Kuvia tuli sitten otettua taas vähän useampikin. Pahoittelen tapahtunutta.
Tämän parituntisen kävelykierroksen jälkeen olinkin sitten niin jäässä, että nyt en tiedä, uskallanko mennä ulos enää ollenkaan. Ehkä taas joskus toukokuussa?
tiistai 14. tammikuuta 2014
Sydäntalvi
Valokuvatorstain aiheena on tällä viikolla sydäntalvi, ja minäkin kävin hieman sydäntalvea kuvailemassa, kun nyt saatiin semmoinen tänne eteläänkin. Vähän myöhässähän tämä on, kun kohta on jo uusi torstai, mutta ehkä se ei maailmaa kaada.
Kuvia tuli sitten otettua taas vähän useampikin. Pahoittelen tapahtunutta.
Tämän parituntisen kävelykierroksen jälkeen olinkin sitten niin jäässä, että nyt en tiedä, uskallanko mennä ulos enää ollenkaan. Ehkä taas joskus toukokuussa?
Kuvia tuli sitten otettua taas vähän useampikin. Pahoittelen tapahtunutta.
Tämän parituntisen kävelykierroksen jälkeen olinkin sitten niin jäässä, että nyt en tiedä, uskallanko mennä ulos enää ollenkaan. Ehkä taas joskus toukokuussa?
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Pitkäkyntisen manikyyri
Muistatte varmaan sen ikävän marraskuisen tapauksen, kun minut ryöstettiin Helsingin keskustassa, ja ryöstäjä sai saaliikseen rahani, kännykkäni ja kamerani (olen kirjoittelut tapahtumasta aiemmin täällä ja täällä). Nyt pitäkää hatuistanne kiinni. Nimittäin joulun jälkeisenä lauantaiaamuna puhelimeni soi: soittaja oli poliisi, joka kertoi, että ryöstäjä oli saatu kiinni!
Olin todella äimistynyt, sillä en ollut uskonut, että ryöstäjää tultaisiin koskaan samaan kiinni. Ensinnäkään miestä ei voinut tunnistaa valvontakameroista, ja matalaa profiilia pitämällä hän pystyisi odottelemaan savun hälvenemistä, ennen kuin hän rupeaisi käymään kauppaa omaisuudellani. Koska mies kaiken lisäksi oli tuntomerkkien perusteella ulkomaalainen, häntä ei varmasti saataisi koskaan vastuuseen teostaan, kun hänelle saattoi olla yhteyksiä ties minne.
Uskoani miehen nappaamiseksi ei yhtään lisännyt se, että kolmen viikon kuluttua tapauksesta poliisi ilmoitti lopettavansa esitutkinnan, koska tutkinnassa ei ollut ilmennyt mitään uutta. Tutkinnat aloitettaisiin uudelleen vain siinä tapauksessa, että asiassa ilmenisi jotain uutta (jos omaisuuttani vaikka löytyisi). Vaikka olin arvellut, että juuri näin asiassa tulisi käymäänkin, esitutkinnan lopettaminen veti kuitenkin mielen aika synkeäksi. Mutta joskus asiat saavat yllättäviä käänteitä, ja totuus voi todellakin olla tarua ihmeellisempää!
En tiedä, minkä johtolankojen perusteella poliisi lopulta pääsi miehen jäljille (poliisi oli kovin nihkeä antamaan minulle yksityiskohtaisempia tietoja), mutta yksi johtolanka oli ilmeisestikin puhelimeni, jota oli käytetty vieraalla sim-kortilla. Puhelintani ei löytynyt, mutta tekijästä ei jäänyt epävarmuutta: lopullinen todiste ryöstäjän henkilöllisyydestä saatiin, kun ryöstöstä epäillyn miehen hallusta löytyi minun Makuunin klubikorttini, joka oli ollut ryöstöhetkellä lompakossani ja jota en koskaan ollut saanut takaisin.
Ihmettelylläni ei ollut mitään rajaa: kuinka joku voi olla niin pöljä, että säilyttelee ryöstämänsä henkilön Makuunin klubikorttia, vielä kuusi viikkoa ryöstön jälkeenkin? Ei ole todellista! Eihän mies edes tee klubikortillani mitään! Jos minä ryöstäisin jonkun, hankkiutuisin kyllä kaikesta todistusaineistosta kiireen vilkkaa eroon. Tietysti mies olisi voinut lainailla nimissäni elokuvia ja käydä niillä kauppaa tai jotain muuta vastaavaa, mutta Makuunista asiaa kyseltyäni sain selville, että kortillani ei oltu tehty mitään. Minusta on muutenkin aika erikoista, että kaikki mielestäni arvokkaammat kortit, kuten pankki- ja luottokorttini, ajokorttini ja pankkitunnukseni, eivät olleet kelvanneet vorolle (sainhan ne kaikki takaisin), mutta sitten jotain Makuunin korttia mies varjelee kuin suurtakin aarretta. Tietysti minun kannaltani ajateltuna on ihan mieletön onni, että näin kävi, mutta en voi lakata ihmettelemästä miehen ajattelemattomuutta.
Miestä vastaan tullaan todennäköisesti nostamaan syyte, ja odottelenkin tässä hermostuneena, tullaanko minutkin kutsumaan oikeuteen, vai riittääkö pelkkä toisen osapuolen läsnäolo. Toivon todella, että minun ei tarvitsisi mennä oikeuteen, koska A.) en halua nähdä sitä tyyppiä, B.) en haluaisi enää muistella tapahtumia ja C.) ajatuskin oikeussalista saa mahani kuralle. Voin kyllä katsella telkkarista vaikka minkälaisia oikeusistuntoja, mutta live-elämääni en niitä mitenkään kaipaisi. Toivoisin, että asia selviäisi pian, vaikka pahoin pelkäänkin, että tulee menemään aikaa, ennen kuin juttu on lopullisesti käsitelty.
Näin muuten aiemmin tällä viikolla semmoista unta, että sain poliisilta tiedon, että ryöstäjä oli nostanut minua vastaan vastasyytteen. Mies syytti minua siitä, että olin muka uhkaillut häntä kaulimella.
Ehkä otankin seuraaviin illanistujaisiin mukaani kaulimen, niin on vähän turvallisempi olo!
Olin todella äimistynyt, sillä en ollut uskonut, että ryöstäjää tultaisiin koskaan samaan kiinni. Ensinnäkään miestä ei voinut tunnistaa valvontakameroista, ja matalaa profiilia pitämällä hän pystyisi odottelemaan savun hälvenemistä, ennen kuin hän rupeaisi käymään kauppaa omaisuudellani. Koska mies kaiken lisäksi oli tuntomerkkien perusteella ulkomaalainen, häntä ei varmasti saataisi koskaan vastuuseen teostaan, kun hänelle saattoi olla yhteyksiä ties minne.
Uskoani miehen nappaamiseksi ei yhtään lisännyt se, että kolmen viikon kuluttua tapauksesta poliisi ilmoitti lopettavansa esitutkinnan, koska tutkinnassa ei ollut ilmennyt mitään uutta. Tutkinnat aloitettaisiin uudelleen vain siinä tapauksessa, että asiassa ilmenisi jotain uutta (jos omaisuuttani vaikka löytyisi). Vaikka olin arvellut, että juuri näin asiassa tulisi käymäänkin, esitutkinnan lopettaminen veti kuitenkin mielen aika synkeäksi. Mutta joskus asiat saavat yllättäviä käänteitä, ja totuus voi todellakin olla tarua ihmeellisempää!
En tiedä, minkä johtolankojen perusteella poliisi lopulta pääsi miehen jäljille (poliisi oli kovin nihkeä antamaan minulle yksityiskohtaisempia tietoja), mutta yksi johtolanka oli ilmeisestikin puhelimeni, jota oli käytetty vieraalla sim-kortilla. Puhelintani ei löytynyt, mutta tekijästä ei jäänyt epävarmuutta: lopullinen todiste ryöstäjän henkilöllisyydestä saatiin, kun ryöstöstä epäillyn miehen hallusta löytyi minun Makuunin klubikorttini, joka oli ollut ryöstöhetkellä lompakossani ja jota en koskaan ollut saanut takaisin.
Ihmettelylläni ei ollut mitään rajaa: kuinka joku voi olla niin pöljä, että säilyttelee ryöstämänsä henkilön Makuunin klubikorttia, vielä kuusi viikkoa ryöstön jälkeenkin? Ei ole todellista! Eihän mies edes tee klubikortillani mitään! Jos minä ryöstäisin jonkun, hankkiutuisin kyllä kaikesta todistusaineistosta kiireen vilkkaa eroon. Tietysti mies olisi voinut lainailla nimissäni elokuvia ja käydä niillä kauppaa tai jotain muuta vastaavaa, mutta Makuunista asiaa kyseltyäni sain selville, että kortillani ei oltu tehty mitään. Minusta on muutenkin aika erikoista, että kaikki mielestäni arvokkaammat kortit, kuten pankki- ja luottokorttini, ajokorttini ja pankkitunnukseni, eivät olleet kelvanneet vorolle (sainhan ne kaikki takaisin), mutta sitten jotain Makuunin korttia mies varjelee kuin suurtakin aarretta. Tietysti minun kannaltani ajateltuna on ihan mieletön onni, että näin kävi, mutta en voi lakata ihmettelemästä miehen ajattelemattomuutta.
