Älä koskaan seiso koiran ja puun välissä.


lauantai 19. toukokuuta 2018

Kun syöminen oli vaikeaa (tarina jatkuu)

Tämän postauksen kirjoittaminen on ollut mielessäni jo pitkään, mutta aloittaminen on tuntunut jostain syystä kovin vaikealta. Ehkä se johtuu siitä, että olen löytänyt nyt hyvän vaihteen elämään, enkä välittäisi kaivella vanhoja. Toisaalta tämä postaus on tärkeä jo pelkästään siitäkin syystä, että voin taas ehkä jonkin ajan päästä palata lukemaan tätä ja verrata ajatuksiani senhetkiseen tilanteeseen.

Kirjoittelin reilu vuosi sitten syömisen vaikeudesta, ongelmasta (tai oikeastaan elämäntavasta), joka on varjostanut elämääni jo yli parinkymmenen vuoden ajan. Päätin kirjoituksen seuraaviin lauseisiin:

"Olisin halunnut kirjoittaa selviytymistarinan tyyliin "kuinka selätin vuosia kestäneet syömisvaikeudet", mutta koska vaikeudet näyttävät jatkuvan edelleen, en voi sellaista kirjoittaa. Tällä hetkellä näyttää myös siltä, että tämä ruoan kanssa pelleily ei ole loppumassa ihan lähiaikoina, joten sitä selviytymistarinaakin saadaan varmasti odotella vielä hyvä tovi."

Jos referoin lyhyesti tuota vanhaa postausta, niin kerroin siinä ongelmastani, joka oli jatkuva painon kyttääminen, kaloreiden laskeminen, itseni piiskaaminen ja syyllisyyden tunteminen, jos olin syönyt jotakin väärää. Kyse oli siis jonkinlaisesta anorektisesta käyttäytymisestä, joka pääsi varsin pahaksi silloin, jos elämässä tuli vastaan muita vastoinkäymisiä.

Nyt sitä selviytymistarinaa olisi kuitenkin tulossa! Olen itsekin ollut vähän yllättynyt siitä, että kun löytyi se oikea nappi, muutos on ollut oikeastaan aika helppo ja nopea. Toki tällaiset päänsisäiset asiat eivät ole koskaan lopullisia, vaan elämässä saattaa tulla aina eteen jotakin, joka laukaisee vanhat ajatusmallit ja ajaa käyttäytymään entisellä tavalla. Tällä hetkellä tilanne näyttää kuitenkin varsin lupaavalta.

(Ruokakuvat ovat Santa Cruzin eri ravintoloista.)

Cevicheä Sach'a Restissä.

Pelastava enkelini löytyi täältä blogimaailmasta. Löysin viime kesänä tieni Piia Pajusen blogiin, ja Piian suhtautuminen ruokaan tuntui uskomattoman tervejärkiseltä ja mutkattomalta tässä nykyajan maailmassa, jossa syömiseen liittyy kaikenlaisia rajoituksia ja uskomuksia. (Laitan loppuun muutaman linkin Piian postauksiin, jotka ovat puhutelleet itseäni erityisen paljon.) Tervejärkinen ihminen pystyy varmasti elämään kaiken tämän nykypäivän ravitsemus"tietouden" keskellä pää kylmänä, mutta tällainen häilyväisempi yksilö ahdistuu ravitsemustietotulvasta aivan valtavasti. Syömisestä tulee hirveä mörkö, kun tuntuu, ettei osaa tehdä mitään oikein. Ei ole enää normaalia syödä tavallista perusruokaa, kun pitäisi syödä heraproteiinia, juoda vihersmoothieita, popsia chian siemeniä ja monenlaisia vitamiinipillereitä.

Take away -salaatti Mongarústa.


Piian blogissa vilahtelivat usein esimerkiksi voileivät, joita itsekin rakastan mutta joita ei nykyajan uskomusten mukaan saisi syödä. Leipä lihottaa ja turvottaa, ja ne leivänpäälliset vasta varsinainen pommi ovatkin! Ajatus siitä, että tuollainen huikea fitness-alan ammattilainen kuin Piia kertoi syövänsä voileipiä, jotenkin mullisti maailmani. Rupesin miettimään, että ei minunkaan syömiseni tarvitsisi olla niin hankalaa kuin mitä se oli. Uskaltaisinkohan minäkin kokeilla vähän rennompaa suhtautumista ruokaan? Ajatus samalla sekä kutkutti että pelotti. Toisaalta pelotti luopua totutuista tavoista ja tiukasta kontrollista, koska uusi tie tarkoittaa aina tuntematonta määränpäätä. Toisaalta ajatus siitä, että voisin syödä mitä kulloinkin mieli tekee, ilman syyllisyyttä ja ilman päänsisäisen kalorilaskurin raksutusta, tuntui käsittämättömän ihanalta. Niin ihanalta, että arvelin sen olevan mahdotonta.

Kunpa ei tarvitsisi enää nähdä tämäntyyppisiä otsikoita, vaan hiilareiden syömistä alettaisiin pitää taas normaalina.

