Olen huomannut, että tärkeimmät asiat, jotka vaikuttavat nukkumiseeni ja unen laatuun, ovat ruokavalio ja kahvi. Jos haluan saada illalla unen päästä kiinni ilman että minun täytyy pyöriskellä sängyssä tuntitolkulla, on paras olla juomatta kahvia enää aamukahvin jälkeen. En voinut ensin uskoa, että kahvi voisi vaikuttaa uneeni niin suuresti, sillä saatoin ennen juoda kahvia vielä illallakin, eikä siitä seurannut mitään ongelmia. Kuitenkin aina niinä päivinä, kun olen juonut iltapäiväkahvit, nukahtaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa, ja on ollut lopulta pakko myöntää, että kahvilla on ihan selkeä yhteys nukkumiseeni. Mieli on illalla väsynyt, ja haluaisin nukkua, mutta kroppa on jotenkin ylivirittynyt. Se näkyy esimerkiksi runsaina säpsähtelyinä ja muina tahdottomina liikkeinä, jotka häiritsevät nukahtamista.
Toinen tärkeä nukkumiseeni vaikuttava tekijä on syöminen. Minulla on ollut vaikea suhde syömiseen 16-vuotiaasta lähtien, jolloin lakkasin erään tapahtuman seurauksena syömästä kunnolla. Varsinaista anoreksiaa minulle ei ehtinyt kehittyä, kun äiti sai järjestettyä minulle hoitoa, mutta siihen suuntaan olin ollut menossa. Kävin nuorisoterapeutilla parin vuoden ajan, vaikka en kokenutkaan saavani terapiasta mitään hyötyä, sillä terapia oli sellaista piirtelyä ja paskan jauhamista. Tykkäsin kuitenkin terapeutista, ja sekin tuntui kivalta, että sain jonkun jakamattoman huomion kokonaisen tunnin ajan. Nuo asiat kai motivoivat minua jatkamaan terapiaa.
Syömisongelmat loppuivat sillä haavaa, mutta ongelmien siemen oli jäänyt päähäni. Yhä edelleenkin, jos tulee vastaan sellaisia ongelmia tai vaikeuksia, joita en osaa käsitellä, siemen alkaa itää. Minulla ei muka ole nälkä ja ruoan ajatteleminenkin tekee pahaa, vaikka tosiasiassa alan rajoittaa syömisiäni, osin tiedostamattomasti. Pian ollaankin siinä tilanteessa, että paino on pudonnut kilotolkulla, ja luuni paistavat rumasti. Viimeksi näin kävi pari vuotta sitten, kun minulle tuli nivustyrä, enkä voinut harrastaa muuta kuin todella rauhallista ja varovaista liikuntaa, ennen kuin olin käynyt leikkauksessa ja toipunut siitä. Tyrä olisi nimittäin saattanut kureutua, ja seurauksena olisi pahimmillaan voinut olla suolen kuolio.
Koska en voinut harrastaa liikuntaa, aloin pelätä lihomista, ja tasapainotin tilannetta syömällä minimaalisen vähän. Painoni putosi lyhyen ajan sisällä 55 kiloon, eikä minun kroppani ole tuon painoisena mikään erityisen kaunis näky. Ukkeli yritti saada minut järkiini omalla suorasukaisella tyylillään ja tokaisi minun näyttävän ihan hirveältä, kun luuni törröttivät sillä lailla. Minun todellisuudentajuni oli kuitenkin niin hämärtynyt, että muistan ajatelleeni vain, että "sepä hyvä, enpähän ole ainakaan lihava". Nälkiintynyt ihminenhän elää täysin omassa todellisuudessaan, jossa on aivan eri säännöt ja prioriteetit kuin normaalien ihmisten maailmassa.
 |
| Sovituskopissa eilen. Miten olisi tällainen kiltin koulutytön paita? |
Olin jatkanut salilla käymistä ja tehnyt siellä PT:n ohjauksella varovaisia liikkuvuus- ym. harjoituksia, joita tyrän kanssa saattoi tehdä. Nekin piti kuitenkin lopettaa, kun meinasin pyörtyä porraskoneessa, vaikka tahti oli ollut erittäin rauhallinen. Aivan kirjaimellisesti tunsin, kuinka veri valui päästä jalkoihin. Sain juuri ja juuri estettyä pyörtymisen, mutta en voinut enää mennä salille, kun pelkäsin, että saattaisin seuraavalla kerralla pyörtyä ihan oikeasti. En voinut kertoa PT:lle todellista syytä, miksi meinasin pyörtyä, vaan sepitin hänelle jonkin tarinan. (Kerroin syyn kuitenkin myöhemmin, koska olen ajatellut, että on paras olla PT:lle ihan sataprosenttisen rehellinen. Muutoin hänen työnsä valuu ikään kuin hukkaan, jos hän ei tiedä, missä kulloinkin mennään.) Muistan kun ajoin salilta kotiin melkein itkien tuskasta, kun jalkani kramppasivat koko ajan niin pahasti, että auton polkimien polkeminen oli miltei mahdotonta. Puolen kilometrin matka ei varmasti ole koskaan tuntunut niin pitkältä.
Tuonkin syömiskriisin ohi päästiin, kun pääsin vihdoin sinne tyräleikkaukseen ja sen jälkeen taas liikkumaan. Oli muutenkin oikeastaan pakko ruveta syömään kunnolla, sillä olin silloin työharjoittelussa vaativalla osastolla sairaalassa, eikä nälkiintyneen ihmisen aivotoiminta ole todellakaan mitenkään terävää. Tunsin itseni ihan ääliöksi, kun en tajunnut ihan päivänselviltä tuntuvia juttuja, enkä todellakaan halua tuntea itseäni ääliöksi, jos vain voin sen jotenkin välttää.
En ole koskaan ollut lihava enkä edes ylipainoinen, mutta jotenkin oman kehon ja painon tarkkailu on saanut elämässäni aivan järjettömän suuren roolin. Olen vuosien saatossa kehittänyt itselleni monia kirjoittamattomia sääntöjä siitä, mitä saan syödä ja mitä en. Mieluiten syön kotona, joka päivä lähes samaa ruokaa, koska se tuntuu jotenkin turvalliselta. On monia ruoka-aineita, esimerkiksi pähkinät, avokado ja banaani, joita en voi syödä lainkaan, kun nehän sisältävät niin hirveästi kaloreita. Ruoka-ajatkin ovat tarkasti mielessäni määritellyt, koska jos syön esimerkiksi lounaan liian aikaisin, saattaisin syödä päivän aikana liikaa.