Miestä vastaan tullaan todennäköisesti nostamaan syyte, ja odottelenkin tässä hermostuneena, tullaanko minutkin kutsumaan oikeuteen, vai riittääkö pelkkä toisen osapuolen läsnäolo. Toivon todella, että minun ei tarvitsisi mennä oikeuteen, koska A.) en halua nähdä sitä tyyppiä, B.) en haluaisi enää muistella tapahtumia ja C.) ajatuskin oikeussalista saa mahani kuralle. Voin kyllä katsella telkkarista vaikka minkälaisia oikeusistuntoja, mutta live-elämääni en niitä mitenkään kaipaisi. Toivoisin, että asia selviäisi pian, vaikka pahoin pelkäänkin, että tulee menemään aikaa, ennen kuin juttu on lopullisesti käsitelty.
Näin muuten aiemmin tällä viikolla semmoista unta, että sain poliisilta tiedon, että ryöstäjä oli nostanut minua vastaan vastasyytteen. Mies syytti minua siitä, että olin muka uhkaillut häntä kaulimella.
Ehkä otankin seuraaviin illanistujaisiin mukaani kaulimen, niin on vähän turvallisempi olo!
torstai 9. tammikuuta 2014
Uusia (vanhoja) tuulia
Heippa, rakkaat lukijat! Tuumaustauko on nyt pidetty, ja sen aikana tulin siihen tulokseen, että bloggaaminen jatkuu. Blogikirjoittelusta on tullut kuitenkin niin rakas harrastus, että en osaa olla oikein sitä ilmankaan, vaikka joskus blogaaminen turhauttaakin aika tavalla. Mutta ehkä se johtuu siitä, että en ole kovin pitkäjänteinen ihminen muutenkaan?
Tahdon kiittää kaikista sähköpostin ja kommenttien välityksellä tulleista yhteydenotoistanne - ne ovat lämmittäneet mieltäni kovasti. Olen usein miettinyt sitä, miten olenkin niin onnekas, että olen saanut niin ihania lukijoita. ♥
Blogitauon aikana keräsin innostusta ja mietin, mihin suuntaan lähtisin blogiani viemään. Mikään Intia-blogi Kukkapilli ei ole enää ollut pitkään aikaan, eikä se sellaiseksi tulekaan niin kauan kuin olen täällä Suomessa. Olen kuitenkin omassa päässäni luokitellut blogini aina Intia-blogiksi (mikä johtuu ehkä siitä, että sellaisenahan tämä alkoi) ja sitten melkeinpä tuntenut syyllisyyttä siitä, kun en ole tuntenut minkäänlaista kiinnostusta Intiaa kohtaan täällä Suomessa ollessani. Päätinkin luopua Intia-blogin leimasta nyt ihan kokonaan, jotta olisin vapaa kirjoittelemaan blogiini mitä ikinä haluan.
Mietin pitkään sitäkin, aloittaisinko ihan uuden blogin ja jättäisin Kukkapillin lepäämään mahdollista Intia-jatkoa odottelemaan, mutta en kuitenkaan halunnut jättää blogistaniaan "kesken jäänyttä" blogia. Niinpä jatkan kirjoittelua tähän samaan (kuten jo varmaan huomasittekin). Tein myös pieniä muutoksia blogin ulkoasuun, kun se tuntui jotenkin sopivan tähän ns. uuteen alkuun.
Blogin tulevaisuus alkoi hahmottua blogistaniassa seikkaillessani. Löysin paljon uusia kivoja blogeja ja sain myös uusia ideoita bloggaamiseen. Lisäsinkin tuonne sivupalkkiin uusia mielenkiintoisia blogituttavuuksia, ja samalla erottelin myös Suomessa ja ulkomailla asuvien blogit erillisiksi listoiksi. Käykäähän kurkkimassa, miten kivoja blogeja olen löytänyt. Listat kasvavat varmasti myöhemmin, kun löydän lisää luettavaa.
Sitten niistä uusista ideoista. Mitä tekee ihminen, joka on kyllästynyt siihen, että blogi on ihan hirveä sillisalaatti? Noh, tekee blogistaan entistä pahemman sillisalaatin tietysti! Huomasin nimittäin blogistaniassa pyöriessäni, että on olemassa semmoisia inspiroivia haasteblogeja, kuten Runotorstai ja Aakkostarinat, jotka kutkuttelevat kirjallista puoltani. Valokuvatorstai, Mustavalkomaanantai ja vanha tuttu Makrotex taas innostavat valokuvaamaan. Jotain tämäntyylistä on siis varmasti luvassa, mutta näiden lisäksi on luvassa paljon samoja juttuja kuin aiemminkin. Oman elämän kuulumisia (vaikka niissä ei kyllä paljon kertomista ole) ja kaikenlaisia pohdintoja elämästä ja asioista, jotka ärsyttävät tai ihmetyttävät. Luvassa on varmasti kirjoituksia muistakin itseäni kiinnostavista asioista, kuten ihmismielestä, kirjoista, elokuvista, unista, pääkaupunkiseudusta, luonnosta ja ehkä urbaanista löytöretkeilystäkin (tekisi mieli mennä yhteen hylättyyn mielisairaalaan, mutta kun en uskalla). Sillisalaattia, silvuplee. Sen voin kuitenkin luvata, että päivän asuja ei jatkossa(kaan) tulla näkemään. Virttyneissä villatakeissa kun ei hirveästi kuvaamista ole.
Blogini uusi suunta ei varmastikaan miellytä kaikkia vanhoja lukijoita, ja ymmärrän oikein hyvin, jos joku ei välitä jatkaa matkaa uudistuneen Kukkapillin mukana. Toivon kuitenkin, että edes joku vanhoista lukijoista pysyisi matkassani - ja olisi tietysti hirmuisen kiva, jos tänne löytäisi ehkä joku ihan uusi lukijakin.
Intiaan en ole lähitulevaisuudessa palaamassa, ainakaan asumaan, sillä irtisanoimme Intian-asunnon vuokrasopimuksen, ja ukkeli pakkasi (lue: pakkautti) kamamme kasaan. Nyt tavaramme ovat anoppilassa odottamassa seuraavaa sijoituspaikkaa (joka on mikä?). Kun lähdin asunnostamme viime vuoden kesäkuussa (muka muutamaksi kuukaudeksi Suomeen kesää viettämään), en voinut arvata, että näkisin asunnon viimeistä kertaa. Intiaan jäi siis melkoisesti omaisuuttani - vaatteita, kenkiä, koruja, kosmetiikkaa, keittiökamaa, kirjoja - ja tuntui hieman ilkeältä, että joku muu (= ukkelin sisko, täti, autonkuljettaja ja firman yleisjantunen) pakkailivat minun henkilökohtaisia tavaroitani. Onneksi toin kuitenkin kesäkuussa mukanani Suomeen esimerkiksi kaikki alusvaatteeni, ettei kenenkään vieraan tyypin tarvinnut hipelöidä alkkareitani!
En kaipaa Intiaa tai elämää siellä, sillä olen viihtynyt Suomessa erinomaisen hyvin, talven harmaudesta ja pimeydestä huolimatta. Hävettää myöntää, mutta viihdyn Suomessa erityisesti siksi, että elämä täällä on niin helppoa. Ei tarvitse luututa lattioita joka toinen päivä, arvuutella ruokien turvallisuutta ja alkuperää, riidellä maitomiehen ja lehtipojan kanssa tai yrittää tukkia seinässä olevaa reikää, josta sataa sisään. Kaupasta saa kaikkea joka päivä (tai ainakin melkein), kaikki toimii täsmällisesti ja organisoidusti, ja liikenne soljuu kuin liukuhihnalla. Tosin Suomessa joutuu tekemään myös sellaisia ikäviä hommia, joita ei voi oikein ulkoistaa kenellekään, kuten puhdistamaan lattiakaivoa (sain nautiskella tästä ihanuudesta eilen), mutta se on pieni hinta Suomessa elämisestä. Sääkin on Suomessa perin kummallinen, mutta niin olen minäkin.
Säästä puheen ollen, näin eilen erään postinkantajan työntelevän kärryään yllään pelkkä t-paita ja shortsit. No, olihan ulkona sentään kuusi astetta lämmintä. En ole tainnut koskaan ennen nähdä shortsiasuista ihmistä tammikuussa!
Blogikirjoittelusta on tullut kuitenkin niin rakas harrastus, että en osaa olla oikein sitä ilmankaan, vaikka joskus blogaaminen turhauttaakin aika tavalla. Mutta ehkä se johtuu siitä, että en ole kovin pitkäjänteinen ihminen muutenkaan?Tahdon kiittää kaikista sähköpostin ja kommenttien välityksellä tulleista yhteydenotoistanne - ne ovat lämmittäneet mieltäni kovasti. Olen usein miettinyt sitä, miten olenkin niin onnekas, että olen saanut niin ihania lukijoita. ♥
Blogitauon aikana keräsin innostusta ja mietin, mihin suuntaan lähtisin blogiani viemään. Mikään Intia-blogi Kukkapilli ei ole enää ollut pitkään aikaan, eikä se sellaiseksi tulekaan niin kauan kuin olen täällä Suomessa. Olen kuitenkin omassa päässäni luokitellut blogini aina Intia-blogiksi (mikä johtuu ehkä siitä, että sellaisenahan tämä alkoi) ja sitten melkeinpä tuntenut syyllisyyttä siitä, kun en ole tuntenut minkäänlaista kiinnostusta Intiaa kohtaan täällä Suomessa ollessani. Päätinkin luopua Intia-blogin leimasta nyt ihan kokonaan, jotta olisin vapaa kirjoittelemaan blogiini mitä ikinä haluan.