Ei minun ajatusmaailmani kuitenkaan ihan pelkästään voileivillä muuttunut. Asiaa piti sulatella useampi kuukausi ja käydä tapaamassa yhtä ravitsemusterapeuttiakin. Terapeutilla käynti oli kuitenkin aivan turha ja jätti tyhjän olon. Terapeutti oli toki oikeilla jäljillä, mutta hänen lähestymistapansa oli ehkä vähän väärä. Olisin kaivannut ihan konkreettisia neuvoja, mutta sain kotitehtäväkseni miettiä psykologista joustavuutta. Eipä tarvinnut mennä terapeutille toistamiseen.

Sitten yhtenä kauniina päivänä (tai en nyt muista, oliko se päivä erityisen kauniskaan 😀) joskus loka-marraskuussa tein sen, mitä olin jo pitkään pohtinut. Laitoin henkilövaa'an muovipussiin ja kannoin sen talomme pohjakerroksessa sijaitsevaan varastokoppiin. Minulla oli nimittäin ollut tapana punnita itseäni jatkuvasti, vaikka tajusinkin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Jos tunsin oloni hoikaksi, piti käydä vaa'alla. Jos tunsin oloni turvonneeksi, piti käydä vaa'alla. Jos olin palannut lomalta, piti varsinkin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, kuinka paljon piti laihduttaa. Jos olin ollut ripulissa, piti käydä vaa'alla, jotta saisin voitonriemuisena todeta, kuinka monta kiloa oli ripulin myötä lähtenyt. Itsearvostukseni ja mielialani olivat suoraan verrannollisia vaa'an lukemaan: Jos vaaka näytti aamulla huonoa lukemaa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, ja päivä oli pilalla. Jos vaaka näytti hyvää lukemaa, päiväkin lähti hyvin käyntiin.

Sushia Jardín de Asiassa.

En ollut kuitenkaan koskaan oikein tajunnut, kuinka paljon vaaka hallitsi elämääni, ennen kuin hankkiuduin siitä eroon. Ensimmäisten päivien aikana vaa'alla käyminen tuli mieleeni monesti, kunnes muistin, että ai niin, vaaka on siellä alakerrassa. Olin vienyt vaa'an tarkoituksella varastoon asti enkä jättänyt sitä esimerkiksi vaatehuoneeseen, koska vaatehuoneesta vaaka olisi ollut liian helppo käydä nappaamassa. Olin arvellut, etten viitsisi lähteä yhden vaa'an takia alakertaan asti, ja olin ollut oikeassa. Pari kertaa tosin oli lähellä, etten hakenut vaakaa ylös. Ne kerrat olivat sellaisia hetkiä, joina olisin varmasti painanut enemmän kuin olisin halunnut, ja itseinhon tunteet olisivat taatusti taas heränneet. Sain kuitenkin vältettyä kiusauksen.

En ole sen jälkeen käynyt yhdelläkään vaa'alla, enkä ole siis tiennyt painoani yli puoleen vuoteen. En ole punninnut edes matkalaukkuja, kun minulla oli tapana punnita laukut niin, että menin vaa'alle ensin itse ja sitten laukun kanssa, ja lukemista saatu erotus oli laukun paino. Jonkun mielestä vaa'an piilottaminen on ehkä sama kuin jos laittaisi päänsä pensaaseen, mutta minä olen eri mieltä. Vaaka oli selkeästikin ruvennut hallitsemaan elämääni aivan liian kanssa, ja koska painon tarkkailusta ei ole minulle mitään hyötyä, eikä siinä ole minun tapauksessani mitään järkeäkään, en tarvitse vaakaa mihinkään. Tiedän kyllä vaatteistakin, jos olen lihonut tai laihtunut. Painon ei tarvitse enää määritellä minua.

Alkupaloja Pedro del Bretessä.



Kun pääsin vaa'an aiheuttamista vieroitusoireista eroon, elämäni muuttui varsin radikaalisti, enkä voinut kuin ihmetellä, miksi en ollut tajunnut hankkiutua vaa'asta eroon aikaisemmin. Vaaka ei ollut aiheuttanut minulle mitään muuta kuin ahdistusta. Mihin ihmeeseen edes tarvitsin vaa'an lukemaa? Mitä minä sillä tiedolla oikeastaan tein? Painohan ei kerro hyvinvoinnistani yhtään mitään, sillä se on vain numero. Huono lukema saa minut unohtamaan sekunnissa kaiken hyvän: sen, että pystyn tekemään salilla sellaisia treenejä, joista en olisi puoli vuotta sitten uskaltanut edes unelmoida; sen, että polveni voi hyvin; sen, että nukun hyvin (ainakin tällä hetkellä) ja ennen kaikkea sen, että elämä tuntuu tällä hetkellä kaikin puolin hyvältä. Jos nyt menisin vaa'alle ja vaaka näyttäisi mielestäni liian suurta lukemaa (kuten se todennäköisesti tekisikin), kaikki nuo hyvät asiat pyyhkiytyisivät mielestäni saman tien. Unohtaisin senkin, että painon vaihtelut voivat johtua varsin monesta syystä ja että paino voi vaihdella päivän aikana paljonkin. Minun on siis parempi elää ilman vaakaa, ja suosittelen samaa kaikille muillekin, joille vaaka aiheuttaa ylenmääräistä ahdistusta.