En missään nimessä haluaisi olla lihaksikas, koska minun silmissäni lihaksikkaat naiset näyttävät lihavilta, vaikka järkeni toki sanoo, että niin ei ole. Lihaksikkaat, paksut reidet ovat minusta hirveän rumat, enkä ymmärrä, kuinka kukaan haluaa vapaaehtoisesti tehdä itselleen sellaiset. En ikinä pystyisi katsomaan itseäni peilistä, jos jostakin kohtaa pullistelisi lihakset. Tämä kirjoituskin sai oikeastaan alkunsa Timo Haikaraisen eilisestä blogikirjoituksesta, jossa Timo kertoi asiakkaansa hankkineen yli neljä kiloa lihasta kolmen kuukauden aikana. Olin ihan kauhuissani, sillä minun kielelläni tuo ihminen oli lihonut neljä kiloa. Minulle on ihan sama, mikä painonnousun on aiheuttanut, läski vai lihas, kun fakta on se, että ihminen on lihonut. Minä lopettaisin liikkumisen siihen paikkaan, jos liikunta nostaisi painoani.
En ole myös koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, joille painon pudottaminen on vaikeaa. Mitä vaikeaa siinä muka on: jos syö tarpeeksi vähän, niin kyllähän paino tulee väkisinkin alas! Ei sitä ruokaa ole kukaan muu väkisin suuhun tunkemassa, vaan ihan itse sen jokainen sinne laittaa. Järjellä tietysti ymmärrän, että tällainen on epäterveellisin ja typerin mahdollinen tapa laihduttaa ja että oma ajattelutapani on erittäin häiriintynyt, mutta jos tarkoitus on kerran pudottaa painoa, ja paino putoaa, niin mitä väliä. En ole myöskään koskaan tajunnut puhetta ns. säästöliekistä. Minä en ole vielä sellaista liekkiä nähnyt, vaikka olen ollut kuinka pitkään kuinka vähällä ravinnolla. Kyllä minulta paino putoaa aina vain, vaikka en juuri mitään söisikään, ja putoaisi varmasti kuolemaan asti.
Minun ruokailusääntöni ja -rajoitukseni pätevät arkeeni, mutta silloin kun olen matkalla, kylässä tai ravintolassa, kaikki rajoitukseni lentävät taivaan tuuliin. Unohdan kalorit ja annan itselleni luvan syödä mitä haluan ja kuinka paljon haluan. Tästä seuraa uudenlaisia ongelmia. Kun näen kaikki kielletyt herkut, joita en saa normaalissa arjessa syödä, itsehillintäni katoaa aivan täysin, ja saatan syödä itseni lähes kipeäksi. Ylensyömisestä seuraa tietysti hirveä morkkis ja valtavat itsesyytökset, ja silloin aina päätän, etten koskaan enää tekisi samoin. Heh heh. Mässäilyistä seuraa usein myös itseni rankaisemista: kituutan seuraavina päivinä entistäkin pienemmällä kalorimäärällä tai liikun enemmän - mieluiten kumpaakin. Mitä kielletympi herkku, sitä suurempi himo: joskus minun alkaa tehdä kaupassa niin kamalasti mieli irtokarkkeja, etten pysty edes odottamaan, että saisin karkit maksettua, vaan olen jo syönyt puolet karkeista siinä vaiheessa, kun pääsen kassalle (olen sentään ensin punninnut karkit ja laittanut pussiin hintalapun).
Uskon, että nukkumisvaikeudet olivat kehoni tapa ilmoittaa, että näin ei voi jatkua. Onneksi ongelmaan oli olemassa helppo ratkaisu: sen kun vain rupeaisin syömään enemmän! Mitä luulette, miten hyvin se on minulta onnistunut?
Kun pohdin sitä, mikä olisi riittävä energiamäärä minulle, PT keksi, että tehdään minulle kehonkoostumusanalyysi, joka kertoisi myös energiantarpeeni. Analyysi paljasti kokonaisenergiankulutukseni olevan 2134 kaloria vuorokaudessa, vaikka valitsin suhteellisen alhaisen aktiivisuustason. Minun pitäisi siis lisätä energiansaantiani jopa 500 kalorilla, ehkä enemmänkin, jos liikunta on kovin rasittavaa. Kehonkoostumusanalyysissa mitattiin myös vyötärönympärykseni, ja turhamaisena ihmisenä olin kovin tyytyväinen, kun se oli 65 senttiä.
 |
| Napapaidat ovat palanneet. (En ostanut.) |
Ajattelin, että yritän ensin itsekseni muuttaa ruokavalioni energiapitoisemmaksi, mutta jos en pystyisi siihen yksin, menisin ravitsemusterapeutin tai muun vastaavan juttusille. Ostin kirjan nimeltä Intuitive Eating, ja ajattelin, että sen kun lukisin, niin elämäni muuttuisi. Kirjan kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin on käynyt suurimmalle osalle elämäntaito-opuksista, joita olen yrittänyt lukea: se jäi kesken. Olin kuitenkin jo ehtinyt ymmärtää intuitiivisen syömisen periaatteen, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että kuunnellaan kehon signaaleja ja syödään silloin kuin on nälkä, eikä kielletä itseltä mitään, vaan sallitaan itselle kaikki.
Otin siis periaatteekseni kehoni kuuntelemisen: söisin silloin, kun minulla on nälkä, ja söisin niin kauan, kunnes minulla ei enää olisi nälkä. Kuulostaa varsin yksinkertaiselta, vai mitä? Kuitenkin tällaiselle ihmiselle, joka on kadottanut yhteyden kehonsa signaaleihin jo kauan sitten, oman nälän tunnistaminen ja siihen luottaminen on tuottanut suuria vaikeuksia. Miten minulla voi olla taas nälkä, vaikka söin juuri äsken? Miksi en tunne oloani kylläiseksi, vaikka söin niin ja niin paljon? Onko tämä, mitä tunnen nälkää, vai onko minulla ehkä jano? Jos kuuntelen nälkääni, alkaako kehoni vaatia ruokaa koko ajan? Tuleeko minusta lihava?
