Mitä tapahtui

Pidemmittä puheitta palatkaamme ajassa vajaat kolme kuukautta taaksepäin. Lähdimme silloin Intiasta Vietnamiin ja Thaimaahan, ja olin lähtöpäivänä ruokamyrkytyksen takia aika heikossa hapessa (tyyliin ripuloinut 14 kertaa kyseisen päivän aikana). Jotenkin kummassa selvisin kuitenkin Ho Chi Minh Cityyn (entinen Saigon), jossa meidän oli määrä viettää ensimmäiset viisi yötä. Postauksen kuvat ovatkin matkaltamme.

Rakastan matkoilla sitä, että saan tutkiskella uusia paikkoja, pällistellä ihmisiä ja tutustua uusiin makuelämyksiin. Hotellihuoneessa tuleekin vietettyä yleensä todella vähän aikaa, kun pitää nähdä loman aikana kaikki mahdollinen. HCMC:ssä mikään ei kuitenkaan huvittanutkaan. Elämä tuntui jotenkin hirveän tyhjältä, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla omassa elementissäni. Nyt kuitenkaan millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä – kaikkein vähiten jollain typerällä turistipällistelyllä – ja kaikki mitä tein, tuntui vain kehnolta yritykseltä tuoda elämääni jonkinlaista sisältöä. Tyhjyys tuntui riipaisevalta, ja vaikeinta oli, kun en tiennyt, mistä tyhjyyden tunne johtui tai miten pääsisin siitä eroon. 

Muistan kuinka katselin hotellihuoneestamme alapuolellamme näkyvää vietnamilaista suurkaupunkia ja mietin, että olisin tällä hetkellä sata kertaa mieluummin Hyderabadissa ja anoppilassa kuin täällä. Arkielämä anoppilassa tuntui sillä hetkellä jotenkin paljon tyynnyttävämmältä ja tyydyttävämmältä kuin merkityksetön haahuilu Vietnamissa. En ollut muistaakseni koskaan aiemmin asunut hotellissa niin korkealla kuin nyt (kerroksessa 63), mutta minulle oli ihan sama, vaikka ikkunasta olisi näkynyt kaatopaikka.

Luulin ensin, että oloni johtui ruokamyrkytyksestä, joka vaivasi vielä loman ensimmäiset kolme päivää, mutta kun sama fiilis jatkui taudin mentyä jo ohi, totesin, että kyse taitaakin olla jostain muusta. Ukkelin takia pakotin itseni ulos hotellista, ettei matkamme olisi mennyt ihan hukkaan. Hävetti ja harmitti, että minulla oli tämmöiset fiilikset. Minunhan olisi pitänyt olla vain kiitollinen, että sain olla täällä.

Thaimaan Phuketissa oloni vain paheni, sillä paikan turistimaisuus korosti irrallisuuden ja tyhjyyden tunnettani. Kun saavuimme Phuketin toiseen majapaikkaamme – suureen lomaresortiin, jonne ihmiset tulevat rentoutumaan ja nauttimaan auringosta ja merestä – ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä selviäisin siellä hengissä kolme päivää. Minua ahdisti ihan hirveästi, kun mietin tulevia päiviä ja kaikkia niitä tunteja, jotka pitäisi täyttää jollakin jonninjoutavalla tekemisellä. 

Ainoat paikat, joissa minulla oli hyvä olla koko loman aikana, olivat pagodat eli buddhalaistemppelit, joissa kävimme Ho Chi Minh Cityssä. Niissä minut valtasi ihmeellinen rauha. Olen nähnyt monenlaista temppeliä ja kirkkoa elämäni aikana, mutta en ole koskaan kokenut samanlaista tunnetta missään muussa uskonnollisessa paikassa kuin pagodassa. (Tosin monen mielestä buddhalaisuus ei edes ole uskonto vaan ennemminkin elämänfilosofia, mutta ainakin pagodat tuntuivat puhtaasti uskonnollisilta paikoilta.) Ihmisten käyttäytyminen pagodoissa oli jotenkin niin eleetöntä, keskittynyttä ja kokonaisvaltaista, että se rauhoitti minutkin. 