Pasta-annos Angelinossa.

Bolivian-matka tuli joulukuussa erinomaisen hyvään saumaan. Olin tottunut ostamaan Suomessa aina samoja tuotteita (tavallisimmin sellaisia, joiden tiesin omassa tuoteryhmässään vähäkalorisimmiksi), ja totutuista tavoista oli vaikea päästä eroon. Boliviassa suureen osaan elintarvikkeista ei ole merkitty minkäänlaisia tietoja ravintosisällöstä, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin ostaa "sika säkissä". Muutenhan en olisi voinut ostaa kaupasta juuri mitään! Aluksi tuntui ihan hirveältä ostaa esimerkiksi juustoa ilman että tiesin sen rasvaprosenttia ja kaloreita. Olinkin varma, että paisuisin yhdessä yössä hirveäksi palloksi, joka ei mahtuisi aamulla makuuhuoneen ovesta ulos. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, että niin ei käynytkään. Olin edelleen hengissä, vaikka en tiennytkään, kuinka monta kaloria mikäkin tuote sisälsi, ja samat vaatteet mahtuivat edelleen päälleni. Miksi ihmeessä olin uhrannut niin paljon aikaa ja energiaa kalorien kyttäämiseen, kun tiedolla ei näyttänyt loppujen lopuksi olevan mitään merkitystä?

Hampurilaisateria Hard Rock Cafessa.

Toinen erinomaisen hyvä opetus tuli Brasilian-matkan jälkeen. Söin ja join noiden kymmenen päivän aikana varsin huolettomasti, ja sen näki matkan jälkeen kyllä kropasta. Olen laittanut tämän saman kuvan blogiin aiemminkin, mutta tässä vielä uudestaan keskivartaloni matkan jälkeen:

Pullottaa vähän joka suuntaan.


Jos olisin toiminut vanhojen mallien mukaan, olisin tuntenut syvää itseinhoa, kun olin mennyt herkuttelemaan sillä lailla ja päästänyt itseni tuon näköiseksi. Sitten olisin aloittanut heti hirvittävän kidutuskuurin, jotta saisin itseni taas normaalin näköiseksi. Olisin kituuttanut mahdollisimman vähällä ruoalla, karsinut kaikki herkut, ja ruoka olisi pyörinyt mielessäni koko ajan. Olisin tuntenut syvää ahdistusta joka kerta peiliin katsoessani, enkä olisi pystynyt rentoutumaan, ennen kuin olisin nähnyt peilistä taas sellaisen kropan, johon olisin voinut olla tyytyväinen.

Nyt kuitenkin päätin, etten enää lähtisi tuolle linjalle. En enää yksinkertaisesti jaksanut sitä ruoan ja syömisen ympärillä pyörivää ajatuskehää ja ahdistusta, jonka tuollaiset mässäilyn jälkeiset kurinpalautukset aiheuttivat. Niinpä päätin jatkaa samalla linjalla kuin ennen matkaakin: palaisin normaaliin ruokavaliooni ja söisin kuten ennenkin, pääosin terveellisesti, mutta jos herkkuja tulisi vastaan, söisin herkutkin ilman omantunnontuskaa ja niistä nauttien. Ei mitään kidutuskuureja, ei jatkuvaa syyllisyyttä jokaisesta suupalasta. Liikunnankin aloitin taas Brasilian-tauon jälkeen, mutta motivaationa ei ollut painon pudottaminen vaan liikunnan tuottama ilo. Kahden ja puolen viikon päästä lensimme Suomeen, mutta otin lähtöaamuna kuvan keskivartalostani, joka näytti nyt tältä:


Kroppa oli siis palautunut normaaliin mittoihinsa ilman että olin ottanut ruoasta minkäänlaista stressiä. Tuohon kahteen ja puoleen viikkoon sisältyi myös pari ravintolaruokailua, pari olutta, yksi hervoton jäätelöannos, brownie ja hieman suklaata. Kaikista noista ylimääräisistä paheista huolimatta näytin taas samanlaiselta kuin ennen Brasilian-matkaakin. Miksi ihmeessä olin siis rankaissut aiemmin itseäni repsahduksista niin ankarasti ja kiduttanut itseäni henkisesti ja fyysisesti, kun siihen ei ollut näköjään mitään tarvetta?!

Jäätelöannos Cuore Di Lattessa.

Ei tämä uusi elämä ole tietenkään mitään päivänpaistetta koko ajan ollut. Itseinhon puuskia tulee joskus edelleenkin, mutta olen löytänyt sopivan keinon lopettaa ne alkuunsa. Heti jos huomaan ajattelevani kehostani jotakin kielteistä tai haikailevani vanhojen tapojen perään, pakotan itseni miettimään niitä ihmisiä, joilla on ihan oikesti ongelmia ruoan tai syömisen kanssa. Kuinka moni ihminen maailmassa näkee nälkää ja elää kädestä suuhun, joka päivä? Entä kuinka paljon maailmassa on oikeasti lihavia ihmisiä, joiden terveys vaarantuu ylipainon takia ja jotka antaisivat mitä tahansa päästäkseen liikakiloistaan eroon? Entä sitten sellaiset ihmiset, jotka ovat letkuruokinnassa, eivätkä voi koskaan enää tuntea suussaan ruoan makua? Millaista heidän elämänsä mahtaa olla? Kun tarkastelen omia "ongelmiani" vähän laajemmasta perspektiivistä, alan hävetä ajatuksiani. Minulla ei ole oikeasti minkäänlaista ongelmaa, mutta silti minun pitää kehitellä sellaisia. Häpeä vaimentaa joutavanpäiväiset ruikutukset varsin tehokkaasti.

