Kuollut takapuoli

Täällä ollaan edelleen hengissä, ja autollakin on jo ajeltu, kun piti päästä uimahallille. Olisin mennyt Matinkylän uimahalliin, kun se on lyhyen kävelymatkan päässä, enkä ole siellä vielä koskaan käynyt, mutta uimahalli olikin mennyt remonttiin ja avautuu vasta vuodenvaihteessa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Jouduin siis ottamaan auton tallista ja ajamaan Espoonlahteen, mutta keli oli silloin semmoinen, että ei ollut mitään ongelmia.

Palataan nyt kuitenkin hetkeksi Kambodzaan ja Siem Reapin eli Angkor Watin matkaamme. Phnom Penhistä on matkaa Siem Reapiin kolmisensataa kilometriä, ja vaikka lentäen olisi päässyt perille nopeammin, päätimme lähteä ukkelin kanssa matkaan autolla. Minä olisin halunnut ottaa vuokra-auton ja ajaa itse, mutta ukkeli pelkäsi, että päätyisin jonkinlaiseen sanaharkkaan kambodzalaisen poliisin kanssa, ja sitä emme toki halunneet. 😆 Ei auttanut kuin suostua pitkin hampain ukkelin ehdotukseen ottaa auto ja kuljettaja.

Kambodzassa ajaa tunnissa kuulemma keskimäärin 50 kilometriä, joten matkaan piti varata aikaa kuutisen tuntia. Kuuden tunnin autossa istuminen tuntui tappavan tylsältä ajatukselta, mutta olisihan siinä matkan varrella varmaan paljon katselemista, joten aika kuluisi ehkä nopeasti. Hotelli järjesti meille auton ja kuljettajan, ja menomatka tuli kustantamaan kaikkiaan 150 dollaria. Kambodzassahan on käytössä sekä maan oma valuutta riel että Yhdysvaltojen dollari, ja niitä käytetään rinnakkain. Vaihtoraha tulee yleensä aina rieleissä, varsinkin jos on pienemmistä summista kyse.

Ukkeli oli pyytänyt englantia osaavan kuljettajan, ja kyllähän kuski tosiaan osasikin englantia – yhden sanan verran (slow). Muu kommunikointi hoidettiin elekielellä, erinäisillä äänteillä ja arvailemalla. 

Tuskin olimme päässeet Phnom Penhin kaupunkialueelta ulos, kun kuski rupesi suhisemaan ja elehtimään etuistuimella istuvalle ukkelille jotain. Ihmettelin, että mitäs nyt, mutta asia selvisi pian, kun mies ajoi tien sivuun ja pinkaisi pusikon taakse kuselle. 

Pitkälle ei ehditty, kun kuskille tuli jo hätä.

Auto tärisi jotenkin kummallisesti, mikä vähän huolestutti minua (ja myöhemmin selvisi, että ukkeliakin). Parin kilometrin päästä olikin vuorossa jo seuraava pysähdys, kun kuljettaja pysähtyi tarkistuttamaan rengaspaineet tien vieressä olleelle mittauspisteelle. Mietin mielessäni, eikö kuski ollut voinut tarkistuttaa niitä ennen lähtöä, ja mitä olisi seuraavaksi vuorossa. Auton vuosihuolto?

Kalanviljelyaltaita.

Matkalla hieman harmitti kuljettajan mukanaolo, sillä jos olisin ollut itse ratissa, olisimme voineet pysähtyä aina silloin kuin huvittaa, mutta nyt oli tyydyttävä näpsimään kuvia liikkuvan auton ikkunasta. 

Ei ole enää kuin neljä ja puoli tuntia matkaa jäljellä. Kyllä tämä tästä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli huoltoasema, vaikkei meillä ollutkaan oikein mitään tarvetta pysähtyä. Kävimme kuitenkin vessassa, kun tällainen yllättävä mahdollisuus oli tarjoutunut. 

Harvoin sitä saa käydäkään vessassa riisipeltojen keskellä!

Onpa vihreää.

Kuski viihdyttää itseään YouTube-videoita katsomalla.

Välillä kuski intoutui laulamaan, ja minun oli vaikea pidätellä nauruani, kun mies veti niin antaumuksella – kovaa ja korkealta. 

Seuraavaksi olikin vuorossa lounaspysähdys, ja kuski valitsi lounaspaikaksi taas yhden huoltoaseman. 

Paikallista ruokaa tarjoava ruokapaikka huoltoasemalla.

Kuljettajan ja ukkelin sapuskat.

Minun lautaseni.

