Onnellisena ei ole helppo olla: saa koko ajan pelätä, että tulee onnettomaksi.


sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Monenlaista maradonaa

Tuossa melkein "meidän" makuuhuoneen ikkunan alla on armeijan työntekijöiden virkistyskeskus, jossa reippaat urheilijanuorukaiset pelaavat aika usein jalkapalloa ja muitakin pelejä. (Miesteema näköjään jatkuu. 😎)

Merkkasin kuvaan vähän muitakin siinä näkyviä paikkoja.




Virkistyskeskuksessa oli taas tällä viikolla jokin jalkapalloturnaus, ja miesten peliä katsellessani iski vanha tuttu kaihomieli.



En kuolannut tällä kertaa pelihousujen perään, vaan mietin sitä, kuinka mukava olisi ollut itsekin harrastaa jotakin joukkueurheilua. Harrastinkin nuorena pesäpalloa, mutta lopetin pelaamisen joskus teini-iässä. Pesäpallo ei olisi voinut silloin vähempää kiinnostaa. Pesäpallon lopettaminen harmittaa minua vielä tänäkin päivänä, vaikka toisaalta ymmärränkin päätökseni, sillä pelaaminen oli minulle henkisesti erittäin rasittavaa. Vaadin itseltäni todella paljon, ja otin pienetkin epäonnistumiset raskaasti. Jos mokasin jotenkin, minusta tuntui kuin olisin pettänyt koko joukkueen. Meillä oli kiva joukkue, hyvä joukkuehenki ja mukava valmentaja, mutta silti stressasin aina ihan hirveästi omaa suoriutumistani. En osannut koskaan oikein nauttia pelaamisesta, kun minulla oli aina niin hirveä jännitys päällä.


En ole koskaan lakannut haikailemasta joukkuelajien pariin, vaikka tässä iässä semmoiset haaveet saakin jo auttamatta haudata. Enkä ole muutenkaan varma, osaisinko suhtautua pelaamiseen yhtään sen rennommin nyt kuin silloin nuorempanakaan. Minusta tuntuu, että voisin tulla hyväksytyksi joukkueen jäseneksi vasta sitten, jos onnistuisin koko ajan täydellisesti. Kukaan ei ole koskaan antanut minun ymmärtää mitään tällaista, vaan olen kehitellyt pelkoni ihan oman pääni sisällä.

Vielä suurempikin pelon aihe olisi mahdollinen ulkopuolisuuden tunne: mitä jos tuntisinkin oloni joukkueessa ulkopuoliseksi? Jos ympärillä olisi koko joukkueellinen pelikavereita, mutta tuntisin silti olevani yksin? Olen painiskellut ulkopuolisuuden tunteen kanssa elämäni aikana niin paljon, etten enää jaksaisi sitä - ja kuitenkin se yllättää aina silloin tällöin (viimeksi tänään).


Joskus ajattelen, että olisi kiva, jos voisi kääntää kellon viisareita ja siirtyä vuosissa taaksepäin. Mutta toisaalta: osaisinko tehdä sittenkään mitään toisin, vaikka saisinkin uuden mahdollisuuden? Kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta sellaisen kuin olen, ja olen nykyiseen minääni aika tyytyväinen. Ehkä olisin päätynyt tähän samaan pisteeseen myös jotakin toista kautta, ehkä en. Nyt on näin, ja sillä hyvä.

Mitäköhän varten minä nyt tällaisia rupesin miettimään? Eteenpäin, sanoi mummo Tinderissä.

Huomenna on sitten se bolivialaisten äitienpäivä, ja täytyy kyllä sanoa, että bolivialaisten äitienpäivähössötys menee pikkuisen överiksi. Pari päivää sitten lehdessä vertailtiin esimerkiksi sitä, kuinka paljon erilaiset äidille tilatut serenadit tai bändiesitykset tulisivat maksamaan.

Esimerkiksi kuvassa näkyvä mariachifirma Mariachi del Alba (paikan ulkonäöstä päätellen laatulafka!) tarjoaa kymmenen laulun serenadikokoelman äidille hintaan 800 bolivianosia (99 euroa). Hintaan sisältyy myös mariachi-bändin kuljetus minne tahansa kantakaupungin alueella.