Alkuun homma sujui kohtuullisen hyvin, ja opettelin syömään jopa manteleita. (Ensin toki punnitsin, kuinka paljon kymmenen mantelia painoi ja laskin, kuinka monta kaloria ne sisälsivät.) Yritin kuunnella, mitä kehoni kertoi minulle: jos minun teki mieli parsakaalia, söin parsakaalia, ja jos teki mieli juoda tuoremehua, join tuoremehua. Söin heti liikunnan jälkeen jotakin ja huolehdin siitä, että minulla oli varmasti riittävästi energiaa, kun rupesin harrastamaan liikuntaa. Varmistin, että minulla oli aina kassissa mukana välipalapatukka, ja söin patukan aina, kun tunsin itseni nälkäiseksi, jos muuta ruokaa ei ollut sillä hetkellä saatavilla. Rupesin myös syömään ennen nukkumaankäymistä pienen iltapalan varmistaakseni, etten heräisi yöllä nälkään.
Jossakin vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että olin huomaamattani palannut vanhoihin ajattelutapoihini ja tullut vieläkin hullummaksi kuin ennen. Samalla kun yritin syödä määrällisesti enemmän, olin muuttanut ruokani entistä energiaköyhemmäksi. Söin esimerkiksi kalan kanssa keitettyjä kasviksia, kun olin ennen saattanut syönyt riisiä. Vertailin kaupassa eri leipien kalorisisältöjä ja valitsin sen leivän, jossa oli kymmenen kaloria vähemmän kuin toisessa. Kun ostin saunasiiderin, valitsin sellaisen, josta en edes pitänyt, koska siinä oli yksitoista kaloria vähemmän kuin siinä toisessa, jonka olisin oikeasti halunnut. Vähensin hiilihydraattien syömistä, ja jätin suolankin ruoanlaitosta kokonaan pois, ettei suola vain turvottaisi (ainaiset silmäpussit hävisivät muuten tämän seurauksena!). Vaikka en laske päivittäistä energiansaantiani, olen kuitenkin kaloreista koko ajan hyvin tietoinen. En uskalla ostaa mitään, ellen tiedä, kuinka monta kaloria se sisältää.
Minusta tuntuu, että tasapainoilen koko ajan jollakin trapetsilla, ja olen koko ajan riittävän energiansaannin rajoilla. Jos pikkuisenkin vähennän energiansaantiani, se näkyy heti yöunissani. Näin kävi esimerkiksi, kun tulin taannoin syöneeksi vanhempieni luona aivan liikaa ja turposin kuin pallo. Kotiin päästyäni minun piti tietenkin aloittaa kunnon dieettiruokavalio, ja neljän, viiden vuorokauden jälkeen nukkumiseni alkoi kärsiä. Uneni muuttui kevyeksi ja häiriintyneeksi, ja rupesin heräilemään taas neljän aikaan muka ihan pirteänä. Nykyään on siis näköjään niin, että jos haluan nukkua, minun on pakko syödä riittävästi. Jos en syö, en nuku, ja jos en nuku, en jaksa liikkua, tai ainakaan en nauti liikunnasta yhtään. Mutta ehkä on hyväkin, että kehoni ilmoittaa minulle, etten voi kohdella sitä enää ihan miten sattuu.
Olisin halunnut kirjoittaa selviytymistarinan tyyliin "kuinka selätin vuosia kestäneet syömisvaikeudet", mutta koska vaikeudet näyttävät jatkuvan edelleen, en voi sellaista kirjoittaa. Tällä hetkellä näyttää myös siltä, että tämä ruoan kanssa pelleily ei ole loppumassa ihan lähiaikoina, joten sitä selviytymistarinaakin saadaan varmasti odotella vielä hyvä tovi.
Tämä oli varmasti kovin ankeaa luettavaa, enkä tiedä, miksi tämän edes kirjoitin. Ehkä siksi, että tosiasiat ovat tosiasioita, eivätkä ne kieltämällä muuksi muutu.
P.S. Muistakaahan syödä hyvin! 😛
Et ole varmasti ainoa joka samojen ongelmien kanssa painii päivästä toiseen.Mutta kuulostaa kovin kontrolloidulta elämäsi kalorien suhteen ja mietinkin sen alkua eli kun olit 16v, ehkäpä se tapahtuma ei ole vielä sinut sinun kanssasi. Ihminen voi kontrolloida itseään niin monin eritavoin ja yksi on ruoka, itsetunto jne ovat koetuksella. Oma murrosikä ja siellä tapahtuvat vaikeat asiat jättävät lähtemättömiä jälkiä ja niistä pääsee eroon vain ja ainoastaan ne hyväksymällä kuuluvaksi nyt jo menneisyyteen.Kuten itsekin sanot, et voi enää kohdella elimimistöäsi miten sattuu, se alkaa jo huomautella ja mitä enemmän ikää tulee sitä vaikeampaa voi olla. Kun aikoinaan olin hoitamassa vaikeitakin tilanteita jäi mieleeni erään konkarin kysymys eräälle potilaalle, miksi? Ja hänelle kelpasi vain ja ainoastaan totuus. Ja se totuus olikin vaikea sanoa ääneen, mutta se helpotti ja auttoi eteenpäin. Moni ei kykene totuutta sanomaan. Eli se ongelman ydin, mistä kaikki sai alkunsa. Kaikkea hyvää sinulle ja on hienoa että voit kirjoittaa näistä vaikeistakin asioista julkisesti!
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että olen varsin sinut tuon 16-vuotiaana tapahtuneen elämänmuutoksen kanssa, mutta siitä juontuvien muiden, toissijaisten tunteiden kanssa en todellakaan ole sinut. Uskon, että pystyisin tunnistamaan kaikkein vaikeimmat tunteetkin (siis sen ydinongelman), jotka tämän syömisongelman taustallakin ovat, mutta en jaksa enkä halua ajatella niitä, sillä se tuntuu niin kovin raskaalta. Eikä siitä mitään hyötyä olisikaan, kun en kumminkaan osaa niille tunteille mitään tehdä. Toisaalta silmien sulkeminen ja asioiden vältteleminen on ehkä vieläkin pahempaa kuin neuvottomuus vaikeiden asioiden edessä, ja se saattaa tuoda mukanaan monia uusia ongelmia, kuten minullekin on nähtävästi käynyt.