Mango Tequila Sunrise Hard Rock Cafessa.

Ajatukseni ruokaa ja itseäni kohtaan ovat muuttuneet viimeisen puolen vuoden aikana monella tapaa. Ensinnäkin sallin itselleni kaiken. Koska perusruokavalioni on kunnossa, voin syödä myös herkkuja silloin kun mieleni tekee (eikä se loppujen lopuksi ole kovinkaan usein). Minun pääkoppani kannalta on erityisen tärkeää vältellä ruokaan liittyviä sääntöjä ja rajoituksia, koska niistä ei ole seurannut ennenkään mitään hyvää. Minulle ei siitä syystä sovi esimerkiksi mitkään karkki- tai herkkupäivät, jolloin saisi herkutella oikein luvan kanssa. Mitä jos minun ei teekään mieli herkkuja kyseisenä päivänä? Mitä jos minun tekisikin mieli suklaata keskiviikkoiltana kello kymmenen? Säännöt ja rajoitukset aiheuttavat helposti repsahduksia, ja repsahdukset puolestaan synnyttävät syyllisyydentunnetta, ja sitä yritän vältellä nykyään viimeiseen asti.

Shawarma de Pollo Tarbushissa.

Ruoka ei ole koskaan palkinto mistään. Minun ei siis tarvitse ansaita ruokaa mitenkään ja ajatella, että nyt tein sitä tai tätä tai selvisin tästä tai tuosta, ja olen sen takia ansainnut suklaata/jäätelöä/viiniä/you name it. Jos haluan syödä vaikkapa sitä suklaata, voin syödä sitä ihan vain siksi, että minun tekee sitä mieli ja että suklaa on niin pirun hyvää. Ei minun tarvitse etsimällä etsiä syitä, miksi saisin syödä jotakin. Ruoka on ihana asia, ja ruoasta saa ja pitää nauttia!

Jälkkäreitä Michelangelossa.

Nälkä on olotila, jolle pitää tehdä jotakin. Ennen saatoin jäädä oikein pitkittämään nälän tunnetta ja nauttimaan hallinnan tunteesta, kun en syönytkään heti, kun vatsaa alkoi kipristellä. Nykyään syön heti, kun tunnen oloni nälkäiseksi, enkä nykyään edes tunne koskaan mitään hirveää sudennälkää, koska syön ajoissa. Kun vatsa on täynnä kunnon ruokaa, niitä herkkujakaan ei tee samalla lailla mieli.

Syön hyvin joka päivä riippumatta siitä, harrastanko päivän aikana liikuntaa vai en. Ennen saatoin jättää lepopäivinä syömiset vähemmälle, koska kulutustakaan ei ollut niin paljon kuin treenipäivinä. Jos liikunta on ollut kevyttä (esimerkiksi kävelyä tai uintia), kevyemmästä syömisestäkään ei liene haittaa, mutta raskaan salitreenin jälkeen kroppa tarvitsee ravintoa myös seuraavana päivänä. Jos kroppa ei saa tarvitsemaansa ravintoa, palautuminen hidastuu, eikä kehitystäkään tapahdu ainakaan samalla lailla kuin hyvin ravittuna.

Ehkä suurin ja tärkein muutos on ollut kuitenkin muutos asenteessa itseäni kohtaan. En enää piiskaa itseäni henkisesti, vaan tilalle on tullut uudenlainen lempeys. Kun totean, että minulle on tullut läskiä, en sano sitä itseäni halveksuen, kuten ennen, vaan ajattelen, että se läski on tullut nauttimalla. Olen nauttinut ruoasta ja ihmisten seurasta, ja se läski on nyt osa minua. Kyllä se siitä taas lähtee, kun aikaa vähän kuluu, ja vaikka ei lähtisikään, niin kelpaan silti. Itselleni ja muille.

Jos Piia Pajusen blogi ei ole sinulle ennestään tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen! Viime vuoden Suomen parhaan terveys- ja hyvinvointiblogin palkinto ei olisi voinut mennä oikeampaan osoitteeseen. 👍

Nämä Piian jutut ovat antaneet minulle erityisen paljon pohdittavaa:

Kun syöt muka terveellisesti - onko näin?
Miksi normaalipainoiset pelkäävät painonnousua?
Miksi paino nousee, kun syö hiilareita?  
Jos te kiinteytymistä tavoittelevat naiset vain söisitte
Tuhoatko itsesi "hyvinvoinnilla"?
Luuletko syöväsi tarpeeksi hiilihydraatteja? 
Heitä nyt se henkilövaaka roskakoriin!