Mietin pitkään sitäkin, aloittaisinko ihan uuden blogin ja jättäisin Kukkapillin lepäämään mahdollista Intia-jatkoa odottelemaan, mutta en kuitenkaan halunnut jättää blogistaniaan "kesken jäänyttä" blogia. Niinpä jatkan kirjoittelua tähän samaan (kuten jo varmaan huomasittekin). Tein myös pieniä muutoksia blogin ulkoasuun, kun se tuntui jotenkin sopivan tähän ns. uuteen alkuun.
Blogin tulevaisuus alkoi hahmottua blogistaniassa seikkaillessani. Löysin paljon uusia kivoja blogeja ja sain myös uusia ideoita bloggaamiseen. Lisäsinkin tuonne sivupalkkiin uusia mielenkiintoisia blogituttavuuksia, ja samalla erottelin myös Suomessa ja ulkomailla asuvien blogit erillisiksi listoiksi. Käykäähän kurkkimassa, miten kivoja blogeja olen löytänyt.
Listat kasvavat varmasti myöhemmin, kun löydän lisää luettavaa. Sitten niistä uusista ideoista. Mitä tekee ihminen, joka on kyllästynyt siihen, että blogi on ihan hirveä sillisalaatti? Noh, tekee blogistaan entistä pahemman sillisalaatin tietysti! Huomasin nimittäin blogistaniassa pyöriessäni, että on olemassa semmoisia inspiroivia haasteblogeja, kuten Runotorstai ja Aakkostarinat, jotka kutkuttelevat kirjallista puoltani. Valokuvatorstai, Mustavalkomaanantai ja vanha tuttu Makrotex taas innostavat valokuvaamaan. Jotain tämäntyylistä on siis varmasti luvassa, mutta näiden lisäksi on luvassa paljon samoja juttuja kuin aiemminkin. Oman elämän kuulumisia (vaikka niissä ei kyllä paljon kertomista ole) ja kaikenlaisia pohdintoja elämästä ja asioista, jotka ärsyttävät tai ihmetyttävät. Luvassa on varmasti kirjoituksia muistakin itseäni kiinnostavista asioista, kuten ihmismielestä, kirjoista, elokuvista, unista, pääkaupunkiseudusta, luonnosta ja ehkä urbaanista löytöretkeilystäkin (tekisi mieli mennä yhteen hylättyyn mielisairaalaan, mutta kun en uskalla). Sillisalaattia, silvuplee.
Sen voin kuitenkin luvata, että päivän asuja ei jatkossa(kaan) tulla näkemään. Virttyneissä villatakeissa kun ei hirveästi kuvaamista ole.Blogini uusi suunta ei varmastikaan miellytä kaikkia vanhoja lukijoita, ja ymmärrän oikein hyvin, jos joku ei välitä jatkaa matkaa uudistuneen Kukkapillin mukana. Toivon kuitenkin, että edes joku vanhoista lukijoista pysyisi matkassani - ja olisi tietysti hirmuisen kiva, jos tänne löytäisi ehkä joku ihan uusi lukijakin.
Intiaan en ole lähitulevaisuudessa palaamassa, ainakaan asumaan, sillä irtisanoimme Intian-asunnon vuokrasopimuksen, ja ukkeli pakkasi (lue: pakkautti) kamamme kasaan. Nyt tavaramme ovat anoppilassa odottamassa seuraavaa sijoituspaikkaa (joka on mikä?). Kun lähdin asunnostamme viime vuoden kesäkuussa (muka muutamaksi kuukaudeksi Suomeen kesää viettämään), en voinut arvata, että näkisin asunnon viimeistä kertaa. Intiaan jäi siis melkoisesti omaisuuttani - vaatteita, kenkiä, koruja, kosmetiikkaa, keittiökamaa, kirjoja - ja tuntui hieman ilkeältä, että joku muu (= ukkelin sisko, täti, autonkuljettaja ja firman yleisjantunen) pakkailivat minun henkilökohtaisia tavaroitani. Onneksi toin kuitenkin kesäkuussa mukanani Suomeen esimerkiksi kaikki alusvaatteeni, ettei kenenkään vieraan tyypin tarvinnut hipelöidä alkkareitani!
En kaipaa Intiaa tai elämää siellä, sillä olen viihtynyt Suomessa erinomaisen hyvin, talven harmaudesta ja pimeydestä huolimatta. Hävettää myöntää, mutta viihdyn Suomessa erityisesti siksi, että elämä täällä on niin helppoa. Ei tarvitse luututa lattioita joka toinen päivä, arvuutella ruokien turvallisuutta ja alkuperää, riidellä maitomiehen ja lehtipojan kanssa tai yrittää tukkia seinässä olevaa reikää, josta sataa sisään. Kaupasta saa kaikkea joka päivä (tai ainakin melkein), kaikki toimii täsmällisesti ja organisoidusti, ja liikenne soljuu kuin liukuhihnalla. Tosin Suomessa joutuu tekemään myös sellaisia ikäviä hommia, joita ei voi oikein ulkoistaa kenellekään, kuten puhdistamaan lattiakaivoa (sain nautiskella tästä ihanuudesta eilen), mutta se on pieni hinta Suomessa elämisestä. Sääkin on Suomessa perin kummallinen, mutta niin olen minäkin.
Säästä puheen ollen, näin eilen erään postinkantajan työntelevän kärryään yllään pelkkä t-paita ja shortsit. No, olihan ulkona sentään kuusi astetta lämmintä. En ole tainnut koskaan ennen nähdä shortsiasuista ihmistä tammikuussa!
 |
| Ihan selvä tammikuu. |
torstai 19. joulukuuta 2013
Aikalisä
Olen alkanut viime aikoina ymmärtää jollakin tavalla niitä, jotka ihmettelevät, miksi joku pitää blogia ja haluaa tehdä elämästään julkisen. Minusta on nimittäin alkanut tuntua siltä, että eihän tässä ole mitään järkeä. Tunnen itseni jotenkin hölmöksi, kun avaudun elämästäni ja ajatuksistani ja kirjoittelen niistä tänne ihan vieraiden ihmisten luettavaksi. Ketä se oikein palvelee? Itseäni vai muita?
Ehkä tällaisia aatoksia ei pyörisi päässäni, jos olisin pitänyt blogini alun pitäenkin vähemmän henkilökohtaisena ja kirjoitellut asioista vain yleisluonteisella tasolla. Toisaalta pidän itse eniten henkilökohtaisista blogeista, ja ehkä tämä on ajanut minutkin "paljastelemaan". Mieli on alkanut kuitenkin harata vastaan, ja tästä syystä meinaankin ottaa nyt aikalisän. Kukkapilli jää siis ainakin joksikin aikaa tauolle. Palaan kirjoittelemaan, jos ja kun siltä tuntuu.
Toivottelen kaikille ihanaa joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta. Kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet olla mukanani elämäni kiemuroissa, jättää viestejä ja ilahduttaa. Pitäkää itsestänne huolta. ♥
Ehkä tällaisia aatoksia ei pyörisi päässäni, jos olisin pitänyt blogini alun pitäenkin vähemmän henkilökohtaisena ja kirjoitellut asioista vain yleisluonteisella tasolla. Toisaalta pidän itse eniten henkilökohtaisista blogeista, ja ehkä tämä on ajanut minutkin "paljastelemaan". Mieli on alkanut kuitenkin harata vastaan, ja tästä syystä meinaankin ottaa nyt aikalisän. Kukkapilli jää siis ainakin joksikin aikaa tauolle. Palaan kirjoittelemaan, jos ja kun siltä tuntuu.
Toivottelen kaikille ihanaa joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta. Kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet olla mukanani elämäni kiemuroissa, jättää viestejä ja ilahduttaa. Pitäkää itsestänne huolta. ♥
 |
| Joulupukki. On olemassa. |
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Vaikea asiakas
En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai mitä, mutta kaupoissa soiva musiikki ärsyttää minua aina vain enemmän. Erityisesti näin joulun alla musiikin rooli korostuu, kun kaupoissa soivat enemmän tai vähemmän samat joulurenkutukset. En muista, että musiikki olisi häirinnyt minua ennen näin kovasti, ja olenkin miettinyt, mistä lisääntynyt ärsytys johtuu. Olenko itse jotenkin "häiriintynyt", kun en siedä ulkoisia ärsykkeitä, vai olenko päinvastoin rauhoittunut, enkä kaipaa ympärilleni meteliä? Vai soitetaanko musiikkia yksinkertaisesti kovemmalla kuin ennen? En mitenkään haluaisi uskoa, että olen jo niin kalkkis, että kovaääninen
jumputus häiritsisi minua ikäni puolesta, mutta kai iälläkin jotain vaikutusta on - teinishoppailijoita kun ei näytä kovaäänisinkään musiikki häiritsevän.
Muistelen jonkun kertoneen tutkimuksesta, jonka mukaan nopeatempoinen musiikki saisi ihmiset ostamaan enemmän ja hidastempoinen taas vastaavasti vähemmän. En löytänyt tuolle teorialle vahvistusta, vaan pikemminkin löysin todisteita siitä, että asia on juuri päinvastoin: hidastempoinen musiikki pidentää aikaa, jonka asiakas viettää tavaratalossa, ja lisää kulutusta jopa 33 prosentilla. Mitä nopeampaa musiikki taas vastaavasti on, sitä nopeammin asiakas marssii ulos liikkeestä. Jos ihmiset todellakin käyttäytyvät näin, miksi sitten kaupoissa tuntuu kuitenkin useimmiten soivan nopeatahtinen musiikki? Vai päteekö sääntö vain tavarataloihin, ja vaate- ja muissa erikoisliikkeissä vallitsevat aivan eri lait? Tavarataloissahan liikkuu kaikenikäisiä ihmisiä, kun taas erikoisliikkeiden - erityisesti joidenkin vaateliikkeiden - asiakasryhmät ovat tarkemmin rajatut ja musiikkikin enemmän tietyn asiakasryhmän makuun kohdistettu.