PoistaOlen tajunnut sen, että syöminen/syömättömyys on minulle ihan selkeästi tapa kontrolloida elämääni. Kun elämänhallinta tuntuu muuten luisuvan käsistäni, on sentään syöminen, johon pystyn vaikuttamaan ja jota pystyn itse hallitsemaan. Se tuo vaikeissa tilanteissa jollakin kierolla tavalla tyydytystä.
Kiitos, Esther Helmiä. <3
Mun on nyt pakko sanoa, että tää tuli kyllä ihan täytenä yllätyksenä. Minä kun olen saanut sellaisen mielikuvan, että syöt tosi mielelläsi ja paljon aina kun vaan on tilaisuus. Ja välillä ihmetellytkin, että mihin ihmeeseen saat kaiken sen ruuan mahtumaan, kun olet niin hirmu hoikka. Mutta siis mielikuva on varmaan tullut juurikin sun lomareissupostausten perusteella, jolloin oikeasti oletkin syönyt enemmän kuin normaalisti. Tai siis paljon enemmän...
VastaaPoistaJotenkin en osaa nyt kirjoittaa mitään järkevää, koska uskon, että se on totta, että syömishäiriöistä kärsivän ajattelumalli on ihan omanlaisensa, eikä siihen ihan helposti (jos ollenkaan) pysty vaikuttamaan. Olen nimittäin käynyt samaa asiaa läpi yhden ystävän kanssa, jonka tytär on anorektikko ja äiti ihan epätoivon partaalla, kun ei kertakaikkiaan pysty auttamaan tyttöä takaisin normaaliin elämään, vaikka on tehnyt ihan kaikkensa. Voi että sentään. Kyllähän mua nyt entistä enemmän huolettaa se, että et saa tarpeeksi ravintoa. Siis ihan oikeaa välttämätöntä ravintoa, eikä vaan mitä tahansa vatsan täytettä. Toivon niin, että hakisit ihan oikeasti asiantuntija-apua ennenkuin sun kroppa ja elimistö joutuu lopullisesti liian koville <3.
Ja sen olen itsekin huomannut, että jos en syö kunnon iltapalaa (sellaista, missä on sekä hiilihydraatteja että proteiinia), en myöskään nuku. Niin kävi just viime yönä, kun vetelin illalla pussillisen mikropopcorneja ja ajattelin, että tuskin tässä nyt muuta tarvii enää syödä, mutta ihan pyörimiseksi ja hereilämiseksi meni yö. Plus että aamulla kyllä näki silmäpusseista, että suolaa on syöty enemmän kuin laki sallii. Joskus sitä vaan toimii itseään vastaan, vaikka ihan hyvin tietää, mitä siitä seuraa, mutta sun syömisongelmat on kyllä nyt sellaista luokkaa, että ihan oikeasti olen huolissani, että kuihdut vallan <3.
Ja vaikka tää nyt tuntuu ihan typerältä tähän loppuun, niin mun on ihan pakko kysyä, missä sovitit tuota "kiltin koulutytön paitaa"? Se on just mun unelmavaate. Ja sopii sulle todella hyvin <3.
Ehkä tämä postaus toimiikin sitten hyvänä esimerkkinä siitä, että totuus voi olla aivan toinen kuin millaisen kuvan blogista voi saada. Onhan täällä nähty tosiaan vaikka minkäläistä pöperöä, mutta ne kuvat ovat kuuluneet niihin “juhla”hetkiin. Ei täällä ole hirveästi mun arkiaterioiden kuvia tainnut vilahdella.
PoistaSyömishäiriöinen pitää niin tiukasti kiinni omista säännöistään ja tavoistaan, että on tosiaan ihan sama, mitä joku muu sanoo. Muut ihmiset tarkoittavat yleensä pelkästään hyvää sillä, että puuttuvat asiaan, mutta syömishäiriöisen on vaikea tätä ymmärtää. Esimerkiksi silloin kun minulla on ollut niin sanotusti tilanne päällä, olen vain halunnut saada elää elämääni rauhassa. Miksi muut eivät anna minun elää niin kuin minä haluan, kun enhän minäkään puutu heidän elämäänsä? Ja kun on tarpeeksi kauan elänyt tietyllä tavalla, on vaikeaa, ellei mahdotonta, muuttaa tapojaan, koska muutos tuntuu niin valtavan pelottavalta.
Tiedän yhden anoreksia-tapauksen, joka päättyi todella surullisesti, ja sydäntäni särkee, kun ajattelen sitä vanhempien tuskaa, neuvottomuutta ja voimattomuutta, jota he tuntevat oman lapsensa sairauden edessä. Vielä pahemmalta tuntuu siitä syystä, että olen kokenut myös asian toisen puolen, ja tiedän, että anorektikkoa päättäväisempää ja kurinalaisempaa ihmistä saa hakea. Toivon sydämestäni voimia ystävällesi sekä myös sinulle, joka tilannetta läheltä seuraat. Kunpa kaikki muuttuisi taas paremmaksi!
Minun on hirveän vaikea hakea asiantuntija-apua, koska olen yhä sitä mieltä, että en sitä tarvitse. Pärjään yksinkin, ja voin muka koska tahansa muuttaa ruokavalioni ja unohtaa kaikki sääntöni, jos vain niin haluan. Että kaikki on muka vain omasta halustani kiinni. Ja niin moneen kertaan on nähty, että näin ei ole.
En minä tässä mihinkään kuihtumassa ole. <3 Tulee kuitenkin syötyä ulkona sen verran usein, että se varmaankin tasapainottaa tätä mun varsin askeettista arkeani. Tykkään myös liikunnasta niin paljon, että jo senkin takia pitää syödä edes sen verran, että jaksan liikkua ja pystyn myös nauttimaan liikunnasta. Ja olisihan se ihan kiva saada nukutuksikin. Yritän syödä nykyään aina, kun minulla on nälkä, ja siksi onkin vähän hämmentävää, jos käy niin kuin esimerkiksi tänä aamuna, että olin taas puoli neljän aikaan muka ihan pirteä, enkä saanut sen jälkeen oikein enää unta. Söin eilen omasta mielestäni riittävästi, mutta ehkä se ei sitten riittänytkään, kun kävin eilen uimassa pitkän lenkin, ja saattoihan se ruokakin olla taas varsin “terveellisesti” valmistettua. Olen tainnut tulla täysin sokeaksi. Joskus oikein raivostuttaa, että olen saanut tällaisenkin typerän ongelman kehitettyä, enkä näytä pääsevän ongelmasta eroon.
