoa, että arvokkaampia tavaroita, esimerkiksi koruja, ei ole koskaan hävinnyt. Ehkä minun lähinnä hopeiset koruni ovat sellaisia, että ne eivät intialaisia houkuttele. Muralin lähdettyä kieriskelin pitkän aikaa itsesyytöksissä: mikä roisto olen ollutkaan, kun olen syyttänyt viatonta miestä, kun syyllinen on koko ajan ollut siivooja.
Intiassa käytetään paljon kotiapulaisia, mikä koetaan vähän kaksipiippuisena juttuna. Toisaalta ihmiset haluavat käyttää kotiapulaisia (siivoojia, kokkeja, lastenhoitajia, autonkuljettajia, puutarhureita), koska he helpottavat arkea, joka ei ole läheskään aina yhtä yksinkertaista ja helppoa kuin Suomessa. Työvoimakin on niin halpaa, että se houkuttelee turvautumaan kotiapuun. Toisaalta kotiapulaisten läsnäolo koetaan uhkana, koska apulaiset tulevat alemmista yhteiskuntaluokista kuin isäntäväki itse, mikä jo yksistään riittää syyksi olemaan luottamatta heihin. Lisäksi palvelusväki saa kaikenlaista sisäpiiritietoa talon asioista ja ihmisistä - asukkaiden päivittäisistä rutiineista, raha-asioista, korujen ja muiden arvoesineiden säilytyspaikoista - ja tilaisuus saattaa hyvinkin tehdä kotiapulaisesta varkaan, jos tämä on semmoiseen taipuvainen. Toisaalta kotiapulainen saattaa joutua - joskus syyttä suotta; joskus ihan aiheesta - varkaustapausten pääepäillyksi. Kun luottamusta on kerran horjutettu, sitä on enää kovin vaikea saada ennalleen.
Anoppini esimerkiksi jätti kerran rahapussinsa autoon silloisen autonkuljettajansa hoiviin ja kävi itse jossakin asioilla. Myöhemmin hän huomasi, että rahapussista puuttui monta tuhatta rupiaa. Ketä muuta tällaisessa tilanteessa voi syyttää kuin autonkuljettajaa? Vaikkei autonkuljettaja itse olisi rahoja vienytkään, hänen täytyi kuitenkin tietää, kuka ne oli vienyt, mikä teki hänestä osasyyllisen.
Palvelusväki juoruilee naapuritalojen palvelusväen kanssa työnantajiensa asioista, ja hyvinkin arkaluontoiset ja henkilökohtaiset asiat voivat olla naapurustossa ihan yleisessä tiedossa. Anoppini edellinen palvelustyttö Lakshmi osasi kertoa naapureiden asiat hyvinkin tarkkaan: yhden perheen isä oli juoppo, joka hakkasi vaimoaan; yhdessä talossa oli meneillään joku salainen rakkausjuttu, ja yhden talon väki lähtisi seuraavalla viikolla Amerikkaan ja jättäisi talon tyhjilleen.
Juoruilut ja pienet varkaudet ovat kuitenkin pieniä murheita verrattuna siihen, mitä pahimmillaan saattaa sattua. Olen lukenut esimerkiksi tapauksesta, jossa lastenhoitajaksi palkattu tyttö ei vahtinutkaan lasta, vaan vuokrasi lasta päivittäin kerjäläisille, jotka saivat pieni lapsi kainalossaan kadulta suuremmat tulot. Lastenhoitaja itse nautiskeli tällä välin olostaan perheen kotona saippusarjoja televisiosta katsellen. Joskus kotiapulaiset ovat myös syyllistuneet raiskauksiin tai jopa murhiin.
Kaiken tämän takia kotiapulaisia ei koskaan pitäisikään palkata "kadulta", toisin sanoen tietämättä apulaisesta etukäteen mitään - ei vaikka kotiapulaiset tulisivat tarjoamaan palveluksiaan kotiovelle. Meidänkin ovellamme on käyty kaksi kertaa tarjoamassa siivouspalveluja. Toisella kerralla naisia oli muistaakseni kolme tai neljä ja toisella yksi. Vaikka naiset saattoivat olla ihan rehellisiäkin, minun epäluuloni heräsi heti, enkä olisi suurin surminkaan päästänyt naisia edes kynnyksen yli.
Parasta ja turvallisinta onkin, jos apulaisen saa talouteen sellaisen tutun kautta, jolla on jo kokemusta kyseisestä apulaisesta ja voi siis suositella tätä. Toisen työntekijän (esimerkiksi autonkuljettajan) suosituksesta apulaista ei kuitenkaan saisi koskaan palkata, koska heillä voi olla jokin yhteinen salajuoni.