Minä olen kai tottunut niin siistiin kanaan ja lihaan, että minulla oli vähän vaikeuksia kambodzalaisten kana- ja liharuokien kanssa. Kanan päällä kun oli nahka, lihan seassa oli rustoja ja jänteitä ja mitä lienee, ja kana myös haisi epämiellyttävän kanamaiselta. Söihän tuota nyt nälkäänsä (kun olin ensin kaatanut päälle puoli pulloa chilisoossia), mutta kaikki kana- ja liharuoat alkoivat tökkiä hyvin äkkiä.

Se täytyy kyllä sanoa, että kambodzalaiset liikennepoliisit osaavat piiloutua! Kuljettaja tiesi etukäteen kaikki kameroiden paikat ja pusikoissa kytiksellä olleet poliisit, koska puskaradio tiedotti niistä kännykän välityksellä. Mekin tulimme tietämään, mistä on kyse, kun kuljettaja rupesi yhtäkkiä toistelemaan, että "tiding, tiding", matkimaan kameraa ja osoittelemaan tien vierelle. Siellähän niitä poliiseja oli tosiaan piilossa! Olinkin toisaalta ihan tyytyväinen, etten ollut itse ratissa, koska en tiedä, kuinka monta ylinopeussakkoa olisin matkalla saanut. 

Melko tarkalleen kuuden tunnin päästä olimme vihdoin Siem Reapissa – väsyneinä mutta onnellisina siitä, että matka oli vihdoin ohi. Hotellimme (Park Hyatt) tarjosi tervetulojuomat, jotka sai oikein itse valita listalta. 

Homemade Park Lemonade.

Hotellissa oli miellyttävää siirtomaa-ajan henkeä, ja palvelu oli ylenpalttisen (jopa liiankin!) ystävällistä. Kaakkois-Aasian ihmiset ovat ihan toisenlaisia kuin intialaiset (ainakin hyderabadilaiset), joilla olisi asiakaspalvelussa vielä paljon opittavaa. 

Huomatkaa vanhan ajan tuulettimet katossa.

Ihanat keinut.

Ns. lap pool, jossa kävin aamu-uinnillani.

Uima-allasalueet eivät oikein miellyttäneet, kun ne olivat minusta jotenkin kolkkoja, mutta kai niillä oli tavoiteltu jotain kylpylähenkeä. Vesikin oli liian kylmää minun makuuni.

Hotelli kadulta nähtynä.

Ensimmäisenä iltana söimme läheisessä intialaisessa ravintolassa non-veg thalit.

Tandoorikana ja dhal olivat hyviä, mutta kaikki muu oli aika luokatonta. Jälkiruoaksi tuotu gulab jamunkin oli pienin näkemäni gulab jamun ikinä, ja sitä joutui melkein etsimään suurennuslasilla. En kehdannut ottaa gulab jamunista kuvaa, kun ravintolan omistaja seisoi vieressä jaarittelemassa ukkelin kanssa. En tiedä, mikä tuo juustolla täytetty leipäkin oikein oli – jokin juusto-naan? Hyi hemmetti.

Hotellissa järjestettiin iltaisin paikallisia musiikki- ja tanssiesityksiä, joita seurasimme suurella mielenkiinnolla. 

Selfien paikka.

Emme ehtineet tutustua itse Siem Reapin kaupunkiin juurikaan, sillä meillä oli aikaa vain yksi kokonainen päivä, joka meni hyvin pitkälle Angkor Watissa. Siem Reap vaikutti kuitenkin tosi kivalta kaupungilta (sen mitä kerkesimme sitä näkemään) – luonteikkaalta, siistiltä ja organisoidulta. Toki runsas turismi vaikutti varmasti esimerkiksi siihen, että palvelut oli niin kehittyneitä. 

Angkor Wat -päivän iltana päätimme kuitenkin lähteä Pub Streetille, koska olimme kuulleet, että Siem Reap -kokemus ei ole täydellinen, ellei ole käynyt sekä Angkor Watissa ja Pub Streetillä.  

Olisin halunnut ihan välttämättä kala-spa:han, mutta ukkeli toppuutteli.

Tykkäsimme Pub Streetistä kovasti ja viihdyimmekin siellä hyvän tovin. Päivän kruunasi maukas ja esteettinen ruoka-annos nimeltä Lok lak.

Nej tak.

Illan päätteeksi taas remarquella kotiin.