Minulle musiikin nopeudella tai hitaudella ei ole niin paljon merkitystä kuin sillä, millä äänenvoimakkuudella musiikkia soitetaan. Jos musiikki soi liian kovalla, en pysty keskittymään mihinkään - saati sitten tekemään ostopäätöksiä - kun musiikki vie kaiken keskittymiskyvyn ja mielenrauhan. Kävin eilen yhdessä vaateliikkeessä, jossa musiikki ravisteli niin, että pää meinasi lähteä irti. Kyllä tuli ulko-ovea hyvin nopeasti ikävä! Kuinka ihmeessä työntekijät pystyvät olemaan töissä tällaisessa ympäristössä ja kuuntelemaan kovaäänistä musiikkia päivästä toiseen? Olen puolivakavissani miettinyt, että laitan seuraavalle kauppareissulle korvatulpat korviin. Kuulosuojaimet olisivat vielä paremmat, mutta ne herättäisivät ehkä hieman liikaa huomiota.
Jos musiikki olisi edes hyvää, sitä ehkä vielä jotenkin kestäisi, mutta minun mieleiseni kappale sattuu soimaan kaupassa ehkä kerran tai pari vuodessa. Miellyttävä kappale vaikuttaa ihan selkeästi mielialaani: kaupasta ei ole mikään kiire pois, vaan shoppailu alkaa tuntua varsin mukavalta puuhalta. Toisaalta taas ei tulisi kyllä mieleenkään ostaa kaupasta mitään vain sen takia, että siellä soi hyvä musiikki. Kyllä myytävänä olevat tuotteet, makumieltymykset, tarve, hinta ja muut seikat lopulta ratkaisevat. Minua ette musiikillanne huijaa!
Joskus hiljaisempikin musiikki alkaa ärsyttää, jos kappale ei ole lainkaan mieleinen. Eilen kuulin niin ruman version Whamin kappaleesta Last Christmas, että minua alkoi kiukuttaa, ja teki mieli lähteä kaupasta ulos ihan vain siksi, että en olisi jaksanut kuunnella sitä kiekumista. Onko kaupoissa ylipäänsä pakko soittaa musiikkia? Olisiko se kauppiaalle ihan katastrofaalista, jos kaupassa ei soisi musiikki lainkaan tai jos siellä soisi korkeintaan rauhallinen ja hiljainen taustamusiikki? Ehkä jumputtava taustamusiikki on ajan tyyli, ja yksikään kauppa ei uskalla lähteä hiljaiselle linjalle, kun siitä voisi seurata jotain ihan kamalaa. Asiakkaat kaikkoaisivat, eikä kukaan ostaisi mitään!
Toisaalta minun ei kyllä pitäisi valittaa musiikista ja sen äänenvoimakkuudesta mitään, sillä Intiassa tilanne on vielä pahempi: siellä ei joissain ostoskeskuksissa saa ääntään kuuluville, ja jos on asiaa kaverille, joutuu huutamaan. Intiassa tosin on meteliä muutenkin niin paljon, että kauppojen metelikin on jossain mielessä ymmärrettävämpää. Suomessa kontrasti melusaasteisten kauppojen ja ulkomaailman välillä on niin suuri, että ehkä sen takia äänekäs musiikki ärsyttääkin niin paljon. Kontrastissa on tietysti hyvätkin puolensa: jos ei kestä kauppojen meteliä, voi paeta metsään kannon päälle istumaan.
Musiikki ei ole ainoa keino, jolla kauppiaat yrittävät saada ihmisiä narutettua ostamaan. Yhdellä kurssilla eräs opettaja - entinen kauppias - selitti syyn siihen, miksi kaupat vaihtelevat tavaroidensa paikkoja säännöllisin väliajoin: näin tehdään siksi, että jos kuluttajat tottuvat liiaksi tuotteiden sijaintiin kaupassa, he kulkevat aina samoja reittejä ja ostavat samoja tuotteita. Kun tavaroiden paikkoja vaihdellaan, asiakkaat joutuvat etsimään tuotteita ja samalla mukaan saattaa tarttua jotain ylimääräistäkin. Muita menekinedistämiskeinoja ovat muun muassa liian isot ostoskärryt, liikkumista hidastavat liukuporrasjärjestelyt ja tavaroiden sijoittelu niin, että tarpeelliset tavarat sijoitellaan liikkeiden takimmaisiin osiin, jolloin niiden luokse päästäkseen joutuu kiertelemään ja katselemaan muuta tarjontaa. Alehintaiset tuotteet saattavat olla sekaisissa kasoissa, mutta normaalihintaiset tuotteet pidetään siististi järjestyksessä, koska kauniisti järjestellyt tuotteet vaikuttavat houkuttelevammilta. Kaupassa etenemistä pyritään hidastamaan peileillä, koska turhamaiset ihmiset pysähtyvät katsomaan niistä itseään, ja kassojen lähelle sijoitetaan edullisia heräteostostuotteita. Kuulostaako tutulta?
Itse kuvittelen olevani suunnitelmallinen ja tarkka kuluttaja, joka ei kauppiaiden kikkoihin haksahda, mutta kyllä minäkin olen varmasti langennut ansaan monet kerrat. Väittäisin silti, että en ole kovin helposti haksahtavaa sorttia, sillä en tee heräteostoksia juuri koskaan. Ruokakauppaan mennessäni minulla on aina lista, jonka mukaan ostan, eikä listan ulkopuolelta tule juurikaan ostettua. Jos olen tullut hakemaan kaupasta yhtä maitopurkkia, niin haen juuri tasan sen yhden maitopurkin enkä mitään muuta. Muissa kaupoissa käyn silloin, kun on tarvetta, mikä ei ole aina hyvä asia, koska eihän kaupasta löydä koskaan sitä, mitä sieltä on lähtenyt hakemaan. En koe shoppailua niin nautinnollisena, että tykkäisin pyöriä kaupoissa ihan huvin vuoksi, mikä taas puolestaan saattaa vaikuttaa siihenkin, että musiikki ärsyttää minua niin kovin. Jos viettäisin kaupoissa enemmän aikaa, ehkä tottuisin äänekkääseen musiikkiinkin?
Jos musiikin vaikutus ostokäyttäytymiseen kiinnostaa enemmänkin, kannattaa tutustua seuraaviin tutkimuksiin:
Musiikin vaikutus kuluttajan tunteisiin, ostoaikomuksiin ja käytökseen H&M myymälässä (pdf) (Markkinoinnin maisterin tutkinnon tutkielma/Anna Räisänen, 2012)
Taustamusiikki markkinoinin työvälineenä suomalaisissa tavarataloissa (pdf)
(Musiikkitieteen pro gradu -tutkielma/Jaakko Jäätmaa, 2007)
Tavaratalon taustamusiikin huomioitavuus ja asiakkaiden suhtautuminen taustamusiikkiin (Word)
(Musiikkitieteen kandidaatintutkielma/Sanna Toivola, 2009)
Muistelen jonkun kertoneen tutkimuksesta, jonka mukaan nopeatempoinen musiikki saisi ihmiset ostamaan enemmän ja hidastempoinen taas vastaavasti vähemmän. En löytänyt tuolle teorialle vahvistusta, vaan pikemminkin löysin todisteita siitä, että asia on juuri päinvastoin: hidastempoinen musiikki pidentää aikaa, jonka asiakas viettää tavaratalossa, ja lisää kulutusta jopa 33 prosentilla. Mitä nopeampaa musiikki taas vastaavasti on, sitä nopeammin asiakas marssii ulos liikkeestä. Jos ihmiset todellakin käyttäytyvät näin, miksi sitten kaupoissa tuntuu kuitenkin useimmiten soivan nopeatahtinen musiikki? Vai päteekö sääntö vain tavarataloihin, ja vaate- ja muissa erikoisliikkeissä vallitsevat aivan eri lait? Tavarataloissahan liikkuu kaikenikäisiä ihmisiä, kun taas erikoisliikkeiden - erityisesti joidenkin vaateliikkeiden - asiakasryhmät ovat tarkemmin rajatut ja musiikkikin enemmän tietyn asiakasryhmän makuun kohdistettu.
Minulle musiikin nopeudella tai hitaudella ei ole niin paljon merkitystä kuin sillä, millä äänenvoimakkuudella musiikkia soitetaan. Jos musiikki soi liian kovalla, en pysty keskittymään mihinkään - saati sitten tekemään ostopäätöksiä - kun musiikki vie kaiken keskittymiskyvyn ja mielenrauhan. Kävin eilen yhdessä vaateliikkeessä, jossa musiikki ravisteli niin, että pää meinasi lähteä irti. Kyllä tuli ulko-ovea hyvin nopeasti ikävä! Kuinka ihmeessä työntekijät pystyvät olemaan töissä tällaisessa ympäristössä ja kuuntelemaan kovaäänistä musiikkia päivästä toiseen? Olen puolivakavissani miettinyt, että laitan seuraavalle kauppareissulle korvatulpat korviin. Kuulosuojaimet olisivat vielä paremmat, mutta ne herättäisivät ehkä hieman liikaa huomiota.