No perskules, nyt harmittaa, etten ostanut sitä kiltin koulutytön paitaa. Minusta se näytti päälläni liian, no... kiltin koulutytön paidalta. :-D Sovitin sitä Zarassa. Sopisi sinulle varmasti tosi hyvin ja on jotenkin sinun tyylisesi. :-) Pitäisköhän munkin mennä ostamaan tuo, niin oltaisiin (ehkä) samikset? :-D
Halaus sinulle! <3
Jooooo. Voitais sit järkätä treffit, joissa pitää tunnistaa toinen puserosta :D. (Heti, kun keksin, missä on lähin Zara, käyn ihan varmasti ostamassa tuon. Oli ihan niin just mun(kin) näköinen).
PoistaJa hyvä sentään kuulla, että kuitenkin välillä syöt reilummin. Ja pärjäätkin tottakai, mutta voi kunpa sun mieli nyt yhtäkkiä päättäisi alkaa kohdella itseäsi paremmin. Halaukset täältä kans <3
Ei tarvittaisi ainakaan mitään ruusuja rintapielessä. :-D
PoistaTurussa näkyy olevan ainakin Zara. Kun etkös sinä asunut F:llä alkavassa kaupungissa. :-)
Sitä minäkin toivon, että jotenkin yhtäkkiä valaistuisin ja alkaisin elää ihan toisella tavalla. Tai ehkä on parempi olla toivomatta mitään, koska elämällä on tapana täyttää toiveet, eikä aina ihan sillä tavalla kuin itse toivoisi.
8vuotta sitte otin ruakavaliosta pois kaikki kolhydratit (LCHF dietti) , vuoden päästä sain vakavan masennuksen . Rupesin syömään kolhydraatteja, masennus hävis. En ikinä ole ollu masentunu ennen tai jälkeen LCHF diettiä .
VastaaPoistaHiilihydraatit ( kolhydraatit) ☺
PoistaUskon siihen, että ruokavaliolla on erittäin suuri vaikutus siihen, kuinka voimme henkisesti, joten voin myös hyvin uskoa, että hiilihydraattien puute voi aiheuttaa jopa masennuksen. Hyvä, että masennuksen syy selvisi! En itse ole koskaan tajunnut karppaamista (siis hiilihydraatitonta ruokavaliota), enkä muitakaan ääri-ilmiöitä. En ymmärrä sitäkään, kuinka pystyy harrastamaan liikuntaa, jos ei ole niitä hiilihydraatteja energianlähteenä. En tosin ole perehtynytkään asiaan mitenkään erityisesti, koska ei ole ollut tarvetta eikä kiinnostustakaan.
PoistaMinä olisin epäilemättä syömishäiriöinen, jos pystyisin. Mutta en vaan pysty. Minä repsahdan jatkuvalla syötöllä ja laihduttaminen on ihan mahdotonta. Jos saisin kilon pois, tulisi se huomenna tuplana takaisin. Siltikin (tai siitä syöstä) ruoka ja syöminen ja kilot pyörii toistuvasti mielessä. Sen ylensyömisen osaan kyllä, aina buffeteissa. Ruoasta nauttimisen, ihan varmasti. Arkena sentään syön ihan kohtuullisia määriä. Joinakin päivinä varmaan suositeltua vähemmänkin. Mutta en koskaan niin montaa päivää peräkkäin, että se näkyisi puntarilla. Ja minulle ei edes ole tapahtunut mitään traumaattista. En tiedä, että onko tämä painon kyttääminen siitä, että perhepiirissä on sairaalloisen lihavia ihmisiä ja sitä vierestä seuranneena on kai tullut takaraivoon se ajatus, että kun ei tuohon pisteeseen itseään päästäisi?
VastaaPoistaHyvä ruoka, parempi mieli.
On sitten varmaankin hyvä, ettet pysty kituuttamaan ja laihduttamaan, koska se säästää sinut monelta pahalta. Mutta jatkuva painon kyttääminen on sekin todella rasittavaa ja kuluttavaa, kun ei ole koskaan muka hyvä sellaisenaan.
PoistaMinä uskon, että painon kyttääminen voi hyvinkin juontua siitä, että on nähnyt lähipiirissä varoittavia esimerkkejä, mihin ylipaino kaikkine seurauksineen voi johtaa. Olen miettinyt, kuinka paljon omalla kohdallanikin voisi olla kyse tuosta, ja olen tullut siihen tulokseen, että se on ainakin yksi osasyy. En todellakaan halua, että suoneni ahtautuvat niin pahasti, että joudun lopulta ohitusleikkaukseen. Vaikka jos sellainen on tapahtuakseen, niin eihän sitä lopulta välttämättä mikään estä, vaikka eläisi kuinka “terveellisesti”.
Lisäksi painon kyttääminen on minusta myös erittäin valitettava nykyajan ilmiö, ja ainakin minua ahdistavat kaikki iltapäivälehtien ja somen treenaus- ja laihdutuskertomukset, jotka antavat epäsuorasti ymmärtää, että ihminen ei kelpaa, ennen kuin on laiha ja timmissä kunnossa. Kun omat ajatukset pyörivät jo ennestäänkin niin paljon syömisen ympärille, pää meinaa joskus räjähtää kaikkien tuollaisten juttujen takia. Tulee mieleen, että eikö ihmisillä ole todellakaan muuta ajateltavaa kuin oma ulkonäkönsä ja syömisensä – itseni mukaan lukien. Tahdon palata heinäpeltoaikaan, jolloin syötiin läskisoosia ja pullapitkoa ilman tunnontuskia!
Todellakin: hyvä ruoka, parempi mieli. Jos vain siitä ruoasta ei vain tarvitsisi aina kantaa niin suurta syyllisyyttä.