Olisin voinut viettää pagodassa ongelmitta vaikka kokonaisen päivän, ja rupesinkin jo haaveilemaan Vietnamin-matkasta, johon kuuluisi pelkästään vierailuja eri pagodoissa. Minua harmitti, etten tiennyt buddhalaisten uskonrituaaleista mitään enkä voinut siis itse osallistua niihin, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään muuta kuin itseäni, sillä kaikki olivat niin keskittyneitä omaan toimintaansa. Minä ja ukkeli saimme ihan rauhassa istua paikallisten vieressä ja leikkiä nalleilla. 😇 

Viimeisenä Thaimaan iltanamme tuli sitten stoppi bloggaamisellekin. Olotilastani johtuen en ollut kirjoitellut matkalla mitään, vaikka tarkoituksenani oli ollut päivittää blogia matkallakin. Ristiriita omien tuntemusteni ja ympäröivän maailman välillä oli niin suuri, että oli vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Olin toki valokuvannut tunnollisesti kaiken mahdollisen matkan aikana, vaikka en edes tiennyt, miksi. Itseäni varten vai blogia varten? Jotta voisin kirjoitella matkastamme ja teeskennellä, että Vietnam oli ihana ja Thaimaa vielä ihanampi ja että täydelliseen lomaelämykseen riittää se, että puitteet ovat kohdallaan? Minusta tuntui, että olin kadottanut itseni, enkä enää tiennyt, kuka olin. Ketä varten minä edes elin tätä elämää? 

Lensimme Thaimaasta takaisin Intiaan ja anoppilaan ja olimme anoppilassa vielä viikon verran, ennen kuin palasimme Suomeen. Anoppilassa tyhjyyden tunne ja huono olo hävisivät, sillä arkielämä toi mukanaan turvalliset rutiinit, ja koko ajan läsnä olevat ihmiset takasivat sen, että minun ei tarvinnut olla ajatusteni kanssa kaksin. Suomessa todellisuus oli kuitenkin taas vastassa entistä karumpana, ja tyhjä koti ja hiljainen maailma (Intiaan verrattuna!) tekivät ahdistuksen kiusallisen näkyväksi. 

Olin alkanut lukea Hyderabadista ostamaani, buddhalaisen munkin kirjoittamaa kirjaa (Don't Worry – 48 Lessons on Achieving Calm) paluulennolla Suomeen, ja heti ensimmäisistä lauseista tajusin, että tämä on juuri sitä, mitä tarvitsen ja kaipaan. Se, että täytin päiväni tekemisellä ja kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä touhottamisella, ajoi minut vain kauemmaksi itsestäni. Kukaan tai mikään ei pystyisi poistamaan tyhjyyden tunnettani kuin ehkä hetkellisesti, joten oli tullut aika pysähtyä ja luopua kaikenlaisesta onnen tavoittelusta. Kuulostaa ehkä surulliselta, mutta tämän minä olin tajunnut jo aiemmin: kärsimys lakkaa, kun ei halua mitään. 

Muistin buddhalaisen munkin, jonka video (tämä) oli tehnyt minuun vaikutuksen ja jonka olin postannut blogiinkin. Pienen googlettamisen jälkeen löysin Nick Keomahavongin, jonka videoita rupesin katselemaan oikein antaumuksella. Muistelin myös kirjoittaneeni jokin aika sitten blogiin, että kaipasin elämääni jonkinlaista henkisyyttä mutta etten oikein tiennyt, mitä. Hassua, miten selvästi viitoitettu tieni buddhalaisuuden pariin oli ollut jo jonkin aikaa, ja kuitenkin olin onnistunut sinnittelemään omassa kuplassani näinkin pitkään.

Videoiden katselu ja kirjojen lukeminen eivät kuitenkaan riittäneet, vaan rupesin myös meditoimaan. Meditointi on sellainen aihe, että se voi aiheuttaa hyvinkin vahvoja reaktioita puolesta ja varsinkin vastaan, ja siksi mietin, kirjoittaisinko aiheesta lainkaan. Mutta koska itsellänikin oli meditoimisesta ihan väärä käsitys (luulin, että meditoimisen pyrkimyksenä on istua mahdollisimman hiljaa, tyhjentää pää ajatuksista ja päästä jonkinlaiseen transsitilaan) ja koska meditoimisen hyödyt ovat olleet niin selvät, päätin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, jos se vaikka innostaisi jotakuta muutakin kokeilemaan.

