Taas sai hävetä

Minulla on varmaankin jotenkin erityisen kehittynyt häpeän tunto, kun häpeä aiheuttaa minulle niin voimakkaita, usein melkeinpä sietämättömiä, tuntemuksia. Tällä viikolla kävi seuraavaa. 

Menin käymään ensimmäistä kertaa elämässäni naprapaatilla, koska selkäni oli taas hieman juntturassa. Olisin mennyt mieluummin tutulle kiropraktikolle, jolla kävin pari vuotta sitten saman vaivan takia takia ja joka saikin selkäni silloin kuntoon. Ukkeli kuitenkin kielsi minua menemästä kiropraktikolle, koska joku kiropraktikko oli saanut hänen kaverinsa selän entistä pahempaan jamaan ja ukkeli pelkäsi, että minulle kävisi samoin.

Alkuhaastattelun jälkeen naprapaatti käski minua ottamaan paidan pois. Kakistelin ja etsin mielessäni pakoreittejä, sillä en ollut tajunnut, että naprapaatin vastaanotolla pitäisi ottaa paita pois. Olin vetänyt päälleni vanhat ja virttyneet rintaliivit, jotka näyttävät ihan kamalilta mutta jotka ovat tosi mukavat päällä. Nytkö minun pitäisi ruveta esittelemään niitä tässä? Minulle on arkioloissa ihan sama, millaiset alusvaatteet minulla on päällä, koska harvemmin alusvaatteita joutuu esittelemään kenellekään. Mukavuus ennen kaikkea! Toki voisihan sitä joskus huvikseen kysäistä Prisman itsepalvelukassan vartijalta, haluaisiko tämä nähdä minun tissiliivini. Tulisi vähän vaihtelua kauppareissuun.

Joskus ulos lähtiessä on tosin tullut mieleeni, että kunpa en nyt ajaisi kolaria tai kaatuisi kadulla ja joutuisi sairaalaan. Seuraavana päivänä saisimme sitten lukea Hesarista, kuinka sairaalan työntekijät joutuivat turvautumaan kriisiterapiaan erään asiakaskontaktin seurauksena.

Mutta ei auttanut kuin riisua paita ja ruveta keikistelemään upeissa liiveissäni vieraan ukon edessä. Taivutus sivulle, eteen, taakse... Ai miten kivaa. En olisikaan mieluummin missään muualla kuin tässä. Eikö Suomessa ole jotain mannerlaattoja, jotka voisivat liikehtiä sopivasti jalkojeni alla ja imaista minut maan sisään? Miksi en ollut laittanut päälleni vaikka jotain urheilutoppia? Alushousut olin sentään vaihtanut, mutta niitäpä ei tarvinnutkaan esitellä. Menetys oli suuri kaikille osapuolille, sillä alkkareissani olisi ollut aprikoosin värisiä kukkasia. 

Kyllä hävettää seisoa pakkasessa munasillaan.

Makuulla ollessani naprapaatti laittoi sentään rintakehäni päälle pyyhkeen, mikä johtui varmaan siitä, että mies oli siinä vaiheessa jo niin häikäistynyt liiveistäni, ettei kestänyt katsella niitä yhtään enempää. 🙈

Viidenkymmenen häpeällisen minuutin jälkeen sain vihdoin sain laittaa paidan päälleni, mutta olin siinä vaiheessa jo niin kokonaisvaltaisen lannistunut, ettei paita pelastanut enää mitään.

Kun pääsin kotiin, hävetti edelleenkin niin paljon, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Mitä se naprapaattikin oli mahtanut ajatella? Että nyt on laitettu ykköset päälle? Toki naprapaatit ovat nähneet varmasti kaikenlaisia alusasuja, ja tuskin heitä kiinnostaa analysoida asiakkaidensa rintaliivien väriä ja vuosimallia, mutta en saanut tästäkään ajatuksesta sanottavasti lohtua.

Teki mieli piilottaa rintaliivit pyykkikorin pohjalle, koska poissa silmistä, poissa mielestä – eikö? Mutta sitten tajusin, että tämähän on se minulle ominaisin toimintatapa: piilotetaan ongelma maton alle ja teeskennellään, että sitä ei ole olemassakaan. Keksin, että nyt kun olen tämmöinen henkistynyt tyyppi, toiminkin päinvastoin kuin yleensä ja ripustan liivit ovenkahvaan. Katsotaan, kuinka kauan jaksaisin kieriskellä häpeässäni, kun näkisin liivit aina ohi kävellessäni! Illalla ei enää hävettänytkään niin paljon, ja olin muutenkin jo ihan kyllästynyt koko liiveihin. Miten ihminen voi saada yksistä rintaliiveistä aikaiseksi tällaisen draaman? Toki liivit piti muutenkin korjata ovenkahvasta pois, koska ukkeli olisi saattanut kotiin tullessaan ihmetellä uutta sisustuselementtiä ja kysyä, oletko lukenut jotain Glorian kotia. 