Tässä oli paljon tuttua,sillä samassa iässä kuin sinä olin minäkin menossa vaaralliseen suuntaan eli kohti anoreksiaa (ehkä) .Kuukautiset jäivät pois vuodeksi,ja silloin ulkomailla asuvat vanhempani,jotka tulivat kotimaahan käymään,niin äiti huomasi asian ja vei heti naistenlääkärille,joka pelotteli sen verran että tulin jotenkuten järkiini,mutta hieman vääristynyt suhde on minullakin ollut ruokaan vuosien aikana,ja kontrollointi sen suhteen.tosin tiedän aika hyvin mistä ja miksi se on alkanut.Lihosin parin viimeisen vuoden aikana reilusti,enkä enään kontrolloi samalla tavalla kuin ennen,mutta jotain on kuitenkin jäljellä...Esim. tykkään leipoa ja blogissani on leivontaohjeita,mutta leivon vaan jos voin olla varma että joku syö leipomukseni;D
VastaaPoistaKahvi vaikuttaa ainakin minun unenlaatuuni,enkä juo kahvia ,ellei se ole kofeiinitonta,klo 16 jälkeen. Jos juon illalla kahvia se selvästikin vaikuttaa nukahtamiseeni.
Kiltin koulutytön asu näyttää tosi hyvältä päälläsi:)
Todella ikävää, Jael, että sinäkin olet kokenut tällaista. Murrosikä taitaa olla aika herkkää aikaa syömishäiriöiden syntymiselle, vaikkei olisikaan haastetta lisääviä tekijöitä, kuten minulla.
PoistaMinulla on ihan sama tuon leipomishomman kanssa: tykkäisin hirveästi leipoa, mutta jos leivon arkiolosuhteissa (=minulle ja ukkelille), joudun syömään lähes kaiken yksin, eikä se hirveästi houkuta.
Hyvä vinkki tuo kofeiiniton kahvi! Minä olen juonut aamun jälkeen vain vihreää, valkoista tai rooibos-teetä. Olisi todella kiva, jos voisi juoda kahvia ilman sen piristävää vaikutusta!
Kiitos, Jael. Pitänee mennä ostamaan tuo kiltin koulutytön asu. :-)
Ensin luin tätä analyyttistä tekstiä hyvin hämmentyneenä: miten noin voi olla, että noin hyvin ymmärtää ja tietää asian, mutta silti ei toimi tietonsa mukaan. KUNNES hupsheijaa vaan, napsahti, että hehhee, niinhän itsekin teen - mutta vain päinvastoin. Tiedän ihan hyvin, miten syödä terveellistä ja sen verran vähemmän, että pääsisin alkavasta keskivartalolihavuudestani. Mutta vaikka tiedän, niin... Että samassa veneessä, mutta eri päässä :)
VastaaPoistaIhminen on tosiaan siitä ihmeellinen, että vaikka hyvin tietää kaikki suositukset ja terveellisen elämän salat, niin silti sitä elää ihan eri tavalla. Kummallista.
PoistaHienoa etta kirjoitat tasta asiasta. Voisin sanoa tahan etta kylla se siita ja ala syömaan nyt vaan mutta voin kuvitella ettei siita ole muuta hyötya kun korkeintaan kauhea v......s. Voisin jotenkin kuvitella etta kaikki liittyy tietynlaiseen kontrollinhakuisuuteen ja kokemuksesta tiedan etta silta tielta on vaikea paasta pois muttei mahdotonta, paasee! Halit!
VastaaPoistaKiitos haleista, Petra. Kun on tällainen jästipää, niin ei tässä tosiaan auta, vaikka kuka sanoisi mitä. Itsestä pitäisi löytyä motivaatio ja halu muutokseen, mutta en vain ymmärrä, miten se löytyisi.
PoistaBlogiharrastukseni päätyttyä minusta on tullut tällainen taustalukija mutta kommentoinpa vähän. Minä olen kirjoituksistasi aiemmin päätellyt että sulla on syömisjuttuja, jotenkin sun buffetinnostuspostaukset (siis mikä sana!) yhdistettynä sellaisiin pieniin viitteisiin miten ruoasta olet puhunut ja se että liikunta on sinulle niin tärkeää, toi mieleen erään vanhan ystäväni.
VastaaPoistaMinut itseni on syömishäiriöltä pelastanut syvä liikunnan inhoni ja aivokemiani jonka ansiosta en addiktoidu koskaan mihinkään. Dieettaillut olen kuitenkin siinä 20 vuotta. Kerran olin teininä esimerkiksi kuukauden syömättä. Join vain vettä. Kyllä siinä laihtui joka oli tavoitteeni mutta inhosin joka hetkeä ja odotin kieli pitkällä herkkuruokia joita saisin lopulta syödä. Nykyään suhtaudin painonpudotukseeni tieteellisesti ja lasken peruskulutukseni tietäen mihin päivään mennessä haluan olla tavoitepainossa ja lasken sen mukaan päivän kalorit. Noudatan laihista kurinalaisesti mutta sen jälkeen palaan kiitollisena normaalisyömisten pariin ilman mitään ongelmaa. Näiden kuurieni tarve on ihan vaan siinä että talvisin pyöristyn omaan makuun liikaa ja jos en jossain vaiheessa karista niitä muutamaa liikakiloa niin kyllähän ne vuosikausien kuluessa kertyisivät ongelmaksi asti.
Olen myös sinänsä sellainen boheemi hulttio että kurinalaisuus ja sääntöjen (myös syömissääntöjen) noudattaminen on vastoin perusluonnettani ja ydinminääni joten dieettailuni ei tuo ongelmia.
Sen sijaan tuntemani syömisongelmaiset ovat kaikki itseään kohtaan aika ankaria ja anteeksiantamattomia. Että jos jotain päätetään niin se pidetään vaikka sattuisi henkisesti tai fyysisesti! Itse vastaavassa tilanteessa ajattelen että noo, suunnitelmat muuttuvat ja skippaan ilomielin sen suunnitellun lenkkeilyn tai suklaalakon. En oikein tiedä miten sitä piirrettä voisi muuttaa koska itselleni on niin luontaista ajatella että haluan olla itselleni hyvä ja kiltti koska ei kukaan muu koskaan voi olla minua kohtaan niin rakastava kun itse voin olla itselleni. Eli en osaa olla itselleni julma tai epäystävällinen.
Ehkä voisit kun himoliikuntahalu tai ruokarajoitusjuttu esiintyy sun elämässä, katselisit itseäsi ulkopuolisena henkilönä joka on sun holhouksessa. Olen sanonut että aikuisen ihmisen pitää olla oman itsensä äiti ja isä. Eli pidä itsestäsi yhtä hyvää huolta kuin pitäisit vaikka pikkusisaruksesta tai lapsesta. Kun alkaa arjessa ajattelemaan niin, niin huomaa että itselleen on helpompi olla armollinen.