Alun perin rupesin meditoimaan vähän vahingossa, ja syynä oli se, että fyssari (siis täällä Suomessa) oli suositellut minulle rentoutusharjoituksia, jotka tuntuivat kovin tylsiltä ja pitkäveteisiltä. Mietin, miten saisin itseni motivoitua tekemään niitä, ja keksin, että voisin kokeilla samalla meditointia, ja saisin näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Buddhalaista tehokkuusajattelua (not). 😆 En ole koskaan pitänyt itseäni minään meditoijana, päinvastoin: olin ajatellut olevani viimeinen ihminen maapallolla, joka kyseistä puuhaa rupeaisi harjoittamaan. Siksi minulla ei ollutkaan minkäänlaisia toiveita meditoimisen "onnistumisen" suhteen, mutta ihme kyllä, homma tuntui heti ensimmäisestä kerrasta alkaen jotenkin luontevalta ja omalta. Ehkä se oli vain merkki siitä, että olin oikealla tiellä?

Minulla on päässä aina hirveä ralli – ajatukset tulevat ja menevät ilman että pystyn vaikuttamaan asiaan juuri mitenkään – ja kärsin siitä välillä kovastikin. Yleensä kun ajatukseni eivät ole mitään iloisia ja elämänmyönteisiä, vaan usein huomaan märehtiväni jotain mennyttä tapahtumaa, syytteleväni itseäni tai tuomitsevani omaa käytöstäni, tai sitten pyörittelen päässäni jotain tulevaa tapahtumaa ja kehittelen siitä päässäni erilaisia versioita. Tällainen on niin turhauttavaa ja hyödytöntä, sillä mennyttä ei voi enää muuttaa, eikä tulevaisuus ole vielä täällä. Aika usein huomaan myös, että olen ollut ihan iloisella mielellä, mutta yhtäkkiä minulla onkin maailmanlopun tunnelmat – ihan vain siksi, että olen saanut luotua itselleni synkän olotilan omilla ajatuksillani.  

Meditoinnin pyrkimyksenä ei ole päästä eroon ajatuksista, koska se ei edes onnistuisi mitenkään. Ajatukset kun eivät tottele käskyjä. Kaikkihan me varmaan tiedämme, että jos päätämme olla ajattelematta jotakin asiaa, ajattelemme tasan tarkkaan vain sitä "kiellettyä" asiaa. Meditoinnilla ei pyritä myöskään kontrolloimaan ajatuksia, vaan tarkoituksena on oppia hyväksymään ne sellaisina kuin ne ovat. Ajatuksia tulee ja menee, ja se on ihan fine. Se nyt vain on elämän perusfakta, että ihmisen päässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Meditoimisen seurauksena omat ajatukset oppii kuitenkin huomaamaan herkemmin, ja se antaa mahdollisuuden valita, millaisten ajatusten kelkkaan hyppää. 

Meditoidessa toki istutaan hiljaa ja keskitytään (esim. omaan hengitykseen), mutta meditointi on paljon muutakin. Meditoimiseen kuuluu kolme vaihetta: hengitykseen keskittyminen, ajatusten huomaaminen ja hengitykseen palaaminen. Hengitykseen keskittyminen on eräänlainen perustila, jolloin ihminen on täysin läsnä tässä hetkessä eikä mieli harhaile tulevassa eikä menneessä. Pystymme olemaan täysin läsnä kuitenkin vain rajallisen ajan, sillä hetken päästä ajatukset ovatkin lipsahtaneet johonkin kauppalistaan, huomiseen työpäivään tai siihen, mitä ruokaa tänään laittaisi. Keskittymisen herpaantuminen ja ajatusten huomaaminen on täysin normaalia ja itse asiassa välttämätön osa meditointia. Se kertoo vain siitä, että tietoisuutemme on herännyt. Näin voimme palauttaa mielen taas tähän hetkeen ja hengitykseen. Meditoiminen perustuu juuri tähän vuorotteluun näiden kolmen vaiheen – hengityksen (eli läsnäolon), ajatusten huomaamisen ja hengitykseen palaamisen – välillä, eikä päätä ole todellakaan tarkoitus pitää tyhjänä ajatuksista.