Pitäkää huolta itsestänne! 😘

22 kommenttia:

  1. Upea kirjoitus, upea sinä! <3 Olen itse myös Piian blogista saanut NIIN ison avun, motivoinnin ja innostuksen. Oli kyse sitten ruuasta tai liikunnasta... Niin siinä on alan ammattilainen joka treenaa 4 kertaa viikossa ja syö rennosti - törkeässä kunnossa! - miksi siis MUN pitäisi treenata 8 kertaa ja syödä vain "sallittuja" (kiitos SOME että olet antanut meille kaikennäköisiä listoja) , jotta pääsisin kondikseen? Joo ei :D Siis aina vaan vahvemmaksi olen tullut, ja ongelmat viimeisen vuoden aikana ylittänyt :) . Jatka säkin samaa rataa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mahtava kuulla, että sinäkin olet uskaltanut lähteä muutoksen tielle ja saanut Piian blogista avun! Kuulostaa tosi hyvältä. :-) Minäkin liikuin ennen ihan hulluna ja sitten ihmettelin, kun mitään kehitystä ei tapahtunut. Ja ihmettelin myös sitä, miksi liikunta vei joskus kaikki voimat, niin että piti joskus oikein itkeäkin treenin jälkeen. No ei kai sitä jaksa liikkua, jos ei ole syönyt kunnolla! Pääsipä tämmöinenkin pikku yksityiskohta unohtumaan. Väkisin pystyy puskemaan jonkin aikaa, mutta siinäkin tulee ennemmin tai myöhemmin raja vastaan.

      Kaikkea hyvää sinulle! <3 Hyvä me!

      Poista
  2. Olipa luettavaa♥ Kiitos kun jaoit tämän meille lukijoille, monelle juuri tällaiset tekstit voi olla niitä "pelastavia" ja saavat ajatukset syömishäiriöihin heräämään. Kävin myös lukemassa tuota Piian blogia, oikein hyvää luettavaa! Ihana oli lukea tuo kelpaan silti..todellakin juuri sellaisena kuin olet, oli niitä kiloja muutama ylimääräinen tai ei♥ Olet upea ja rohkea nainen, kaikkea hyvää sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Päde. <3 Tällä hetkellä ainakin näyttää siltä, että paluuta vanhaan ajattelutapaan ei ole. Tykkään niin paljon liikunasta, ja nyt kun olen huomannut, että hyvin syöneenä jaksaa paljon paremmin, niin eipä tee mieli palata kituuttelemaan. Ja on se vaan kumma, miten sitä mielessään luo itselleen kaikenlaisia vaatimuksia, että minun pitää olla sellainen tai tällainen tai muuten en ole hyvä enkä kelpaa. Mistä ihmeestä ne vaatimukset oikein tulevat?

      Mukavaa viikonloppua sinulle! <3 Toivottavasti siellä Suomessa on kesäisempää kuin täällä Boliviassa. Tämä viikonloppu on kuulemma kauden kylmin. Eipä tee mieli mennä uima-altaaseen lillumaan. :-D

      Poista
  3. Siis oon oikeasti ihan sanaton tästä! Ihan mahtava muutos omassa ajatusmaailmassa ja omassa elämässä, ja oon niin onnellinen sun puolestas! KIITOS ihan mielettömästi tästä sulle, ja tämä on ihan totta sitä parasta ja sitä arvokkainta palautetta, jota voin tästä bloggaamisesta saada. <3 KIITOS!

    -Piia Pajunen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen aivan suunnattoman iloinen ja onnellinen, että löysin sinun blogisi. :-) En tiedä, missä olisin ilman sinua. Varmaan kituuttelisin edelleen minimaalisilla kaloreilla ja sitten ihmettelisin, kun treenit eivät kulje!

      Kommentoin joskus sinulle, että olet helmi, mutta sinä olet kyllä helmien helmi. <3 Kiitos sinulle, että olet olemassa. Pus! :-)

      Poista
  4. Hienoa että olet muuttanut ajatukset terveemiksi ! , itseinho ajatuksia ei pitäis kenenkään ajatella , arvostelua ja mielipiteitä on muutenki niin paljon muiden päissä että mun ajatusmaailmassa kukaan ei ole parenpi kun minä , eikä pitäis olla sunkaan ajatusmaailmassa joten vie se itseinho kans sinne kellariin !!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta, että niitä arvostelijoita löytyy aina ja että kaikkia ei voi kuitenkaan aina miellyttää. On ihan hirveän surullista, jos itsekin arvostelee ja halveksuu itseään. Silloin ei oikein voi odottaa parempaa suhtautumista muiltakaan.

      Poista
  5. Hienoa Satu, että olet pystynyt tekemään muutoksen omassa ajattelussasi!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ihan totta puhun, niin en uskonut, että muutos olisi koskaan mahdollinen, mutta niin se vain oli! Ja tällä hetkellä näyttää myös siltä, että muutos on pysyvä. :-)

      Poista
  6. Tämä oli tärkeä postaus, ja hyvä kuulla Satu että olet päässyt eroon tuosta kierteestä. Minulla oli teininä anoreksiaa ja olen lähes koko elämäni kontrolloinut syömisiäni, tosin en yhtä lujalla kädellä kuin sinä, mutta en ole punninnut itseäni vuosiin. Tosin kun lihoin aika reilusti vältän nyt vehnää ja sokeria mutta esim, Suomessa söin täysjyväruista ja täällä teen gluteenitonta leipää, joten voileivistä en ole täysin luopunut, ja otan aika rennosti tämän asian. Mahtavaa että apu löytyi täältä blogimaailmasta:) Hatunnosto sinulle:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että olet löytänyt syömiseen rentouden. On hirveän kuluttavaa, jos ruoka ja siihen liittyvät säännöt ja rajoitukset pyörivät mielessä koko ajan. Miten syömisestä onkin tullut nykypäivänä niin vaikeaa? Ja kuitenkin syöminen on yksi mukavimmista asioista elämässä.