Minusta mariachi-musiikki on maailman hirveintä kuunneltavaa (anteeksi vain kaikki mariachin ystävät), ja varmaan repisin hiukset päästäni, jos pitäisi kuunnella mariachia kymmenen kappaleen verran. Jos kiinnostaa, miltä mariachi-serenadi äidille kuulostaa, sellaisen voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi täältä.

Olin menossa torstaiaamuna Plazalle, ja näin (ja kuulin!) jo kaukaa, että Plazalla oli meneillään jotain erikoista. Plazaa ympäröivät tiet oli suljettu autoliikenteeltä, ja kaukana näkyi vellova ihmismassa. Asiaa piti mennä tietysti tutkimaan asiaa lähempää.

Normaalisti tämä on yksi keskustan ruuhkaisimmista kaduista.
 
Selvisi, että Boliviassa vietettiin torstaina kansallista rasismin ja syrjinnän vastaista päivää, ja meneillään oli marssi kumpaakin vastaan.

Valokuvat eivät kerro tunnelmasta mitään, joten tässä siis reportterinne video paikan päältä:



Boliviassa tehdään vuosittain 220 ilmoitusta syrjinnästä tai rasismista, ja määrä tuntuu minusta aika pieneltä, kun ottaa huomioon, että Boliviassa asuu kumminkin yli kymmenen miljoonaa ihmistä. Joko Boliviassa ei koeta syrjintää, tai sitten - mitä itse epäilen - syrjinnästä ei tehdä ilmoituksia samalla lailla kuin jossakin muualla päin maailmaa.

En ehtinyt kovin kauaksi Plazasta, kun törmäsin toiseenkin äänekkääseen mielenilmaukseen. Tämän mielenosoituksen marssijat olivat bussikuskeja sekä kauppiaita, jotka protestoivat sitä, että kaupunki oli sulkenut erään kadun bussiliikenteeltä. Otin videon tästäkin mielenosoituksesta, ja videolta näkyy muun muassa, kuinka paukut ammutaan suoraan kädestä. Paukut saadaan sytytettyä kätevästi suussa roikkuvalla tupakalla.



Vielä muutama kuvakin tästä jälkimmäisestä mielenilmauksesta:


Missä ihmisiä, siellä ruokaa.
 
Viisumistani ei ole kuulunut vieläkään mitään, joten jännitys alkaa tiivistyä. Viisumivapaat päiväni alkavat nimittäin käydä vähiin, ja niitä on - pikaisen laskutoimitukseni mukaan - jäljellä kokonaiset seitsemän (7) kappaletta. En melkein osannut laskeakaan noin moneen.

Ensi viikoksi on luvattu ihan kamalaa ilmaa, joten on pitänyt tankata tällä viikolla aurinkoa varastoon. Olen jopa makoillut muutamana päivänä uima-altaalla, mitä en normaalisti koskaan tee, syystä että auringossa makoilu on minusta kuolettavan tylsää. Onkin pitänyt heittää välillä rinksaa uima-altaassa. 

Siellä se aurinkokin möllöttää - pohjoisessa. 😀

Tänään kun olin uima-altaalla, ukkeli soitti minulle tuohtuneena, että etkö lue viestejäsi. Ukkeli ei ymmärtänyt, että olin uima-altaalla, vaan komensi minua menemään heti kotiin. Ihmettelin, mikä oikein oli hätänä, jolloin selvisi, että ukkeli oli viety poliisiasemalle ja että poliiseja oli ukkelin mukaan kaikkialla. Ukkeli oli ollut menossa hondurasilaisen kollegansa kanssa töihin Uberilla, mutta poliisipartio, joka oli tarkastanut autoja ja niiden matkustajia, oli pysäyttänyt myös kyseisen Uberin. Koska ukkelilla ja hondurasilaisella kollegalla ei ollut passeja mukana, heidät oli viety poliisiasemalle.