Meditoiminen auttaa siis ennen kaikkea suhtautumaan omiin ajatuksiinsa lempeästi ja hyväksyen (ei niitä kieltäen tai tuomiten, kuten tavallisesti tulee tehtyä), ja sitä kautta myötätunnon ja lempeyden myös muita ihmisiä kohtaan pitäisi lisääntyä. Toki meditoiminen on myös erinomainen keino rentoutua ja rauhoittua, mutta rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat oikeastaan vain meditoimisen sivuvaikutuksia; eivät itsetarkoituksia.

Olen meditoinut nyt joka päivä reilun kuukauden ajan, tavallisesti kaksi kertaa päivässä ihan vain siksi, että koen meditoimisen niin miellyttäväksi. Tuntuu, että se kehittää minussa jotain puolta, joka on ollut piilossa koko elämäni ajan ja joka saa minut voimaan paremmin. Kertaakaan en ole saanut itseäni kiinni ajatuksesta, että nyt minun pitää meditoida, vaan koko ajan on tuntunut siltä, että saan meditoida. Jopa muuton keskellä, kiireisimpinä pakkauspäivinä (niin tosiaan, mehän muutimme pois Jätkäsaaresta) löysin itselleni aikaa meditoida, koska se tuntui minusta niin tärkeältä. Toki minua ovat motivoineet myös meditoimisen (ja buddhalaisten ajatusten) aiheuttamat hyödyt, joita rupesin havaitsemaan jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Ehkä merkittävin muutos on ollut se, että en enää kiihdy nollasta sataan niin herkästi kuin aiemmin. Toki tämän ja muidenkin asioiden kanssa tulee välillä takapakkia, mutta suuret muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä vaan pikkuhiljaa. Se on jo iso asia, että voin sanoa jotain muutosta (yllättävän isoakin itse asiassa) tapahtuneen. Sekin on jännä juttu, että kun en heti itse kilahda, pystyn tarkastelemaan tilannetta ja toisten ihmisten käyttäytymistä jotenkin objektiivisemmin ja jopa päättämään, miten itse reagoin. On ollut kyllä ihan hemmetin voimaannuttava (inhokkisanani, sori) kokemus! Muutenkin pystyn pysymään stressaavassa tai jännittävässä tilanteessa rauhallisempana kuin aiemmin, mistä on siitäkin iso apu elämässä. Kun saan pidettyä itseni rauhallisena, pää pysyy niin sanotusti kylmänä eikä tule säntäiltyä ja poukkoiltua hätääntyneenä sinne tänne. 

Toinen iso ja tärkeä juttu on ollut se, että pystyn nykyään elämään paremmin nykyhetkessä ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Ennen pystyin keskittymään vain sellaiseen tekemiseen, johon tempaisi kiinnostavuutensa takia täysin mukaansa (kuten blogipostauksen kirjoittaminen tai treenaaminen), mutta nykyään pystyn olemaan läsnä myös ihan arkisissa puuhissa. Toki ajatukseni vaeltavat välillä edelleen missä vaeltavat, mutta pystyn – niin halutessani – palauttamaan itseni takaisin nykyhetkeen. Olen huomannut, että sillä on ihan valtava vaikutus omaan olotilaan, onko läsnä kulloisessakin tekemisessä, vai miettiikö sitä, milloin tämä homma on valmis tai mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. On ihan ihmeellistä, miten niinkin arkipäiväinen asia kuin jokin kaappien ovien pyyhkiminen voi olla niin voimaannuttava ja onnea tuottava asia, jos sen tekee ajatuksella ja keskittyen. Läsnäolosta tulee sellainen olo, että elämä on minun hallinnassani, ja se puolestaan tuo sellaista onnea, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Olin ajatellut tulleeni vanhaksi ja jotenkin tyhmistyneeni (liiallisen tosi-tv:n katsomisen seurauksena?!), mutta nyt meditoinnin myötä vaikutan saaneen muutaman aivosolun takaisin. 😝 Olen yllättänyt itseni usemmankin kerran sillä, että olen saanut jonkin ongelman ratkaistua yllättävän näppärästi, ja on pitänyt oikein ihmetellä, olinko se tosiaan minä, joka tämän ratkaisi. Ehkä rauhallisuus myötävaikuttaa tähänkin jollakin tavalla?