      Minäkin olen iloinen, että sain kuitenkin kirjoitettua tämän, koska tätä kirjoittaessa moni asia ikään kuin kiteytyi omassa päässänikin. Ja jos joku muu saa tästä jotain apua, niin aina parempi!

      Haleja ja hyvää jatkoa sinulle. <3

      Poista
  7. Mielenkiintoinen postaus. Itsellä ollut samanlaisia ongelmanpoikasia läpi elämän -ja olen normaalipainoinen joskaan en enää niin hoikka kuin vielä 10v sitten. Ihmeesti olen kyllä hyväksynyt tämän vähän tukevammankin (mutta silti vielä normaalin) itseni, vaikka samalla haikailen sitä tosi hoikkaa minääni ja mietin miten saisin laihdutettua. hassua. Täytyy tutustua tuohon blogiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että olet hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet. :-) Ikäkin ehkä tuo kypsyyttä ja uutta näkökulmaa asiaan, vaikka toisaalta syömishäiriöt eivät kyllä ikää katso, vaan niistä voi kärsiä ihan minkä ikäisenä tahansa. En tiedä, kuinka pitkään olisin itse jatkanut samaa rataa, jos en olisi löytänyt Piian blogia. Lopun elämääni?

      Suosittelen lämpimästi tutustumaan blogiin! :-)

      Poista
  8. Ihan hitsin hyvä kirjoitus Satu ja olen tosi, tosi iloinen sun ovalluksista.

    Olen itse syönyt ja juonut viime ajat kuin porsas ja olotila on sen mukainen, joten olen jättänyt kanssa vaa'alla käymisen, koska mulle on kanssa aiemmin käynyt justiin tää "Jos vaaka näytti aamulla huonoa lukemaa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, ja päivä oli pilalla".

    En valita sitä, että aurinko kerrankin paistaa, mutta olen aika huono kestämään kuumia kelejä (ja sitä, että meillä on töissä sisällä liki 30 astetta lämmintä, mutta silti pitäisi pystyä samaan kuin viileässä), josta seuraa se, etten jaksa panostaa ruokaan, vaan tulee syötyä kaikenlaista liian suolaista ja rasvaista, josta päätyy kierteeseen, jossa ei jaksa sitäkään vähää. Mutta tiedän, että on tilapäistä ja olo tästä taas normalisoituu.

    Mulla toimii sellanen ajatus parhaiten, että en kiellä itseltäni mitään, vaan ajattelen, että saan syödä ihan mitä mua huvittaa niin paljon kuin mua huvittaa. Jos kieltäisin, todennäköisesti keskittyisin vaan koko ajan ajattelemaan sitä mitä muka en saa syödä ja lopulta söisin sen kaiken. Mutta jos kaapissa on koko ajan karkkia (no okei, sitä meillä ei oikein koskaan ole, koska ei ketään kiinnosta) ja sipsejä ja kaikkea mahdollista "pahista", ne saa useimmiten olla ihan rauhassa. Tai riittää, että ottaa vähän. JOs olis kiellettyä, vetelesin varmaan koko pussin kerralla. Paitsi että ihan siihen en taitais kyllä pystyä.

    Ihan mielenkiinnosta aion käydä lukemasas Piian tekstejä sitten kun on vähemmän turvonnut olo ja jaksan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Annukka. <3

      30 asteen sisälämpötilat ovat kyllä aikamoisen hurjat. Muistahan juoda tarpeeksi - kuten varmasti olet muistanutkin. :-) Itselleni tulee jatkuvassa kuumuudessa (jos ei siis ole ilmastointiakaan oloa viilentämässä) sellainen jatkuva nuutunut olo, mikä johtuu varmaan siitä, etten juo tarpeeksi, ja kuitenkin on sellainen pieni ja huomaamaton hiki päällä koko ajan.

      Allekirjoitan ihan 150-prosenttisesti tuon mitä sanoit, että itseltään ei ole hyvä kieltää mitään. Minulle ainakin käy tismalleen samalla tavalla, että jos jokin on “kiellettyä”, sitä tekisi ihan koko ajan mieli, tai ainakin se kielletty pyörii ajatuksissa koko ajan, mikä on aika rasittavaa. Minullehan suklaa ja kaikki muutkin herkut olivat ennen juuri sellainen kielletty paha, ja sitten tuli kun pääsin joskus herkkujen äärelle (esim. buffetissa), niin niitä piti vetää kaksin käsin, kun ne oli niin kivasti siihen silmien eteen levitetty. :-) Nykyään toimii samanlainen periaate kuin sinullakin, että meillä on kotona (oli se sitten Suomessa tai Boliviassa) aina jotain herkkuja, ja jos minun tekee niitä mieli, voin ihan hyvin niitä ottaa. Useimmiten ei kuitenkaan tee mieli, ja vaikka tekisikin, niin en ota asiasta mitään stressiä vaan sitten syön.