Jos musiikki olisi edes hyvää, sitä ehkä vielä jotenkin kestäisi, mutta minun mieleiseni kappale sattuu soimaan kaupassa ehkä kerran tai pari vuodessa. Miellyttävä kappale vaikuttaa ihan selkeästi mielialaani: kaupasta ei ole mikään kiire pois, vaan shoppailu alkaa tuntua varsin mukavalta puuhalta. Toisaalta taas ei tulisi kyllä mieleenkään ostaa kaupasta mitään vain sen takia, että siellä soi hyvä musiikki. Kyllä myytävänä olevat tuotteet, makumieltymykset, tarve, hinta ja muut seikat lopulta ratkaisevat. Minua ette musiikillanne huijaa!
Joskus hiljaisempikin musiikki alkaa ärsyttää, jos kappale ei ole lainkaan mieleinen. Eilen kuulin niin ruman version Whamin kappaleesta Last Christmas, että minua alkoi kiukuttaa, ja teki mieli lähteä kaupasta ulos ihan vain siksi, että en olisi jaksanut kuunnella sitä kiekumista. Onko kaupoissa ylipäänsä pakko soittaa musiikkia? Olisiko se kauppiaalle ihan katastrofaalista, jos kaupassa ei soisi musiikki lainkaan tai jos siellä soisi korkeintaan rauhallinen ja hiljainen taustamusiikki? Ehkä jumputtava taustamusiikki on ajan tyyli, ja yksikään kauppa ei uskalla lähteä hiljaiselle linjalle, kun siitä voisi seurata jotain ihan kamalaa. Asiakkaat kaikkoaisivat, eikä kukaan ostaisi mitään!
Toisaalta minun ei kyllä pitäisi valittaa musiikista ja sen äänenvoimakkuudesta mitään, sillä Intiassa tilanne on vielä pahempi: siellä ei joissain ostoskeskuksissa saa ääntään kuuluville, ja jos on asiaa kaverille, joutuu huutamaan. Intiassa tosin on meteliä muutenkin niin paljon, että kauppojen metelikin on jossain mielessä ymmärrettävämpää. Suomessa kontrasti melusaasteisten kauppojen ja ulkomaailman välillä on niin suuri, että ehkä sen takia äänekäs musiikki ärsyttääkin niin paljon. Kontrastissa on tietysti hyvätkin puolensa: jos ei kestä kauppojen meteliä, voi paeta metsään kannon päälle istumaan.
Musiikki ei ole ainoa keino, jolla kauppiaat yrittävät saada ihmisiä narutettua ostamaan. Yhdellä kurssilla eräs opettaja - entinen kauppias - selitti syyn siihen, miksi kaupat vaihtelevat tavaroidensa paikkoja säännöllisin väliajoin: näin tehdään siksi, että jos kuluttajat tottuvat liiaksi tuotteiden sijaintiin kaupassa, he kulkevat aina samoja reittejä ja ostavat samoja tuotteita. Kun tavaroiden paikkoja vaihdellaan, asiakkaat joutuvat etsimään tuotteita ja samalla mukaan saattaa tarttua jotain ylimääräistäkin. Muita menekinedistämiskeinoja ovat muun muassa liian isot ostoskärryt, liikkumista hidastavat liukuporrasjärjestelyt ja tavaroiden sijoittelu niin, että tarpeelliset tavarat sijoitellaan liikkeiden takimmaisiin osiin, jolloin niiden luokse päästäkseen joutuu kiertelemään ja katselemaan muuta tarjontaa. Alehintaiset tuotteet saattavat olla sekaisissa kasoissa, mutta normaalihintaiset tuotteet pidetään siististi järjestyksessä, koska kauniisti järjestellyt tuotteet vaikuttavat houkuttelevammilta. Kaupassa etenemistä pyritään hidastamaan peileillä, koska turhamaiset ihmiset pysähtyvät katsomaan niistä itseään, ja kassojen lähelle sijoitetaan edullisia heräteostostuotteita. Kuulostaako tutulta?
Itse kuvittelen olevani suunnitelmallinen ja tarkka kuluttaja, joka ei kauppiaiden kikkoihin haksahda, mutta kyllä minäkin olen varmasti langennut ansaan monet kerrat. Väittäisin silti, että en ole kovin helposti haksahtavaa sorttia, sillä en tee heräteostoksia juuri koskaan. Ruokakauppaan mennessäni minulla on aina lista, jonka mukaan ostan, eikä listan ulkopuolelta tule juurikaan ostettua. Jos olen tullut hakemaan kaupasta yhtä maitopurkkia, niin haen juuri tasan sen yhden maitopurkin enkä mitään muuta. Muissa kaupoissa käyn silloin, kun on tarvetta, mikä ei ole aina hyvä asia, koska eihän kaupasta löydä koskaan sitä, mitä sieltä on lähtenyt hakemaan. En koe shoppailua niin nautinnollisena, että tykkäisin pyöriä kaupoissa ihan huvin vuoksi, mikä taas puolestaan saattaa vaikuttaa siihenkin, että musiikki ärsyttää minua niin kovin. Jos viettäisin kaupoissa enemmän aikaa, ehkä tottuisin äänekkääseen musiikkiinkin?
Jos musiikin vaikutus ostokäyttäytymiseen kiinnostaa enemmänkin, kannattaa tutustua seuraaviin tutkimuksiin:
Musiikin vaikutus kuluttajan tunteisiin, ostoaikomuksiin ja käytökseen H&M myymälässä (pdf) (Markkinoinnin maisterin tutkinnon tutkielma/Anna Räisänen, 2012)
Taustamusiikki markkinoinin työvälineenä suomalaisissa tavarataloissa (pdf)
(Musiikkitieteen pro gradu -tutkielma/Jaakko Jäätmaa, 2007)
Tavaratalon taustamusiikin huomioitavuus ja asiakkaiden suhtautuminen taustamusiikkiin (Word)
(Musiikkitieteen kandidaatintutkielma/Sanna Toivola, 2009)
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Joulutunnelmissa(ko)
Voi tätä ilon ja onnen päivää! Minulla on taas kamera! Jippii!
Kameran puute tuli jo uniinkin: näin pari yötä sitten sellaista unta, että olimme automatkalla Indonesiassa(!), ja auton ikkunasta näkyi aivan uskomattoman upeita maisemia ja kauniita rakennuksia. Minua raivostutti, kun minulla ei ollut kameraa, enkä saanut ikuistettua niitä. Vielä herätessäkin harmitti niin paljon, että päätin, että nyt se kamera on pakko saada ja vähän äkkiä.
Ensimmäiseksi piti mennä harjoittelemaan kuvaamista Helsingin keskustaan, kun kaupungin jouluvalot jäivät minulta viime vuonna kokonaan näkemättä. Olin kuvitellut, että valot olisivat joka vuosi erilaiset, mutta ihan samanlaisiltahan nuo näyttivät kuin toissa vuonnakin. Valot olivat siis vähän pettymys, mutta olihan kaupungilla paljon muutakin katseltavaa. Ihmispaljous oli kyllä semmoinen, että oli taas ihan kiva päästä rauhallisemmille vesille Espoon perukoille.
Minna Parikan näyteikkunassa oli jouluinen tunnelma, ja mukaan oli siroteltu sopivasti myös kenkiä.
Tuosta matkalaukusta tuli mieleen sellainen, että kun ihmiset voivat teettää nykyään omista valokuvistaan hiirimattoja, mukeja, paitoja ja mitä vielä, niin miksei matkalaukkujakin voisi tehdä omilla valokuvilla? Olisiko vähän hienoa, kun saisi poimia laukkuhihnalta laukun, jonka kyljessä komeilisi lemmikkikoira tai -kissa tai vaikkapa oma naama? Kenellekään ei ainakaan jäisi epäselväksi, kenelle laukku kuuluu.
Tuomaan markkinat alkoivat eilen, joten Senaatintorillakin tuli pyörähdettyä.
Tuomiokirkossa kävin lämmittelemässä.
Tajusin juuri, että jouluun ei ole enää kuin reilut kaksi viikkoa, enkä minä ole ostanut vielä ensimmäistäkään joululahjaa. Pitäisiköhän asialle tehdä jo jotain, vai pitäisiköhän jättää ostokset viimeiseen viikkoon, niin saisi pienen joulustressin aikaiseksi? Olen ihmetellyt sitä, miksi joulu tuntuu vuosi vuodelta jotenkin vähemmän joululta. Luulin, että joulufiilistä ei löytynyt viime vuonna sen takia, kun olin Intiassa, mutta ei sitä ole löytynyt nyt tänäkään vuonna, vaikka olen Suomessa. Löytyisiköhän vika peilistä?
Kameran puute tuli jo uniinkin: näin pari yötä sitten sellaista unta, että olimme automatkalla Indonesiassa(!), ja auton ikkunasta näkyi aivan uskomattoman upeita maisemia ja kauniita rakennuksia. Minua raivostutti, kun minulla ei ollut kameraa, enkä saanut ikuistettua niitä. Vielä herätessäkin harmitti niin paljon, että päätin, että nyt se kamera on pakko saada ja vähän äkkiä.
Ensimmäiseksi piti mennä harjoittelemaan kuvaamista Helsingin keskustaan, kun kaupungin jouluvalot jäivät minulta viime vuonna kokonaan näkemättä. Olin kuvitellut, että valot olisivat joka vuosi erilaiset, mutta ihan samanlaisiltahan nuo näyttivät kuin toissa vuonnakin. Valot olivat siis vähän pettymys, mutta olihan kaupungilla paljon muutakin katseltavaa. Ihmispaljous oli kyllä semmoinen, että oli taas ihan kiva päästä rauhallisemmille vesille Espoon perukoille.