Yksi merkittävä parannus elämässäni on ollut myös se, että olen oppinut "lukemaan" itseäni paremmin, ja pystyn erottamaan nykyään varsin hyvin, mistä mikäkin olotilani johtuu. Ennen minulla saattoi olla kärttynyt tai ärtyisä olo, mutta en tiennyt itsekään, miksi. Sen seurauksena rupesin kiukuttelemaan ukkelille jostain naurettavasta syystä, ja show oli valmis. Nykyään tunnistan, johtuuko olotilani fyysisistä tekijöistä (esimerkiksi nälästä, väsymyksestä tai kivusta), vai onko taustalla esimerkiksi jonkin tapahtuman aiheuttama ajatusketju ja siitä seurannut paska fiilis.

Lisäksi olen oppinut hyväksymään paremmin sen, että elämässä on asioita, joille en voi kerta kaikkiaan mitään. Ei auta yhtään, jos annan sellaisten asioiden mennä tunteisiini tai jos rupean oikein vellomaan niiden aiheuttamassa pahassa olossa. Minun on ihan turha kiusata itseäni sellaisilla asioilla, ja on parempi vain antaa semmoisten asioiden olla ja keskittyä itse vaikkapa iloitsemaan jostain muusta.

Viimeisimpänä mutta ei vähimpänä on todettava, että uneni laatu on parantunut huimasti. Olen nukkunut viime aikoina paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan, ja leposykkeenikin on laskenut sellaisiin lukemiin, joissa se ei ole ollut vuosikausiin. En keksi näille mitään muuta selitystä kuin meditoinnin, ja onhan näistä (tai ainakin tuosta unen laadun paranemisesta) ihan tieteellistä tutkimusnäyttöäkin.

Entä se elämääni vaivannut tyhjyyden tunne? Pysähdyin ajattelemaan sitä nyt tätä kirjoittaessani pitkästä aikaa ja tajusin, että elämäni ei ole tuntunut pitkään aikaan yhtään tyhjältä tai merkityksettömältä. Ei ole tullut edes mieleeni ajatella niin. Toki jos lähden miettimään, mitä hyvää olen tehnyt yhteiskunnan hyväksi tai miten monta euroa olen tuonut valtion verokassaan, tunnen itseni ihan nollaksi, mutta ymmärrän jo olla lähtemättä tuolle tielle. En tiedä, mihin tyhjyyden tunne on kadonnut (ehkä se on vain piiloutunut väliaikaisesti jonnekin!), mutta elämä tuntuu merkitykselliseltä jo ihan sen takia, että saan olla elossa. Kuulostaa kovin ylevältä, mutta noin oikeasti tunnen. Ehkä koko merkityksellisyyden käsite on muuttunut, ja kun ennen esimerkiksi matkat ja sen semmoiset toivat merkitystä elämään, nykyään elämän merkityksellisyys löytyy yhä pienemmistä asioista. 

Tämmöistä siis tänne kuuluu nyt. Jos siellä vielä on joku lukija, niin ihanaa kevään jatkoa ja kesän alkua sinulle! Toivottavasti tapaamme pian. 😍

Loppuun vielä meditoinnista kiinnostuneille kaksi videota, joita suosittelen lämpimästi. 

Gelong Thubten on suosikkini, sillä hän on valloittavan rehellinen ja läsnäoleva – kuten buddhalaisen munkin voi olettaa kai olevankin.  

Toisessa, Andrew Hubermanin, videossa on vähän tieteellisempi lähestymistapa, ja vaikka video on pitkä, se on myös ihan huikea. Vakuutti ainakin minut! Kannattaa aloittaa katsominen suunnilleen kohdasta 8min25s, koska alussa on tosi paljon mainoksia. 

😘