Onneksi hondurasilainen kollega osaa espanjaa, joten hän oli hälyttänyt apuun työpaikan lakimiehen (sen saman, joka hoitaa minunkin viisumiasiaani). Lakimies oli tullut poliisiasemalle ja ryhtynyt neuvottelemaan poliisien kanssa. Poliisit olivat aluksi pyytäneet maksuksi kahtasataa dollaria per nuppi, mutta lakimies oli saanut tingittyä maksun viiteenkymppiin. Niin ukkeli ja hondurasilainen kollega pääsivät lähtemään poliisiasemalta, eikä lompakkokaan keventynyt kovin paljon.

Ukkeli neuvoi minua pysymään kotona, kun minullahan ei ole tällä hetkellä passia ensinkään, kun se on siellä maahanmuuttoviranomaisten hallussa. Minulla ei kuitenkaan ole aikomusta mökkiytyä neljän seinän sisälle mokoman asian takia, mutta en viitsinyt hirveästi mainostaa asiaa ukkelille. Muistin kaiken lisäksi, että minulla oli ollut jo aiemmin tällä viikolla yksi läheltä piti -tilanne - en vain ollut tajunnut sitä silloin. Olin mennyt Uberilla keskustaan, ja matkalla oli ollut samanlainen poliisiratsia, ja poliisit olivat pysäyttäneet kaikki ohikulkevat autot. Jostakin syystä poliisit eivät kuitenkaan pysäyttäneet sitä autoa, jonka kyydissä minä olin, vaan antoivat auton mennä menojaan.

Lakimies oli muuten sanonut ukkelille, että minun pitäisi saada viisumini muutaman päivän kuluttua. Saa nähdä, miten käy!

21 kommenttia:

  1. Me olemme nyt lasten kautta saaneet seurata joukkueurheilua hyvässä ja huonommassakin. Kolmosella on ollut nyt mahtava harrastusvuosi. On tullut onnistumisia roppakaupalla ja joukkue on tsempannut toinen toistaan. Kakkosen kokemukset oli aikanaan huonommat, jännitti niin pelejä, että meni ilo koko hommasta. Ei koskaan myöntänyt saaneensa joukkueelta mitään ikävää palautetta, joten ehkä se oli vain oma kokemus. Kiva, että palasi nyt löyhästi lajin pariin ja voi taas kokea parempia fiiliksiä. Kuopus ei ikinä kokenut oloaan kotoisaksi omassa jumppajoukkueessa. Se harrastus loppui ja siirtyi astetta kevyempään ryhmään,jossa on nyt viihtynyt. Ryhmä on siis mahdollisuus, mutta myös ilonpilaaja tai motivaation tappaja? Joka tapauksessa opettavainen tilaisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monenlaisia kokemuksia on teidän perheelle kertynyt. Ehkä se on vähän onnenkauppaakin, millaiseen ryhmään päätyy? Ja persoonallisuuden erot vaikuttavat tietysti myös paljon - joku on kuin kala vedessä ryhmässä kuin ryhmässä, ja jollakin toisella kestää vähän kauemmin totutella ryhmädynamiikkaan.

      Jännittäminen on kyllä harmillinen juttu, ja olen siitä itsekin paljon kärsinyt. Jossain määrin jännittäminen on tietysti ihan luonnollistakin, mutta se voi myös pilata monta kivaa juttua. :-( Pahinta on se, jos rupeaa välttelemään asioiden tekemistä jännittämisen takia (siitäkin on kokemusta).

      Poista
  2. Tytär oli noin 7v kun ostin hänelle balettivaatteet ja vein hänet balettiin, olin tosi innoissani ! Otin kuvia hänestä ja katselin ylpeänä kun hän harjoitteli balettia ! Mutta miten kävikään , tytär ei ollut pätkääkään kiinnostunu , ekan kerran jälkeen hän ei halunu takaisin ?! olin todella ihmeissäni , kuka tyttö ei halua tanssia balettia balettipuvun kanssa?! mutta niin siinä vain kävi että toista kertaa ei menty , sain onneksi rahat ainakin takaisin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas harmillista, että baletti ei kiinnostanut. Niin oli nuorella tytölläkin jo oma tahto! :-) Hyvä, että sait kumminkin rahat takaisin! :-D