Minna Parikan näyteikkunassa oli jouluinen tunnelma, ja mukaan oli siroteltu sopivasti myös kenkiä.
 |
| Kuka sanoo, että matkalaukun pitäisi olla aina yksivärinen? |
Tuosta matkalaukusta tuli mieleen sellainen, että kun ihmiset voivat teettää nykyään omista valokuvistaan hiirimattoja, mukeja, paitoja ja mitä vielä, niin miksei matkalaukkujakin voisi tehdä omilla valokuvilla? Olisiko vähän hienoa, kun saisi poimia laukkuhihnalta laukun, jonka kyljessä komeilisi lemmikkikoira tai -kissa tai vaikkapa oma naama? Kenellekään ei ainakaan jäisi epäselväksi, kenelle laukku kuuluu.
Tuomaan markkinat alkoivat eilen, joten Senaatintorillakin tuli pyörähdettyä.
Tuomiokirkossa kävin lämmittelemässä.
Tajusin juuri, että jouluun ei ole enää kuin reilut kaksi viikkoa, enkä minä ole ostanut vielä ensimmäistäkään joululahjaa. Pitäisiköhän asialle tehdä jo jotain, vai pitäisiköhän jättää ostokset viimeiseen viikkoon, niin saisi pienen joulustressin aikaiseksi? Olen ihmetellyt sitä, miksi joulu tuntuu vuosi vuodelta jotenkin vähemmän joululta. Luulin, että joulufiilistä ei löytynyt viime vuonna sen takia, kun olin Intiassa, mutta ei sitä ole löytynyt nyt tänäkään vuonna, vaikka olen Suomessa. Löytyisiköhän vika peilistä?
perjantai 6. joulukuuta 2013
Kaikkitietävä mumisija vai sohiva tyrkyttäjä?
Näin itsenäisyyspäivän ratoksi on hyvä kaivaa taas vuoden 1977 Käytös- ja tapatieto esiin ja pohtia esimerkiksi sitä, millaisiin kanssaihmisiin tuolla jouluostoksilla ja erilaisissa tilaisuuksissa saattaa törmätä.
Jätin listalta pois muutaman tyypin, kuten etuilijan, tupruttelijan ja komentelijan, mutta listaa silmäillessäni totesin, että ihmiset taitavat olla aika samanlaisia nykyään kuin tuolloin vajaat 40 vuotta sitten. Löysin itsenikin listalta: olen ääneenajattelija, rapistelija, osoittelija ja toisinaan myös arvuuttelija. Kaikkitietävät ja valittajat ovat minusta taas kaikkein raivostuttavimpia ihmistyyppejä...
Nyt mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille! Totesin itse viettäväni itsenäisyyspäivää hyvin erilaisissa merkeissä kuin viime vuonna. Tänä vuonna syödään uunipossua, juodaan glögiä, käydään saunassa, poltellaan kynttilöitä ja katsellaan itsenäisyyspäivän juhlia televisiosta. Ukkeli tosin jättää varmaan tänäkin vuonna kättelyt katsomatta, enkä minä millään ymmärrä, miksi. Toisaalta, nyt kun ajattelen, huolestuisin ehkä enemmän siitä, jos hän istuisi kanssani arvostelemassa naisten leninkejä...
"Oheisena luettelo eräistä sietämättömyyksistä, joihin törmäämme joka päivä. Ehkäpä jokin luonteenpiirre sopii omalle kohdallenne. Kannattaa tarkkailla omaa käyttäytymistään, ettei kävisi niin, että olisitte esimerkiksi
Ääneenajattelija
Onko teillä taipumus höpistä ääneen ostoksia tehdessänne, vaikka lähettyvillä ei ole ketään, jolle voisitte ajatuksenne osoittaa. Puhutteko kadulla? Teettekö huomautuksia kanssaihmisistä ääneen? Ikävä tapa, joka saa teidät helposti vaikuttamaan höyrähtäneeltä.
Myöhästyjä
Myöhästelettekö usein? Odottaako teitä aina joku kadunkulmassa tai kantakahvilassa? Joku, jonka posket punoittavat kiukusta? Mitä teette? Varmaankin selviätte tilanteesta helakalla naurulla. "Minä olen tällainen ikuinen myöhästelijä", ja sanotte sen annos hellyyttä äänessänne. Te ette voi ymmärtää ihmisten pikkumaisuutta: hermostua nyt mokomasta kymmenestä minuutista.
Teidät tunnetaan laajoissa piireissä. Te olette se, joka kolistelee teatteriin ja konserttiin jo esityksen alettua. Teidän takianne puolet penkkirivistä joutuu nousemaan, mutta se ei teitä liikuta. Kyllä ihmisillä sen verran huumorintajua pitää olla.
Sohija
Te ette lähde liikkeelle ilman sateenvarjoa, salkkua tai ostoskassia. Täytyyhän teidän varustautua. Kadulla kulkeminen ja yleisissä kulkuneuvoissa liikkuminen sujuu niin paljon joutuisammin, kun voi sateenvarjolla raivata tietä.
Sateenvarjon te avaatte ripeästi ja turhaa huomaavaisuutta osoittamatta. Mitäs tuppaavat tielle. Syyttäkööt itseään, jos piikki osuu silmään. Ja onko nyt teidän vikanne, jos reippaasti heiluva salkkunne repii vastaantulevan daamin sukat. Hupsista, te sanotte leikkisästi siihen.
Eräs asia teitä kuitenkin ihmetyttää: miksi kaikki ihmiset ovat niin äreitä? Miksei teille koskaan hymyillä?
Hohottaja
Teillä on mainio huumorinlahja. Teitä naurattaa niin vietävästi, ja kun teillä on hauskaa, te vedätte keuhkot täyteen ilmaa ja hohotatte sydämenne kyllyydestä. Kerrankin - se oli Kansallisoopperan Wagner-illassa - teitä rupesi kesken kaiken naurattamaan muuan juttu ja te nauroitte niin, että se kuului yli symbaalien ja rumputulen. Ja on teillä hauskoja ystäviäkin. Muuankin sanoi uskaltavansa lyödä vetoa, että teidän naurunne kuuluisi Stadionilta Messuhallille.
Seisoskelija
Teillä on paljon ystäviä, ja seurallinen kun olette, tapaatte heittäytyä juttusille heidän kanssaan. Kadulla on mukava seisoskella, kadunkulmassa nimenomaan. Usein juttutuokio venähtää varttitunniksi tai pidemmäksikin. Ihmisivilinä on inspiroiva tekijä. Kas kas, kuinka tänään onkaan tungosta, ihan meinaavat päälle tulla, vaikka te ihan selvästi seisotte keskellä jalkakäytävää, niin että kaikkien pitäisi huomata ja osata väistää.
Yskijä
Missään tapauksessa teitä ei voida sanoa vätykseksi. Ehei, pieni yskä ja flunssanpoikanen ei teitä sänkyyn kaada. Eikä ainakaan estä teitä menemästä teatteriin. Siitä vain pakka nenäliinoja mukaan, ja voitte vallan mainiosti nauttia murhenäytelmästä. Välillä tosin ankara yskänpuuskanne tutisuttaa koko penkkiriviä, mutta saavatpa kaikki tuta, että on oikea tervaskanto liikkeellä. Ei pienistä vaivoista välitetä.
Rapistelija
Teillä on aina taskut täynnä hyvää. Popcornia, aniskaramelleja ja pastilleja. Ilman niitä ette voi ajatellakaan elokuvanautintoa. On kamalan kiva rapistella makeispussia auki pimeässä elokuvateatterissa juuri kun John Wayne on nitistämäisillään roiston. Tämän olette havainnut kelpo tavaksi myös sinfoniakonsertissa. Aina välillä, kun kapellimestarin tahtipuikko on ylhäällä ja orkesteri vain odottaa merkkiä iskeäkseen viuluihin kiinni, te nappaatte pastillirasian auki. Vain aniharvoin tapahtuu sellainen vahinko, että eukalyptukset kierähtävät lattialle ja rullaavat iloisesti penkkiriviltä toiselle.
Osoittelija
Te teette vilkkaasti huomioita ympäristöstänne ja näette helposti epäkohtia. Sojottava etusormenne osoittaa niitä napakasti: "Tuolla naisella on sitten hassu hattu!"
Kun seurassa haluatte lausua mielipiteenne jostakin kauempana olevasta henkilöstä, elävöitätte esitystänne suuntaamalla etusormen sinne päin. "Tuo mies tuolla, tuo, jolla on kamalan värinen solmio."
Etusormenne on taaskin sojottamassa. Varokaa, ettei joku pure sitä.
Mumisija
Omasta mielestänne olette vain ujo. Ette millään viitsi sanoa nimeänne selvästi. Ujostuttaa. Tyydytte mumisemaan. Olette niin vaatimaton ja vähäpätöinen ihminen. Mihin tahansa teille esitettyyn kysymykseen saa vastaukseksi muminaa.
Vaellatte koko elämänne hiljaisena, ja vain tarkkaavaisimmat ja teräväkuuloisimmat kuvittelevat joskus erottavansa yksittäisiä sanoja muminastanne. Loukkaannutte, kun teitä kehotetaan toistamaan kolmasti asianne.
Luultavasti selitys muminaan on löydettävissä varhaislapsuuden traumoista, mutta ikävä kyllä, ympäristö pitää sitä vain tyhmänä ja loukkaavana tapana. Ihmiset näet edellyttävät, että heille tarkoitettu puhe on niin kuuluvaa ja selkeää, ettei heidän tarvitse suoranaisesti liimata korvaansa suuhunne.
Arvuuttaja
Ihme, että olette vielä hengissä. Olette nimittäin yksi yhteiskunnan ärsyttävimmistä tyypeistä, se joka saa takana seisovat ulvomaan raivosta.