Olimme alun perin ajatelleet, että tulisimme takaisin Phnom Penhiin lentämällä, mutta viime hetken lennot olivat niin törkeän hintaisia, ettei auttanut muu kuin ottaa taas autokyyti. Tällä kertaa ukkeli päätti tilata taksin netistä (tarkemmin sanottuna Mango Taxi -palvelusta), josta sai valita mieleisensä auton ja kuljettajan. Toiveissa oli, että kuljettaja osaisi ainakin kaksi sanaa englantia. 😆 Tämä taksi tuli halvemmaksikin kuin edellinen ja kustansi 115 dollaria.

Paluumatkan kuljettaja olikin erittäin asiallinen ja tosiaankin osasi ihan hyvin englantia. Ensimmäinen pysähdys oli vanha silta, jonka kuski halusi esitellä meille. Silta on peräisin Angkorin aikakaudelta (rakennettu luultavasti 1181–1220), ja silta yhdisti Angkorin silloisen pääkaupungin provinsseihin. 

Siltoja koristavat monipäiset Naga-käärmeet.

Silta on edelleen käytössä.

Kulkupelimme paluumatkalla.

Valokuvien räpsiminen ikkunasta jatkui.

Kambodzalaiset talot on rakennettu maaseudulla jostain syystä "ilmaan", ja tulimme ukkelin kanssa siihen tulokseen, että ehkä syynä ovat sateet – näin sadevesi ei pääse rakennuksiin sisälle? 

Riisinjyvien kuivattelua auringossa.

Pussitettua riisiä.

Lounaspysähdys tuli meille aivan liian aikaisin, jo yhdentoista jälkeen, sillä olimme syöneet hotellissa ison aamiaisen, mutta koska kuljettaja tiesi kuulemma hyvän lounaspaikan, päätimme hyväksyä ehdotuksen.

Katsoimme ensin ukkelin kanssa, että mikäs mesta tämä oikein on, mutta kun astelimme pidemmälle, paikan ainutlaatuisuus selvisi. 

Prey Pros -ravintola oli rakennettu Prey Pras -järven rannalle, ja kun jatkoi matkaa ravintolasalin läpi, saapui eräänlaiseen siivekkeeseen, jossa oli kulkusillan molemmin puolin pieniä majoja ravintolapöytineen.

Joissakin majoissa oli tavalliset pöydät ja tuolit; joissakin oli maassa patjat, jos joku halusi istua lattialla. 

Riippumattoja oli kuitenkin kaikissa majoissa, ja riippumatot näyttivät olevan muutenkin kova sana kambodzalaisissa tienvarsiravintoloissa. 

Pieni vinkki suomalaisille ABC-asemille, että jotain tämmöistä voisi kehittää meilläkin. 😆

Tilasin täysin umpimähkään juomaksi Butterfly Pea Lemonaden ja ruoaksi lotuksen lehdessä kypsennettyä kanaa. 

Butterfly Pea Lemonade. Oli hyvää, vaikkei ole aavistustakaan, mitä tuo mahtoi olla. 😆

Chicken cooked in lotus leaf.

Nyytistä paljastui tämmöinen annos. Oli ihan jees, vaikka toki hieman mautonta. 🤭

Tarjoilijan kengät ja sukat.

Vessareissu oli hieman haasteellinen, sillä kiihkeästi naukuva kissa päätti tulla kanssani samaan koppiin jalkoihini pyörimään. 

Yritin päästä kissasta eroon sillä, että menin toiseen koppiin, mutta kissa tuli oven alta perässäni. Hieman hankalaa tehdä asiansa, kun kissa hyörii koko ajan jaloissa.

Vaikkei ravintolan ruoka ollutkaan mitään erikoista, paikka oli kuitenkin niin hieno, että menisin tuonne toistamiseenkin.

Vielä muutama randomkuva loppumatkasta: 

Cashewpuun taimia.

En ole koskaan ennen nähnyt maakaasulla käyvää autoa, mutta nyt tuli tämäkin ihme nähtyä, kun kuljettaja pysähtyi "tankkaamaan". (Auto kävi sekä maakaasulla että bensalla.)

Phnom Penhin hotellimme oli koristeltu poissaollessamme näyttävästi jouluasuun.

Paluumatkaan meni seitsemän tuntia, koska lounaspaikassa meni niin kauan, ja pysähdyksiä oli muutenkin enemmän kuin menomatkalla. Näin jälkeenpäin ajateltuna en ehkä matkustaisi kumpaankin suuntaan autolla, sillä onhan se aika kuluttavaa istua autossa noin kauan. Mieluummin ajaisin itse, koska ajaminen olisi paljon kiinnostavampaa kuin vain kyydissä istuminen. 

P.S. Ei tämä matkapostausten kirjoittaminen jälkeenpäin olekaan niin kamalaa. 😆