Mitä vain taiteen nimissä

Kävin katsomassa David Lynchin valokuvanäyttelyn Infinite Deep, vaikka arvasin jo etukäteen, että näyttely ei olisi minun mieleeni. En voinut kuitenkaan olla menemättäkään, koska näyttely on ihan lyhyen kävelymatkan päässä meiltä, Länsiterminaali ykkösessä. Kyseinen terminaali ei ole ollut matkustajakäytössä enää moneen vuoteen (Tallinnan-laivathan käyttävät nykyään uutta Länsiterminaali kakkosta), ja minua kiinnosti päästä näkemään suljettu terminaali sisältä. Alkaakin olla viimeiset mahdollisuudet terminaalibongailuun, sillä ykkösterminaali on tarkoitus purkaa ja sen tilalle rakentaa uusi terminaalirakennus vuoteen 2026 mennessä. 

Kohta tätä ei enää ole.

Rakennuksella onkin jo ikää, sillä se valmistui vuonna 1941 satamavarastoksi. Matkustajaterminaaliksi rakennus muutettiin vuonna 1995, jolloin laivat alkoivat liikennöidä terminaalista Tallinnaan. Olen lähtenyt samaisesta terminaalista joskus itsekin laivamatkalle, ja ehkä ikimuistoisin on yksi äidin kanssa tehty reissu kauan sitten (se sama matka, jolla nauroin niin paljon, että sain vatsalihakseni kipeiksi). Laivalla esiintyi Kirka, ja me äidin kanssa lauloimme mukana minkä kerkesimme, vaikka emme osanneetkaan ihan kaikkia laulun sanoja. Heräsin keskellä yötä pökerryksissä (alkoholilla ei luonnollisestikaan ollut osuutta asiaan), kurkistin hytin ikkunasta ja näin ulkona kaupungin valot. Tuumasin äidille, että katos vaan, ollaan jo Tukholmassa. Äiti siihen, että kyllä se on Tallinna, mikä sieltä näkyy. 😆 

Sisäänkäynti terminaaliin.

Näyttelyliput olivat hinnoissaan, sillä sisään päästäkseen piti pulittaa 20 euroa. Rahastuksen makua, sanoisin. Museokorttikaan ei käynyt, mutta en ollut olettanutkaan niin.

Näyttelyyn mentiin vanhojen terminaaliporttien läpi.

Hieman hämmennyin porttien edessä ja kysyin lipunmyyjältä, pitikö minun leimata lippuni portilla – kunnes tajusin itsekin, että portithan olivat jäänteitä laivamatkustusajoilta.

Lynchin näyttely on jaettu viiteen osaan, joiden teemat ovat lumiukkoja, hylättyjä tehtaita, alaston, vääristyneitä alastonkuvia ja muotokuvia. Taiteilijana Lynch tavoittelee tietoisesti syviä, alitajuisia asioita, jotka uhmaavat loogista selitystä ja älyllistä ymmärrystä. Hänen valokuvansa tulisi tuntea ja kokea mieluummin kuin ymmärtää. Itseäni kiinnostivat – ainakin etukäteen ajateltuna – lähinnä vain ne hylätyt tehtaat, mutta yritin toki olla avoimin mielin.

Hyvin pian kiinnostukseni kuitenkin herpaantui, sillä terminaalimiljöö varasti huomioni.

Ravintola Laivalaituri. Tuosta on myyty varmasti useampi kaljatuopponen Tallinnan-matkalaisille.

Kurkistelin noiden mustien verhojen raoista, mitä niiden toisella puolella oli (lisää terminaalirakennusta), mutta sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten puikahtanut verhon toiselle puolelle tutkimaan terminaalia. Olisin varmasti lentänyt kuin leppäkeihäs ulos näyttelystä, ja se olisi ollut erittäin noloa. 20 euroa siitä, että sain porttikiellon Lynchin näyttelyyn. 😆

Edes ne valokuvat hylätyistä tehtaista eivät viehättäneet. Suoraan sanottuna en voi ymmärtää, miten hylätyistä tehtaista voi saada niin tylsiä kuvia. Mutta ehkä joku muu näkee kuvissa jotain kiinnostavaa?

Mikä helvetti se tämäkin on olevinaan?

Sitten olikin laivamatka nimeltä David Lynch tehty, ja oli aika siirtyä terminaalin tuloporteista ulos.