Kevätmuotia 2024.

Häpeä on minusta tunteista ikävin, koska se on niin kokonaisvaltainen ja vaikeasti tulkittava. Usein tapahtuu jotain, mikä hävettää, mutta häpeä harvoin johtuu suoranaisesti itse tapahtumasta vaan tunteista, joita tapahtuma on itsessä herättänyt. Minulla häpeän kokemus juontaa jo lapsuudesta, ja muistan lapsuudesta useita syvää häpeää aiheuttaneita tapahtumia. Itse asiassa ihan ensimmäinen lapsuusmuistoni on sekin eräs häpeällinen tilanne, ja se menee seuraavasti. 

Asuimme Tesjoella, ja olin ehkä kolmen tai neljän vanha. Minulla oli tapana mennä odottelemaan joka päivä postimiestä postilaatikolle ja tuoda posti äidille. Yhtenä päivänä postimies tuli – aivan kuten kaikkina muinakin päivinä polkupyörällä – mutta tällä kertaa hän pysähtyikin eteeni ja sanoi, että hänellä ei ollut antaa sinä päivänä meille mitään postia. Minut valtasi niin suuri häpeä, että jätin postimiehen kuin nallin kalliolle ja juoksin sisään, enkä mennyt sen jälkeen enää ikinä postilaatikolle.

Hupaisinta (tai no, hupaisaa ja hupaisaa) on se, että minua hävettää edelleen – siis melkein viisikymppisenä aikuisena! – jos käyn postilaatikolla, joka onkin tyhjä. (Meillähän ei ole kerrostalossa tietenkään postilaatikkoa, mutta äidillä on, ja haen laatikosta joskus äidin postin.) Toki näin aikuisiällä häpeä on lievempää tyyliin "näkikö kukaan, että kävin kaivamassa tyhjää laatikkoa", mutta pohjatunne on sama. On uskomatonta, että vaikka tunnistan häpeäni ja osaan jopa jäljittää sen alkuperän yli 40 vuoden päähän, en ole siltikään päässyt tunteesta eroon. Kyllä ihminen voi olla kummallinen.

Päätin joskus, että nyt perehdyn tähän häpeän tunteeseen ja "parannan" itseni self help -oppaiden avulla, ja tilasin itselleni häpeän hoitoa koskevan kirjan. Kumma kyllä: en ole edes avannut kirjaa koskaan. Hävetti vissiin liikaa, että tuli tuommoinenkin kirja tilattua. 😆 Löysin sen nyt tuolta laatikosta, kun kävin tonkimassa, vieläkö se on siellä, vai heitinkö sen muuton yhteydessä menemään. Mutta ei: kyllä se vielä siellä kummitteli.

Jos jotain myönteistä pitää naprapaattikokemuksesta hakea, niin sitä ei ole. Tai on sittenkin! Opin, että puen tästä lähtien aina mille tahansa vastaanotolle mennessäni  – oli kyseessä sitten naprapaatti, silmälääkäri tai autohuolto – tyrmäävät alusvaatteet. Mistä tulikin mieleeni, että pitää varmaan lähteä alusvaateostoksille. 😆

Loppuun vielä sääkuvia, koska kuten me kaikki olemme varmasti huomanneet, on ilmoja pidellyt. Näin eilen kaupungilla autoja, joiden onnekkailla omistajalla on tiedossa pian kivaa hyötyliikuntaa. 

Ruokarobotti jaksaa kuitenkin painaa Espoon katuja lumesta huolimatta. 

Täältä tullaan!

Starship Enterprise. 😆

Aurinkoiset päivät tarjoavat kauniita maisemia, jos vain uskaltaa mennä ulos kuvaamaan. Minulla kuvaaminen onnistui sadan asteen pakkasessa niin, että autosta ulos, nopea kuva, ja sitten mahdollisimman nopeasti takaisin autoon – dramaattisten valitusten saattelemana, kun sormet olivat jo ehtineet jäätyä. (Ukkeli oli siis mukana kuuntelemassa niitä valituksia.)

Ihan lopuksi pitää vielä ihmetellä presidenttiehdokkaita. Miten ne ehdokkaat, jotka eivät satavarmasti tule valituksi presidentiksi, viitsivät edes kampanjoida? Onko kampanjoinnista heille mahdollisesti hyötyä myöhemmin poliittisella uralla? Minä en ainakaan viitsisi haaskata aikaani ja rahojani kampanjointiin, jos tietäisin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa tai päästä edes toiselle kierrokselle. Siksi en varmaan olekaan presidenttiehdokas. 😆

Pienimuotoista kampanjointia Harkimon tapaan.

Urpilaisella puolestaan oli eilen Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa vaatimaton kampanjateltta, joka näytti jokseenkin hupaisalta verrattuna tuohon Harkimon mahtipontiseen rekkaan. Kukin tyylillään!

Jatkakaamme jaarittelua toisen kerran. 

😘