Te ette koskaan tiedä, mitä haluatte. Aseman lippujonossa te arvuutatte lipunmyyjää sillä, otatteko makuuvaunupaikan vaiko päivävaunupaikan. Lihakaupassa myyjä hikoilee ehdotellessaan ruokalajeja päivälliseksi. Ette nimittäin tiedä, mitä laittaisitte, poronkäristystä vaiko kukkakaalilaatikkoa.
Teitä odotellaan aina, sillä ette tiedä, miten pukeutuisitte. Ottaisitteko turkin vaiko sydvestin. Teillä on oltava joku, joka neuvoo ja opastaa ja ratkaisee kaikki asiat puolestanne. Elämä on nimittäin yhtämittaista arvoitusta.
Kaikkitietävä
Te olette väärällä alalla. Valtakunnan neuvojan virka olisi ainoa oikea toimi teidänlaisellenne nerolle.
Te tiedätte kaiken. Jo aikapäiviä tiesitte, ettei Lapin metsähakkuista hyvä seuraisi tai että Kurkisen pitäisi ehdottomasti pistää palkkansa käyttötilille eikä shekkitilille. Teiltä ei kenenkään tarvitse pyytää neuvoja, niitä tulee kysymättäkin. Teillä on aina patenttiratkaisu kiperimpiinkin ongelmiin. Eduskunnan olisi tajuttava tämä ja pyydettävä teitä asiantuntijaksi kaikkiin komiteoihinsa. Tulisi kerrankin maan asiat hoidetuksi kunnolla.
Valittaja
Onneksi on ystäviä, joiden velvollisuus on kuunnella valituksia. Ja teillähän niitä on. Krooninen epäonni vainoaa, tänäänkin kengästänne irtosi kantalappu.
Te olette siitä mukava ihminen, ettette tuota turhia yllätyksiä ystävillenne. Tietää jo etukäteen, millaisin lausein tervehditte heitä: hohhoijaa, kyllä teillä on vaikeaa.
Kenelläkään ei ole niin vaikeaa kuin teillä, eivätkä kenenkään murheet ole niin mielenkiintoisia kuin teidän. Totta vieköön, kyllä kaikkien täytyy syventyä puntaroimaan ongelmienne koko laajuutta.
Älkää hellittäkö, vaikka ystävänne joskus satunnaisesti osoittaisivatkin kyllästymisen oireita. Lisätkää kaasua. Korottakaa ääntä. Pääasia ettette luovu aiheesta.
Tyrkyttäjä
Te olette aktiivinen ja haluatte, että muutkin ovat. Teidän mielestänne jehovalaisuus on ainoa oikea uskonto, Knorrin tomaattikeitto on parempaa kuin muut, Italia halvempi turistimaa kuin Jugoslavia ja Harmony Sistersin laulamat Kodin kynttilät ainoa levy, jota kannattaa soittaa.
Kunpa toisetkin ymmärtäisivät nämä asiat, ettei teidän tarvitsisi niin uutterasti kiertää tolkuttamassa niistä. Teitä oikein riipaisee, kun näette jonkun ihan tyhmyyksissään ostavan kermajuustoa, vaikka te moneen kertaan olette sanonut, että tahkojuusto on parempaa.
Pahimpia ovat ne, jotka käskevät teitä olemaan puuttumatta asioihinsa. Eivät raukat tiedä, että te tiedätte paremmin."
Jätin listalta pois muutaman tyypin, kuten etuilijan, tupruttelijan ja komentelijan, mutta listaa silmäillessäni totesin, että ihmiset taitavat olla aika samanlaisia nykyään kuin tuolloin vajaat 40 vuotta sitten. Löysin itsenikin listalta: olen ääneenajattelija, rapistelija, osoittelija ja toisinaan myös arvuuttelija. Kaikkitietävät ja valittajat ovat minusta taas kaikkein raivostuttavimpia ihmistyyppejä...
Nyt mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille! Totesin itse viettäväni itsenäisyyspäivää hyvin erilaisissa merkeissä kuin viime vuonna. Tänä vuonna syödään uunipossua, juodaan glögiä, käydään saunassa, poltellaan kynttilöitä ja katsellaan itsenäisyyspäivän juhlia televisiosta. Ukkeli tosin jättää varmaan tänäkin vuonna kättelyt katsomatta, enkä minä millään ymmärrä, miksi.
Toisaalta, nyt kun ajattelen, huolestuisin ehkä enemmän siitä, jos hän istuisi kanssani arvostelemassa naisten leninkejä...
maanantai 2. joulukuuta 2013
Pilven kultareunat
Kirjuri haastoi minut taannoin kolmen päivän positiivisuuskurssille, jonka aikana pitää joka päivä listata kymmenen asiaa, joista on iloinen tai kiitollinen. Koska omat kiitollisuuden- ja ilonaiheeni tuntuvat liian henkilökohtaisilta paljastettavaksi, päätin muuttaa haastetta hieman ja etsiä kymmenen myönteistä asiaa siitä, että tulin taannoin ryöstetyksi. Yllättävää kyllä, myönteisiä puolia ei tarvinnut edes mitenkään etsiskellä, vaan ne tulivat mieleen aika helposti.
1. En ole enää riippuvainen älypuhelimesta. Olin kyllä tajunnut, että puhelin oli minulle tärkeä, mutta sitä en ollut tajunnut, kuinka riippuvaiseksi siitä olin loppujen lopuksi tullut. Sähköposti piti tarkistaa välittömästi, kun puhelin piippasi, ja kaikki joutoajat (esimerkiksi bussia odotellessa) piti käyttää puhelimen räpläämiseen. Kyllähän odotteluajat pitää hyödyntää; ei sitä nyt saa ihan toimettomanakaan olla! Kun joskus jätin puhelimeni kotiin latautumaan siksi aikaa, kun kävin vaikkapa kaupassa, minulla oli tosi orpo olo. Olin ihan varma, että puhelimeeni tulisi jotain hirveän tärkeää juuri nyt, kun puhelin ei ollut minulla mukana! Kännykkä toimi myös ajannäyttäjänä ja herätyskellona, mikä antoi hyvän tekosyyn pitää kännykkää yöpöydällä. Jos uni ei tullut, saatoin taas hipelöidä vähän kännykkää.
Nyt minulla on pelkkä peruspuhelin, jota en käytä muuhun kuin puheluihin ja tekstiviesteihin, eikä minulla ole mitään kiirettä hankkia uutta älypuhelinta. Peruspuhelin tuntui aluksi hyvin ankealta, mutta nyt olen salaa tyytyväinen siitä, että puhelin ei aiheuta minussa enää minkäänlaista hötkyilyä. Puhelin ei hallitse minua, vaan minä hallitsen puhelinta!
2. Asenteeni poliisia kohtaan on muuttunut aivan täysin. Aiemmin inhosin poliisia sydämeni kyllyydestä, ja aina kun näin poliisiauton partioivan jossakin, ensimmäinen ajatukseni oli, että eikö noillakaan ole muuta tekemistä kuin kytätä ihmisten tekemisiä. Varsinkin liikennepoliisit, tutkat ja peltipoliisit saivat minut aivan raivon partaalle (viimeksi mainituista en kyllä pidä vieläkään). Nyt kun näen poliisiauton jossakin, tulee hyvä ja turvallinen olo. Kiitos poliisit, että olette olemassa! Sitä paitsi suomalaiset poliisit ovat aika inhimillisiä monen muun maan poliiseihin verrattuna.
3. Laihduin kahden viikon aikana yli kolme kiloa.
4. Tiedän, että tämä kuulostaa aika ristiriitaiselta, mutta tapaus palautti jollakin tavalla uskoni ihmisiin. Olin aiemmin vakuuttunut siitä, että jos kadulla jotain käy, sinne saa kyllä jäädä makaamaan - apua on turha odottaa saavansa keneltäkään. Tämä olettamus tuli todistettua vääräksi, ainakin tässä tapauksessa, vaikka avunsaanti taitaa olla myös vähän onnesta kiinni. Luin juuri viikonloppuna helsinkiläismiehestä, joka löysi itsensä mystisesti Porvoosta pelkät shortsit jalassa. Miehelle ei käynyt yhtä onnellisesti kuin minulle, sillä yksikään ohikulkija ei auttanut miestä. En tiedä, kuinka humalassa (tai muissa aineissa) tuokin mies mahtoi olla, mutta siitä huolimatta tunsin sympatiaa häntä kohtaan.
5. Muistan jo muutaman puhelinnumeron ulkoa, ja lisää meinaan vielä opetella. En enää ikinä luota siihen, että "ovathan ne numerot siellä kännykässä; mitä niitä turhaan ulkomuistista opettelemaan".
6. Luulin, että vaaleanruskeat nahkakenkäni olivat lopullisesti pilalla, sillä veritahrat eivät lähteneet kengistä pois sitten millään. Meillä ei ollut kotona kuin tummanruskeaa kenkälankkia, mutta en tajunnut lankin ja kenkien värieroa, ennen kuin olin vetäissyt komean lankkiviirun toisen kengän päälle. Ei auttanut muu kuin vetää loputkin tummanruskealla lankilla, ja niin vaaleanruskeista kengistä tuli tummanruskeat. Kengät näyttävät nyt paljon paremmilta kuin aiemmin.