Tuota käytävää pitkin sitä on kävelty ennen muinoin laivaan.

Terminaalin odotusaulassa on Helsinki Photo Festivalin näyttely, joka esittelee festivaaliin osallistuneiden taiteilijoiden parhaimmistoa yli 50 maasta. Tämä näyttely oli minusta paljon kiinnostavampi ja ajatuksia herättävämpi, sillä kuvien tukena oli tekstiä, joissa kerrottiin teoksista. Jäinkin miettimään, olenko sellainen henkilö, joka tarvitsee aina kuvan tueksi jonkinlaista sanallista selitystä tai edes teoksen nimen. Mutta ehkä kyse ei ole siitäkään, koska kyllä oikeanlainen teos – oli se sitten valokuva, maalaus, veistos tai mikä tahansa – herättää ajatuksia tai tunteita, vaikken tietäisi teoksesta mitään muuta kuin mitä silmilläni näen. Ehkä taide meneekin parhaimmillaan suoraan tunteisiin, ilman että tarvitsee ymmärtää tai ajatella mitään, ja ehkäpä teksti onkin joskus vain este, tai ainakin hidaste, taiteen tulkinnassa.

Elisabeth M Sanders, USA: Be Here to Love Me.

Tämä kuvasarja ei esimerkiksi tarvinnut tuekseen mitään selityksiä, sillä se meni välittömästi tunteisiin ja teki surulliseksi. Kuvista tuli mieleeni yksi valokuva, jonka sisko lähetti äidin kanssa iskän luona hoivakodissa käydessään. Tajusin siitä kuvasta, että loppu olisi lähellä, ja se tunne oli oikeastaan musertavampi kuin kuoleman aiheuttama suru.

Eric Hanson (Liberal Gun Owners) herättelee kysymällä, luottaisitko kuvissa näkyviin henkilöihin.

Robert Rutöd, Itävalta: Right Time Right Place.

Robert Rutöd leikkii oikean ajan ja paikan käsitteillä. Yleensähän ideaalitilanne on se, että olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta mitä tapahtuu, jos olemmekin oikeassa paikassa väärään aikaan? Tiedämmekö edes paikan olevan oikea? Mitä jos oikea paikka onkin loppujen lopuksi väärä – mutta aika on oikea?

Alex Yudzon, USA: A Room for the Night.

Yudzon on valokuvannut vuodesta 2014 lähtien ympäri maailmaa matkustaessaan hotellihuoneissa tilapäisiä asetelmia, jotka hän kokoaa pelkästään hotellihuoneista löytyvistä huonekaluista ja esineistä. Minusta idea on kerrassaan mainio, mutta jäin miettimään, mahtaako mies myös purkaa asetelmansa, ennen kuin hän lähtee hotellista. 

Gordon Spooner, Ranska: LetGo.

Spoonerin kuvasarjan alla oli vietnamilaisen munkin, Thich Nhat Hanhin lausahdus: "It is not impermanence that makes us suffer. What makes us suffer is wanting things to be permanent when they are not."

Kokonaisuutena näyttelyreissu jäi kuitenkin plussan puolelle, sillä vaikka en kokenutkaan mitään suuria taide-elämyksiä, monenlaisia ajatuksia kyllä heräsi. Kaiken lisäksi sain olla näyttelyssä lähes koko ajan ylhäisessä yksinäisyydessäni, ja vasta kierrokseni loppupuolella paikalle ilmaantui kaksi ranskalaista miestä. He kävivät mielestäni hieman liian kovaäänistä keskustelua, mikä rupesi luonnollisesti kiristämään hermojani. 

Tästähän saisi kehitettyä oikein vitsinkin: Kaksi ranskalaista ja yksi suomalainen menivät taidenäyttelyyn. Kuka heistä oli pettynein näyttelyn jälkeen? No tietenkin suomalainen, koska ranskalaisten kanssa ei tullut ketsuppia. Hehe.

Loppuun vielä muutama fiilistelykuva terminaalista.

Näiden seinien takana oli anniskelubaareja (tiedän, kun kurkin raoista).

Tässä on varmaan notkuttu juomassa kaljaa. Ei tosin ole järin tukevan näköinen notkumispaikka!

Maito ei ollut kuin kaksi päivää vanhaa. 😆

Näyttely on avoinna helmikuun loppuun asti, jos joku sattui kiinnostumaan.