      Poista
  3. Parikin ystävääni (naisia) ovat aloittaneet 40+ ikäisinä pelaamaan jalkapalloa joukkueessa. Toinen jopa elämänsä ensimmäistä kertaa. Molemmat ovat tykänneet kovasti. Näiden kokemusten perusteella kannustaisin sinua johonkin harrastejoukkueeseen. Keski-ikäisille naisille ei ole enää kova paikka, jos ottelussa tulee tappio :)

    Minä olen harrastanut lapsuuteni ja nuoruuteni joukkuevoimistelua. Minulla on ajasta paljon hyviä muistoja ja tein sen kaiken vapaaehtoisesti. Nykyisin mielipiteeni on aika lailla kilpaurheiluvastainen. Tunsinkin suurta helpotusta, kun meidän keskimmäinen lopetti jalkapallon. Se oli aivan älytön aikasyöppö ja lapsen muu elämä olisi pitänyt järjestellä jalkapallon ehdoilla. Oma joukkueeni aloitti 10v sitten treenaamaan uudestaan ja olen haaveillut paluusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, minulle saattaisi olla kyllä edelleenkin kova paikka, jos ottelussa tulisi tappio. Mitäs sitä muuten pelaamaan lähdetäänkään, jos ei voittamisesta. ;-D

      Olen kuullut muualtakin vastaavia juttuja, että aikuisiällä on ruvettu harrastamaan jotakin joukkueurheilua. Kunpa ei pelottaisi niin paljon mennä uuteen joukkueeseen... :-/

      Olen kyllä monesti ihmetellyt ja ihaillut sitä vanhempien kärsivällisyyttä, jolla lapsia kuljetetaan harrastuksiin, ja sitten odotellaan jossain kentän reunalla. Eivätkä ne harrastukset yleensä mitään ilmaisiakaan ole. Harrastukset ovat loistava juttu, mutta joskus minusta tuntuu, että jo tosi nuorilta lapsilta (ja heidän vanhemmiltaan) vaaditaan todella paljon, niin ajallisesti kuin rahallisestikin.

      Poista
  4. Varmasti löytyy sinullekin sopiva jalka-, pesä-, käsi-, lento- tai vaikka uppopallojoukkue! Itse aloitin vähän reilu vuosi sitten ringetteharrastuksen ns. ladyjoukkueessa sillä taustalla että tytär on pelannut ringetteä 10v ja itse olin ollut n. 5 kertaa muistelemassa hokkareilla. Paljon olen oppinut, vielä enemmän on oppimista mutta joukkueessa on ihana olla! Lapsena en harrastanut mitään, mutta paljon me pelattiin pallopelejä pihalla (jalkapalloa, pesistä,.jääkiekkoa lähinnä) ja olen aivan pallopeli-ihminen. Joukkue vaan etsintään, ei varmasti ole.ryppyotsaista enää tällä ikää (tai no niin, mä.olen 46 ja sinä varmaan huomattavasti nuorempi ja hyväkuntoisempi)! Jos eka joukkue ei ole kiva niin sitten seuraavaan kokeilemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis luistelemassa, ei muistelemassa 😂

      Poista
    2. Ringetteharrastuksesi kuulostaa aivan ihanalta! <3 Miekin tahon! Paitsi että unohdin joukkuepelikaihossani näppärästi sen tosiasian, että enhän minä edes voisi pelata esimerkiksi jalkapalloa polveni takia! Kaikenlaiset juoksua tai hyppyjä sisältävät jutut olisivat poissa laskuista. En ymmärrä, miten minulta pääsi unohtumaan tällainen perustavanlaatuinen fakta. :-O Uppopallo voisi kyllä sopia, ja varmasti löytyisi muitakin kivoja juttuja, jos vähän etsisi. Muuten kyllä tykkäisin pallopeleistä todella paljon, ja olin niissä aika hyväkin, sillä olin aika nopea ja ketterä.