Kamerani kohtalo jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, ja vaikka välini Muralin kanssa ovat taas hyvät (hymyilemme toisillemme ja niin edespäin), pieni epäluulo jäi silti kalvamaan mieltäni. Uskon kuitenkin siihen, että todellinen syyllinen oli siivooja, koska hänellä oli tunti hyvää aikaa tutkiskella makuuhuoneen hyllyjä ilman kenenkään valvovaa silmää. Enkä voi sille mitään, että tunnen pientä vahingoniloa: kameran laturihan on edelleen minulla, eikä siivooja tee kameralla yhtään mitään ilman laturia. Toivottelen siis mielessäni oikein mukavia kuvaushetkiä. :-D
Hyvä postaus,jossa taas tulee hyvin esille kulttuurieroja.kurjaa että kamera hävisi lopullisesti noin.Ymmärrän hyvin,että epäilit Muralia,ketä muutakaan olisit epäillyt...ja sitten se syyllisyydentunne,joka sinulle tuli,ikäänkuin olisi väärin,että olisit epäillyt tuttua henkilöä ,vaikka se ei olisikaan hän.Onneksi sitten paljastui,kuka sen mahdollisesti oli ottanut. Aika paha juttu tuo,että palvelusväki eri talojen välillä juoruilee tuolla tavalla talon asioista;rosvojen korville mielenkiintoista kuultavaa! Hurja juttu tuo lapsen vuokraaminen...huh! Muuten,minkälainen kamera sulla nyt on?
VastaaPoistaEnnen Intiaan muuttoa minua peloteltiin kovasti juuri sillä, että ei hetkeksikään saa jättää ketään korjausmiehiä, muuttomiehiä tms. yksin tai valvomatta. Olikin alussa meko stressaavaa juosta portaita pitkin miesten perässä varsinkin jos heitä oli kaksi tai useampi... En ole kyllä huomannut että meiltä olisi mitään koskaan hävinnyt, maid on osoittautunut hyvin rehelliseksi. Mutta silti en tykkää olla aina niin epäluuloinen ihmisiä kohtaan, valitettavasti näin vaan joutuu tekemään.
VastaaPoistaMutta eilen juuri kuulin yhden ystävän maidin varastaneen kännykän KOLMEN JA PUOLEN vuoden rehellisen työskentelyn jälkeen. Ystävä kertoi, että se romutti ihan tyystin hänen luottamuksensa. Sen voin kyllä uskoa :(.Luonnollisestikin tämä maid ei enää työskentele heillä.
Yaelian, onneksi se kamera oli sentään vanha, jota en enää käyttänyt ollenkaan. Sen takia vaan harmitti, kun se olisi voinut ilahduttaa kovastikin jotakin toista, jolla ei ole kameraa ollenkaan. Nyt se on jonkun varkaan käsissä, joka ei edes tee sillä mitään ilman laturia ja muita tarvikkeita. :-( Palvelijoiden juoruilu on tosiaan paha juttu, kun sillä tavalla muutkin saavat tietää, mikä on missäkin taloudessa pielessä, ja voivat sitten ehkä käyttää sitä tietoa jollain tavalla hyödykseen.
VastaaPoistaMulla on nyt Panasonicin Lumix DMC-TZ10, joka on ollut mulla jotain puoli vuotta. Olen ollut siihen tosi tyytyväinen, kun se on kuitenkin tarpeeksi helppo (ei tarvi näpeltää liian monen napin kanssa ;-)), ja kuitenkin se on ihan riittävän hyvälaatuinen mulle.
Suzhouren, minäkään en ollenkaan pidä siitä, että ihmisiä pitää koko ajan epäillä. Se on inhottavaa! Mieluusti uskoisin kaikista ihmisistä vain hyvää, mutta kun kaikki eivät vaan valitettavasti ole rehellisiä ja luotettavia. :-(
Siis kauheaa: mikähän on saanut tuon maidin varastamaan sen kännykän kolmen ja puolen vuoden jälkeen?! Panee kyllä miettimään. On helppo uskoa, että ystäväsi luottamus meni. Kun on oppinut pitämään toista luotettavana ihmisenä, ja sitten hän menee ja tekeekin tuollaista... Tulee varmaan sellainen olo, että voiko kehenkään oikeastaan luottaa.
Apua! ahdistaa jo tuosta lukeminenkin! Minä menisin kyllä ihan sekaisin jos pitäisi tosiaan kaikkia aina epäillä. käääk!
VastaaPoistaLaura, joo, ei ole tosiaankaan kiva olla epäluuloinen ja kyttäillä kotiapulaisia, korjausmiehiä ja muita vastaavia koko ajan. Siinä on sekin ongelma, että tulee samalla epäiltyä rehellisiä ihmisiäkin, mikä ei ole yhtään kivaa. :-(
VastaaPoistaKerran kävi yhdellä rautatieasemalla niin, että yksi nainen, joka lakaisi junalaituria, tuli hymyillen sanomaan mulle jotain ja viittilöi samalla puun alle aidan viereen. Minä ajattelin, että mitähän tuokin tuossa yrittää minua huijata, yrittää varmaan pölliä laukkuni tai muuta vastaavaa. Vaihdoin paikkaa vihaisesti naista mulkaisten, jolloin nainen näytti aika loukkaantuneelta. Vasta silloin minulle valkeni, mitä nainen oli yrittänyt sanoa: että miksi istun siinä kuumassa auringossa, kun tuolla (siellä aidan vieressä) varjossa olisi paljon mukavampi olla. Arvaa tuliko taas sellainen olo, että olen maailmankaikkeuden kurjin ihminen ja suurin roisto... Huoh.