Tuo sinun profiilisi punainen sydän ilahduttaa minua aina kovasti, kun näen sen. :-)
PoistaMinä taas olen vähän sellainen joko-tai -ihminen: joko teen jotakin hirveästi tai sitten en tee ollenkaan. Sama pätee tähän syömiseenkin: joko syön äärimmäisen kurinalaisesti tai sitten vedän ruokaa napaani kaksin käsin esimerkiki juuri jossain buffetissa. Sellaista kultaista keskitietä on ihan hirveän vaikea löytää.
Tuollainen tieteellinen painonpudotus kuulostaa hyvältä. Ehkä minunkin pitäisi laskea tarkasti, mitä ja minkä verran voisin syödä, jotta tarvittava kalorimäärä päivän aikana täyttyisi. Se tuntuisi jotenkin turvalliselta ajatukselta. Taidan tehdä niin, vaikka inhoankin sydämeni pohjasta sitä kalorien laskemista.
Tuo mitä sanoit, että "kukaan muu koskaan voi olla minua kohtaan niin rakastava kun itse voin olla itselleni" kuulosti jotenkin tosi hyvältä ja kauniilta ajatukselta. Kunpa minäkin osaisin ajatella noin. Ongelma on ehkä siinäkin, että en koe olevani itselleni julma tai epäystävällinen, kun elän, miten elän. Tämä on minulle normaalia, enkä oikein muusta tiedä, saati sitten, että osaisin suhtautua itseeni toisella tavalla.
Kiitos, annoit paljon ajattelemisen aihetta!
Hyvä kirjoitus!
VastaaPoistaMinä kärsin ihan päinvastaisesta. Rakastan ruokaa, syön kaikki ateriat ja reilun kokoisina ja olen perso makealle. Terveydellisistä syistä minun pitäisi laihduttaa 15kg, mutta minullahan ei ole ruuan edessä minkäänlaista selkärankaa.
Kiitos, Rouva Kepponen.
PoistaMinä olen ruoan kanssa niin fanaattinen ehkä siksikin, että pelkään juuri tuota tilannetta, että pitäisi laihduttaa terveellisistä syistä. Että parempi kai kiduttaa koko elämä kuin joutua laihduttamaan.
Voi Satu... Minua vähän itketti kun luin tämän postauksesi. :´(
VastaaPoistaMutta nostan hattua sille, että olet noin inhorehellinen suorastaan. Toivon, että löytäisit jonkun ratkaisun tähän ongelmalliseen suhteeseen vaikka jonkun ammattilaisen kanssa, mutta tiedän, että monilla suhde ruokaan on se maailman vaikein suhde. En siis osaa auttaa, mutta kiitän, että annoit minulle postausaiheen. Ja hei, tuo paita sopii sinulle todella hyvin! :)
Kiva jos sait tästä aiheen postaukseen! Painoon ja syömiseen liittyvät asiat taitavat koskettaa nykyaikana (valitettavasti) useimpia meistä.
PoistaKai mä olen niin kyllästynyt tähän elämäntyyliini ja ajatusmaailmaani, etten enää välitä kaunistella asioita. Että parempi sitten olla vaikka inhorealistinen. Tosin olisin voinut olla vieläkin inhorealistisempi, mutta eiköhän tässäkin ollut tarpeeksi. :-D
Katselin tänään taas ravitsemusterapeuttien yhteystietoja, mutta en vain jostain syystä saanut varatuksi aikaa sellaiselle. On ihan jumalattoman korkea kynnys hakea apua, varsinkin kun epäilen, että siitä ei olisi apua kuitenkaan. Jos on sekoillut syömisensä kanssa yli parikymmentä vuotta, niin miten sitä pystyisi muka muuttamaan ajatusmaailmansa yhtäkkiä toiseksi?
Minullakin on ollut Annukan tapaan mielikuva, että sinulle maistuu ruoka ei ole sen suhteen ongelmia ja tykkäät itsekin kokata. Olen seurannut blogiasi muistaakseni siitä lähtien kun sen aloitit (sittemmin on ollut taukoa, kun lopetin itse blogini ja bloggaamisen joksikin aikaa) ja tokihan ihminen muuttuu eikä blogissa muutenkaan kerrota kaikkea.
VastaaPoistaTuttuja nuo ajatukset. Ihmisellä voi olla anorektisia ajatuksia, vaikka ei varsinaisesti sairastaisi anoreksiaa. Itse olen sairastanut anoreksian ja ollut sen takia hoidossa: ne tietyt ajatukset eivät välttämättä koskaan poistu kokonaan päästä, mutta niiden kanssa voi oppia elämään - ja nauttimaan ruuasta ja muistakin asioista. :)
Tsemppiä!
Kiva kuulla, että olet jaksanut seurailla blogiani noin pitkään. :-) Minäkin olen seuraillut sinun blogiasi, mutta olen nykyään niin järkyttävän huono lukemaan kirjallisuutta, ettei ole kirja-asioihin oikein mitään kommentoitavaakaan.
PoistaOlen saattanut joskus epäsuorasti viitata ongelmiin syömisen kanssa, mutta en ole koskaan läväyttänyt tätä sontaa kerralla ruutuun. :-) Ettei ole ihmekään, jos suhteestani ruokaan on saanut ihan toisenlaisen käsityksen.
Hienoa, että olet voittanut anoreksian ja jopa oppinut nauttimaan ruoasta! On lohduttavaa kuulla, että vaikka anorektisia ajatuksia ei saisikaan koskaan täysin nitistettyä, niiden kanssa voisi oppia elämään.
Kiitos tsempeistä ja mukavaa viikonloppua!
Kello viiden tee syanideineen taitaa olla sinulle tutumpi. Nykyään lätisen lähinnä kirjoista. :D
PoistaMinusta 1600-1800 kaloria on upea määrä (ja ehdottomasti ei-riittävä paljon liikkuvalle), mutta jos nukkuminen/unensaanti sen takia vaikeutuu, niin ehdottomasti kannattaa lisätä energiansaantia.