      Meneehän se luistelu muistelemisestakin. ;-D Ainakin mulla luistelu saattaisi olla enempi tuota jälkimmäistä lajia. :-D

      Poista
  5. Hui, mä en varmaan saisi nukuttua, jos passi olisi jonkun vieraan käsissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin pari ensimmäistä päivää ilman passia tuntuivat aika keljuilta, kun tiesin, etten pääsisi matkustamaan mihinkään, vaikka jokin yllättävä tarve tulisikin. Mutta sitten unohdin koko asian, ja nyt on vierähtänyt jo kohta kaksi viikkoa ilman passia. Kai se sieltä joskus takaisin tulee, jos ei muuta niin bumerangina. :-D

      Poista
  6. Olen 18v lukijasi ja sun ajatukset nuoruudesta ja menneestä ajasta jotenkin kolahti. Mietin että jäänkö nyt paitsi jostain kun en harrasta joukkuelajeja ja kaduttaako sitten vanhempana. Ei kannata haaveilla menneisyyteen koska tuntuu että itse ainakin olen ihan hukassa kun mietin kaikenmaailman opiskeluja ja ihmissuhteita :-D Pitäisi kai iloita kun koko elämä vasta edessä mutta haaveilen olevani vanhempi ja että olisi kokemuksia ja enemmän elämää jo muisteltavana. Samastun niin moneen sun kirjotukseen ja toivonkin että oisin sinun kaltanen sitten vanhempana :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuorena on kyllä ihan liikaa mietittävää, kun pitäisi päättää samaan aikaan niin monesta asiasta! Vaikka joskus tulee haikailtua menneisyyteen, niin toisaalta uskon siihen, että ihminen päätyy asioissa sellaiseen ratkaisuun, joka tuntuu sillä hetkellä parhaalta. Jälkeenpäin asioita saattaa tarkastella ihan toisella tavalla ja kyseenalaistaa tekemiään päätöksiään, kun vuosia ja elämänkokemusta on kertynyt enemmän. Ja kuitenkin teemme päätökset sillä tiedolla, mikä meillä kulloinkin on.

      Minulle tuli ihan kyyneleet silmään tuosta viimeisestä lauseesta. Kiitos kauniista sanoistasi. <3

      Onnea sinun elämääsi, äläkä murehdi niistä kokemuksista - kyllä niitä ehtii vielä kertyä. :-)

      Poista
  7. No huh, toivottavasti saat sen viisumisi pian, tuohan käy hermoille. Mites se korruptio siellä,auttaisko jos pöydän alla vähän siirretään dollareita edesauttamaan tilannetta;D
    Teillä onkin sieltä korkealta hyvät ja mielenkiintoiset näkymät:) Minä pelasin teininä futisjoukkueessa mutta en kauan, sillä en kai ole kauhean hyvä joukkourheilussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, no enpä taida uskaltaa yrittää dollarien pyörittelemistä pöydän alla. Tai ainakin aloite pitäisi tulla poliiseilta. :-D

      Poista
    2. Tulipahan vain mieleen kun Venezuelassa sellainen oli vähän yleistä;D

      Poista
    3. Varmaan se on täälläkin, mutta kun en tiedä tapoja, en uskalla mennä kokeilemaan. :-)

      Poista
  8. Johan oli mielenilmauksissa pauketta ja suhinaa. Ja silti kohtuullisen rauhallista eikä ollenkaan näyttänyt siltä, että homma ryöstäytyisi käsistä.

    Pidän peukkuja ja varpaita pystyssä kielenkääntäjän viisumin puolesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bolivialaisissa mielenilmauksissa on tosiaan vähän kumma ristiriita metelin ja rauhallisuuden kanssa. Metelistä päätellen voisi ajatella väkijoukossa olevan hyvinkin levotonta, mutta kuitenkin ihmiset käyttäytyvät yleensä varsin rauhallisesti.

      Kiitos peukuista ja varpaista! :-)

      Poista
  9. Vaadin ehdottamasti, että ensi äitienpäivä ikkunani alla laulaa mariachikuoro minulle ylistystä. Olen näköjään tyytynyt aivan liian vähään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :-D :-D

      Alkaa tosiaan äitienpäiväkortit tuntua vähän laimeilta mariachikuoroihin verrattuna. :-)

      Poista