7. Minulla on ollut pitkin syksyä vähän sellainen alakuloinen olo, ja minusta on tuntunut välillä, että olen tässä maailmassa aivan yksin. (En suostu käyttämään sanaa 'masentunut', koska sanaa käytetään minusta usein todella väärin: monet sanovat olevansa masentuneita, kun he oikeasti ovat alakuloisia ja apeita. Minusta elämään kuuluukin se, että ollaan välillä hieman alamaissa; todellinen masennus on jotain aivan muuta.) Kaiken lisäksi olen semmoinen ihminen, joka suostuu pyytämään apua vasta viimeisessä hädässä - ja mieluiten ei silloinkaan. Miksi kuormittaa omilla murheillaan jotakuta toista, kun kaikilla on omatkin murheensa? Ei kenenkään tarvitse toimia minun kaatopaikkanani ja henkilökohtaisena terapeuttinani.
Tämä tapahtuma sai minut kuitenkin muuttamaan näkemystäni hieman - ei paljon, mutta vähän kuitenkin. Läheisten myötätunnon määrä yllätti, ja välittäminen tuntui niin hyvältä, että ehkä uskallan jatkossakin helpommin kertoa, jos minulla ei ole kaikki hyvin.
8. Tajusin, että voin liikkua ihmisten ilmoilla ilman meikin hiventä, ilman että kuolen siihen. En ole aiemminkaan ollut mikään kova laittautuja, päinvastoin, mutta perussiisti meikki on kyllä pitänyt aina laittaa ennen uloslähtöä. Nyt kun toinen silmäni loisti mustanviolettina, turvonneena pussina, meikkaaminen tuntui äkkiä kovin toissijaiselta ja turhalta. Yksi rutiini jäi arjesta pois, kun ei tarvinnut aamulla tehdä naamalle mitään. Jatkossa en kuitenkaan meinaa kuitenkaan meikittä liikkua (ellen taas saa jostain syystä mustaa silmää!) mutta nyt ainakin tiedän, että pystyn siihen, jos haluan.
9. Olen ollut vähän semmoinen pupujussi: ongelmien ilmetessä laittaisin kovin mielelläni pääni pensaaseen, vaikka juuri silloin pitäisi mennä tulta päin. Sain teiltä lukijoilta kullanarvoisia vinkkejä, kuinka tästä eteenpäin, ja mieltäni aluksi jäytänyt pelko on muuttunut nyt sisuuntumiseksi. Saakeli, jos joku vielä jotain yrittää, niin täältä kyllä pesee! Löytötavaratoimistosta löytynyttä laukkuani en halunnut käyttää aluksi ollenkaan, ja jouduin pakottamaan itseni kaivamaan laukun esille ja ottamaan sen taas käyttöön. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että hyvänen aika: sehän on vain laukku!
10. Aika parantaa haavat, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tapahtunut kuuluu menneisyyteen, eikä minun tarvitse antaa tapahtuneen hallita elämääni millään lailla.
1. En ole enää riippuvainen älypuhelimesta. Olin kyllä tajunnut, että puhelin oli minulle tärkeä, mutta sitä en ollut tajunnut, kuinka riippuvaiseksi siitä olin loppujen lopuksi tullut. Sähköposti piti tarkistaa välittömästi, kun puhelin piippasi, ja kaikki joutoajat (esimerkiksi bussia odotellessa) piti käyttää puhelimen räpläämiseen. Kyllähän odotteluajat pitää hyödyntää; ei sitä nyt saa ihan toimettomanakaan olla! Kun joskus jätin puhelimeni kotiin latautumaan siksi aikaa, kun kävin vaikkapa kaupassa, minulla oli tosi orpo olo. Olin ihan varma, että puhelimeeni tulisi jotain hirveän tärkeää juuri nyt, kun puhelin ei ollut minulla mukana! Kännykkä toimi myös ajannäyttäjänä ja herätyskellona, mikä antoi hyvän tekosyyn pitää kännykkää yöpöydällä. Jos uni ei tullut, saatoin taas hipelöidä vähän kännykkää.
Nyt minulla on pelkkä peruspuhelin, jota en käytä muuhun kuin puheluihin ja tekstiviesteihin, eikä minulla ole mitään kiirettä hankkia uutta älypuhelinta. Peruspuhelin tuntui aluksi hyvin ankealta, mutta nyt olen salaa tyytyväinen siitä, että puhelin ei aiheuta minussa enää minkäänlaista hötkyilyä. Puhelin ei hallitse minua, vaan minä hallitsen puhelinta!
2. Asenteeni poliisia kohtaan on muuttunut aivan täysin. Aiemmin inhosin poliisia sydämeni kyllyydestä, ja aina kun näin poliisiauton partioivan jossakin, ensimmäinen ajatukseni oli, että eikö noillakaan ole muuta tekemistä kuin kytätä ihmisten tekemisiä. Varsinkin liikennepoliisit, tutkat ja peltipoliisit saivat minut aivan raivon partaalle (viimeksi mainituista en kyllä pidä vieläkään). Nyt kun näen poliisiauton jossakin, tulee hyvä ja turvallinen olo. Kiitos poliisit, että olette olemassa! Sitä paitsi suomalaiset poliisit ovat aika inhimillisiä monen muun maan poliiseihin verrattuna.
3. Laihduin kahden viikon aikana yli kolme kiloa.
4. Tiedän, että tämä kuulostaa aika ristiriitaiselta, mutta tapaus palautti jollakin tavalla uskoni ihmisiin. Olin aiemmin vakuuttunut siitä, että jos kadulla jotain käy, sinne saa kyllä jäädä makaamaan - apua on turha odottaa saavansa keneltäkään. Tämä olettamus tuli todistettua vääräksi, ainakin tässä tapauksessa, vaikka avunsaanti taitaa olla myös vähän onnesta kiinni. Luin juuri viikonloppuna helsinkiläismiehestä, joka löysi itsensä mystisesti Porvoosta pelkät shortsit jalassa. Miehelle ei käynyt yhtä onnellisesti kuin minulle, sillä yksikään ohikulkija ei auttanut miestä. En tiedä, kuinka humalassa (tai muissa aineissa) tuokin mies mahtoi olla, mutta siitä huolimatta tunsin sympatiaa häntä kohtaan.
5. Muistan jo muutaman puhelinnumeron ulkoa, ja lisää meinaan vielä opetella. En enää ikinä luota siihen, että "ovathan ne numerot siellä kännykässä; mitä niitä turhaan ulkomuistista opettelemaan".
6. Luulin, että vaaleanruskeat nahkakenkäni olivat lopullisesti pilalla, sillä veritahrat eivät lähteneet kengistä pois sitten millään. Meillä ei ollut kotona kuin tummanruskeaa kenkälankkia, mutta en tajunnut lankin ja kenkien värieroa, ennen kuin olin vetäissyt komean lankkiviirun toisen kengän päälle. Ei auttanut muu kuin vetää loputkin tummanruskealla lankilla, ja niin vaaleanruskeista kengistä tuli tummanruskeat. Kengät näyttävät nyt paljon paremmilta kuin aiemmin.
7. Minulla on ollut pitkin syksyä vähän sellainen alakuloinen olo, ja minusta on tuntunut välillä, että olen tässä maailmassa aivan yksin. (En suostu käyttämään sanaa 'masentunut', koska sanaa käytetään minusta usein todella väärin: monet sanovat olevansa masentuneita, kun he oikeasti ovat alakuloisia ja apeita. Minusta elämään kuuluukin se, että ollaan välillä hieman alamaissa; todellinen masennus on jotain aivan muuta.) Kaiken lisäksi olen semmoinen ihminen, joka suostuu pyytämään apua vasta viimeisessä hädässä - ja mieluiten ei silloinkaan. Miksi kuormittaa omilla murheillaan jotakuta toista, kun kaikilla on omatkin murheensa? Ei kenenkään tarvitse toimia minun kaatopaikkanani ja henkilökohtaisena terapeuttinani.
Tämä tapahtuma sai minut kuitenkin muuttamaan näkemystäni hieman - ei paljon, mutta vähän kuitenkin. Läheisten myötätunnon määrä yllätti, ja välittäminen tuntui niin hyvältä, että ehkä uskallan jatkossakin helpommin kertoa, jos minulla ei ole kaikki hyvin.
8. Tajusin, että voin liikkua ihmisten ilmoilla ilman meikin hiventä, ilman että kuolen siihen. En ole aiemminkaan ollut mikään kova laittautuja, päinvastoin, mutta perussiisti meikki on kyllä pitänyt aina laittaa ennen uloslähtöä. Nyt kun toinen silmäni loisti mustanviolettina, turvonneena pussina, meikkaaminen tuntui äkkiä kovin toissijaiselta ja turhalta. Yksi rutiini jäi arjesta pois, kun ei tarvinnut aamulla tehdä naamalle mitään. Jatkossa en kuitenkaan meinaa kuitenkaan meikittä liikkua (ellen taas saa jostain syystä mustaa silmää!) mutta nyt ainakin tiedän, että pystyn siihen, jos haluan.
9. Olen ollut vähän semmoinen pupujussi: ongelmien ilmetessä laittaisin kovin mielelläni pääni pensaaseen, vaikka juuri silloin pitäisi mennä tulta päin. Sain teiltä lukijoilta kullanarvoisia vinkkejä, kuinka tästä eteenpäin, ja mieltäni aluksi jäytänyt pelko on muuttunut nyt sisuuntumiseksi. Saakeli, jos joku vielä jotain yrittää, niin täältä kyllä pesee! Löytötavaratoimistosta löytynyttä laukkuani en halunnut käyttää aluksi ollenkaan, ja jouduin pakottamaan itseni kaivamaan laukun esille ja ottamaan sen taas käyttöön. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että hyvänen aika: sehän on vain laukku!
10. Aika parantaa haavat, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tapahtunut kuuluu menneisyyteen, eikä minun tarvitse antaa tapahtuneen hallita elämääni millään lailla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)