Juu, Syanidi kuulostaa hyvin tutulta. :-)
PoistaNuo 1600-1800 kalorin päivät ovat hyviä päiviä arjessani, sillä on myös päiviä, jolloin jään (ehkä reilustikin) tuon alle. Ei ole muka aikaa syödä, ei ole nälkä, tai syön sitten kun olen tehnyt sen ja sen jutun... riittäähän näitä selityksiä. Pahinta on se, että oikeastaan nautin siitä, kun huomaan pärjääväni ilman ruokaakin. Että mitäs sillä ruoalla, sehän on ihan yliarvostettua.
Kovasti toivon, että pääsisit syömisen kanssa tasapainoon. Kun osaat noin hyvin sanallistaa tilannettasi, voisi kuvitella, että jonkun ammattilaisen kanssa ajatusmallien käsittelystä voisi olla apua. Vaikka tuo nuoruuden kokemuksesi ei niin hyödylliseltä tuntunut, ehkä silloin ei vaan aika, henkilökemiat tai käsittelytapa osunut kohdilleen. Tietenkin tällaisena blogin lukijana saan seurata vain pieniä välähdyksiä elämästäsi, enkä voi tietää enempää. Varmasti kuitenkin yllättävän monella meistä on -sen näennäisesti hyvin sujuvan arjen taustalla- erilaisia häritseviä ajatusmalleja ja tapoja, joista muutokseen pyrkiminen yksin voi olla ylivoimaisen vaikeaa. Liittyivät ne sitten ruokaan tai ihan johonkin muuhun. Outi
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta, Outi. Viisaita kirjoittelit.
PoistaOlen tullut pikkuhiljaa samaan lopputulokseen, että ulkopuolisen näkemyksestä olisi varmasti apua. Silloin nuorena suurin este oli se, että olin itse niin solmussa kuin ihminen vain voi olla. En osannut tunnistaa tunteitani enkä puhua niistä kenellekään. Minun oli myös melkein mahdotonta luottaa toiseen ihmiseen ja minulla oli aivan valtava miellyttämisen tarve. Piti jatkuvasti arvioida omia sanomisiani ja omaa käytöstäni toisen ihmisen kautta: tulenko hyväksytyksi ja pidetäänkö minusta. Ei todellakaan mikään kovin hedelmällinen lähtökohta terapian onnistumiselle!
Olipa ikävä kuulla, että painiskelet tällaisten ongelmien kanssa yhä. Sinällään minua ei yllätä, että ihmisillä on ongelmia syömisen kanssa, koska sitä ei useinkaan näe päältä päin, ja syömisongelmat ovat niin tavallisia. Toivon kovasti, että voisit saada jotain kautta apua ongelmaasi.
VastaaPoistaOma suhteeni syömisiini on yhä ongelmallinen niin kuin on ollut jo yli 20 vuotta (https://mielekasmiellekartta.wordpress.com/2016/08/14/20-vuotta-syomishairioista-ajattelua/), mutta olen niin kyllästynyt syömisongelmiin, että en enää välitä samalla tavalla kuin ennen. Herkuttelen paljon ja nautin ruoasta. Huonompina hetkinä meinaan kyllä tuntea syömisistä syyllisyyttä ja ajatella, kuinka läskiltä näytän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, kuinka pidin itseäni läskinä vähän päälle 40-kiloisenakin. Minulla on lievä kehodysmorfia, enkä siksi näe todellista fyysistä itseäni. Sen puolesta on siis ihan sama, mitä painan ja kuinka hoikka olen.
Sinun kohdallasi minua surettaa, että ongelma ei ole lieventynyt/hävinnyt, vaikka ikää ja kokemusta on jo jonkin verran. Olen nimittäin toivonut omalla kohdallani, että nimenomaan "aika parantaisi haavat". Tosin ikää ja kokemusta on jo minullakin, enkä todellakaan ole syömisongelmista päässyt. Uskon kuitenkin todella, että pääsen niistä vielä joskus eroon. Se edellyttää jatkuvaa tietoista ja rakkaudellista ajattelua. En kohtele muita kaltoin, miksi siis kohtelisin itseäni? Luulen, että oman itsensä kehittäminen juurikin rakkaudella, ja todellisen sisällön löytäminen elämään parantavat ihmisen pikkuhiljaa. Ja harjoitella pitää. Ongelmat eivät katoa päivässä, viikossa tai vuodessakaan. Rakkautta ja tietoisuutta täytyy pitää yllä koko ajan, ja tunnistaa, kun ne unohtuvat, ja tuoda ne saman tien takaisin. Itse onnistun tässä vähän väliä paremmin, joskin huonoja kausia yhä on. Paljon tsemppiä sinulle! ❤
Kiitos pitkästä kommentistasi. Kävin lukemassa vanhan kirjoituksesi, ja tunsin melkein suuttumusta painoasi kommentoineita ihmisiä kohtaan. Nuorena (miksei tietysti vanhanakin) sitä on niin hirveän herkkä ulkonäköönsä kohdistuville kommenteille, enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tajua pitää ajatuksiaan omana tietonaan. Minulla ei ole nuoruudesta vastaavanlaisia omakohtaisia kokemuksia, mutta muistan, että isoäidilläni oli tapana kommentoida erään serkkuni painoa ja sitä, kuinka tämä oli lihonut (eikä serkku edes ollut mielestäni lihava). En ymmärtänyt, miksi isoäiti edes kiinnitti serkun painoon huomiota, sillä ihmisten paino ei tuntunut minusta mitenkään tärkeältä asialta. Muistan, miten hämmentynyt olin asiasta, ja mietinkin, kommentoikohan isoäiti minunkin painoani samalla lailla.
PoistaTämä oli tietysti vain minun tarina, ja minun elämäni on nyt mennyt tällä tavalla, että ongelma ei ole poistunut, vaikka ikää ja elämänkokemusta on karttunutkin. Jonkun toisen kohdalla aika voi ihan varmasti parantaa haavat, ja sinäkin tunnut kirjoituksesi perusteella päässeen jo ainakin hieman voiton puolelle. Toivon todella, ettei minun kokemukseni lannistanut sinua tai ketään muutakaan. Minun ongelmani kun ovat paljon syvemmällä kuin "vain" syömisessä, ja näyttää siltä, että syömisongelmat eivät poistu, ennen kuin teen niille muille ongelmille jotakin.
Kiitos. <3 Hyvää jatkoa sinullekin, ja ihanaa lomaa myös! :-)