      On se ihmisen mieli vaan kummallinen! Onkohan tämä jokin “kielletty hedelmä” -syndrooma?

      Poista
  9. Mielenkiintoinen postaus, kiitos paljon ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Itsellä on myös vaaalla käynti aina välillä niin haastavaa, paino ei vain laske. Jatkuvat stressi ja kiire työelämässä vie energian hoitaa omaa hyvinvointia. Itse siirryin gluteenittomaan ruokavalioon vuosi sitten ja nyt myös olen maitoatuotteita vältellyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentistasi!

      Se on kyllä aivan totta, että kun elämässä on paljon kaikkea muuta, omasta itsestä huolehtiminen usein kärsii. Voi olla vaikea löytää aikaa esimerkiksi liikunnalle, ja joskus olisi kiva ihan vain levätäkin.

      En ole itse koskaan kokeillut mitään erityisruokavaliota, kun en ole tuntenut sitä tarpeelliseksi, mutta olen kuullut joidenkin tulehduskivuista kärsineiden saaneen avun gluteenittomasta ruokavaliosta. Eikä maitokaan sovi kaikkien vatsalle, vaikkei mitään maitoallergiaa tai laktoosi-intoleranssia olisikaan. Kannattaa kuunnella itseään ja kehoaan, koska se kertoo kyllä aika hyvin, mikä itselle sopii ja mikä ei. :-)

      Poista
  10. Heippa! Mulla samat ongelmat..ollut jo monia vuosia. Nyt alkaa näkyä navan ympärillä on pömppö (just samanlainen kuin sulla)..ja muuten olen laiha, missään muualla ei ole läskiä. Salilla käyn, mutta en kehity sarjapainoissa. Liikunta on kivaa, mutta samaan aikaan stressitekijä, kuten syöminenkin. Syön kyllä paljon, mutta suhtautuminen syömiseen on vinossa. Teen mielelläni itse ruuat, tai miehini ohjeistukseni kera tietenkin. En hirveästi tykkää käydä kylässä, koska siell joutuu syömään kuitenkin eri tavalla, eikä pääse salillekaan. Kaiken lisäksi mulla on 1- vuotias lapsi. Haluaisin tietenkin luoda hyvän esimerkin, mutta se on hankalaa, kun nämä ongelmat ovat olleet jo niin pitkään. Miten sä sait itsellesi tuon rentouden? Mä niin haluaisin olla spontaanimpi ja kyläilläkin enemmän, mutta kun se sotkee mun treeni/ruokakulttuurin. Myös mieheni on samantyylinen, mutta astetta rennompi.
    Kiitos, kun jaoit tarinasi. Juuri tällaisia postauksia minunkin tulisi lukea :) Ja Piian blogi on loistava :)
    Aurinkoa viikkoosi!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin, kiitos kommentistasi Anna. <3 Olen iloinen, jos tästä oli sinulle jotain hyötyä tai apua.

      Ajatuksesi kuulostavat todella tutuilta. Minäkään en tykännyt käydä kylässä, koska kylässä joutui kuitenkin syömään eri lailla, ja tuntui, että vatsakin meni erilaisesta ruokavaliosta ihan tukkoon. Ja kahvipöydät ne vasta kauhistuskin olivatkin, kun kahvipöydissähän ei tunnetusti ole kerta kaikkiaan mitään terveellistä. Usein saatoin tehdä niin, että jätin etukäteen syömiset vähemmälle, jos tiesin, että "pitää" mennä jonnekin kylään. Mutta siitäkin huolimatta tunsin huonoa omaatuntoa jokaisesta epäterveellisestä suupalasta, jonka söin. Toisaalta kuitenkin kyläily antoi tavallaan myös luvan syödä herkkuja aina joskus, kun ei ihan hankalaksi totaalikieltäytyjäksikään viitsinyt heittäytyä.

      Ehkä suurin tekijä oman rentoudessani on ollut sen asian tajuaminen, että tätä elämää eletään vain kerran ja että ei täällä ikuisesti olla. Tiedän, että tämä kuulostaa todella karulta, mutta minut ajatus on jotenkin herättänyt. Että jos saisin vaikka tietää sairastavani jotakin parantumatonta sairautta, niin mitä siinä vaiheessa ajattelisin? Että olipa kiva, kun käytin elämäni siihen, että kyttäsin syömisiäni ja kulutin siihen niin paljon aikaa ja energiaa? En mitenkään usko, että ajattelisin siinä vaiheessa noin, vaan ennemminkin tuntisin suurta surua siitä, etten elänyt täysillä vaan menetin monta iloista ja onnellista nautinnon hetkeä sen takia, kun ajatukseni pyörivät vain syömisten ympärillä. Tämä oli ehkä se suurin kimmoke, mikä sai minut muuttamaan tyyliäni. Nyt siihen on vielä mahdollisuus.

      Toki vanhoja tuttuja ajatuksia putkahtaa joskus päähän, mutta en kerta kaikkiaan enää suostu kuuntelemaan niitä. Jos siis huomaan vaikkapa haluavani pihistellä ruoasta, yksinkertaisesti pakotan semmoiset ajatukset pois päästäni esimerkiksi noilla keinoin, jotka mainitsin. En halua antaa sellaisilla ajatuksille enää yhtään valtaa, koska tiedän, että mopo lähtee niin helposti käsistä.

      Minulla auttoi tietysti sekin, että täällä Boliviassa oli pakko luopua niistä totutuista tavoista, kun kaikkea ei ollut saatavilla, eikä niitä kalori- ym. tietojakaan ollut joka paketissa. Pakko on hyvä motivaattori. :-) Totta puhuakseni hieman pelottaa palata taas takaisin Suomeen, koska siinä voi käydä herkästi niin, että palaan huomaamattani takaisin samaan ruokavalioon kuin ennenkin.

      Oletko ajatellut kysyä salilla vinkkejä vaikka PT:ltä? Tietysti se maksaa, mutta siitä saattaisi olla paljonkin apua, jo ihan kehityksen kannaltakin. Sitä on joskus oman treeninsä kanssa vähän sokea, ja joku ulkopuolinen saattaa nähdä heti, mistä kiikastaa. On tietysti pelottavaa "antaa elämänsä jonkun toisen käsiin" (itselläni on ollut vaikeuksia luottaa ns. asiantuntijoihin, oli se sitten PT, kampaaja tai pedikyyri :-D), mutta jos löytäisit hyvän PT:n, niin se voisi auttaa todella paljon.

      Mutta se täytyy vielä sanoa, että tämä nykymaailma on kyllä ihan hullu, mitä tulee näihin syömisasioihin. Ei ole ihmekään, että ihmisillä menee pää sekaisin, kun ulkonäköön ja syömiseen kiinnitetään nykyään niin paljon huomiota, ja ristiriitaista tietoa on niin paljon. Pitäisi treenata ja syödä äärimmäisen terveellisesti, ja samalla kuitenkin telkkari ja lehdet ovat tulvillaan herkkuja ja elämästä nauttimista. Että pitäiskö tässä nyt valita jompikumpi "suuntaus", vai löytää kaiken tämän hulluuden keskeltä jonkinlainen itselle sopiva kultainen keskitie?

      Toivon sinulle ihan hirveästi kaikkea hyvää! Voi hyvin! <3

      Poista
  11. Aihe on mielenkiintoinen, mulla ei ole koskaan ollut suhdetta painontarkkailuun vaikka monta vuotta olenkin ollut aikeissa pudottaa painoa, viime vuonna se sitten tapahtui kun säikähdin lääkärin pelotteluja. Olin juuri kokeillut kaikkea mahdollista kuten leivän syömisen lopetus, oluen vaihto viiniin ja makaroonin ja riiisin välttely, no eihän siitä hyvää seurannut. Syön ihan kaikkea mutta aiempaa useammin ja pyrin vaan välttelemään etten syö liikaa sokeria, kolestrolin takia olen vähentänyt kanamunia ja juustoja. Juuri tuo ruokahullutus on musta aiheuttanut sen, että monilla alkaa olemaan punainen lanka kadoksissa syömisen suhteen, ihan kun mitään tavallista ei voisi enää syödä. Toivoisin, että tän ruokahypetyksen jälkeen palattaisiin taas sellaisen terveen ruokakeskustelun äärelle, on jotenkin ihan pelottavaa miten jotkut ovat höyrähtäneet syömisen kanssa ja siitä on tullut koko elämän keskiö. Olipa kiva kuulla, että oot saanut ruokailuun otteen, ei ole kyllä ihme että itsekullakin on touhu toisinaan hieman hukassa kun media on täynnä sitä sun tätä liittyen syömiseen. Ihania kaikki ruokakuvat, niihin en kyllästy ikinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin odotan sitä päivää, että palaamme sellaiseen aikaan, että normaali syöminen on hyväksyttyä ja jopa suositeltavaa. Kotiruoka kunniaan! Elettiinhän sitä ennenkin, vaikka ruoka oli paljon yksinkertaisempaa kuin nykyään. Isovanhempani kääntyisivät varmaan haudassaan, jos näkisivät, millaiseksi tämä maailma on mennyt - syömisten osalta ja muutenkin.

      Hyvä, että olet löytänyt itsellesi sopivan tavan syödä. Juusto saattaa muuten nostaa kolesterolia yllättävänkin paljon. Minulla oli aikoinaan kolesteroliarvo koholla ja lääkäri määräsi siihen oikein lääkkeitäkin (joita en koskaan kuitenkaan hakenut). Sitten muutimme Intiaan, ja kun puolen vuoden päästä kävin mittauttamassa kolesterolin uudestaan, arvo olikin laskenut normaaleihin lukemiin. En keksinyt muuta syytä kuin juuston, jota tuli Suomessa syötyä mutta joka jäi Intiassa pois (kunnes se sitten kuitenkin taas palasi ruokavalioon. :-D).

      Ruokakuvista tuli mieleeni, että ne ruokarekat on vieläkin käymättä!

      Poista