Sotamies rannalla

Kuten kaikki varmaan tietävät, USS Kearsage vieraili Suomessa ja oli parkissa tuossa töllistelymatkan päässä. Minua laiskotti, enkä viitsinyt lähteä paikan päälle pällistelemään laivaa, kun tiesin, että sitä olisi vaikea saada kuvaan kokonaisena. (Mutta jos laivan sisään olisi päässyt tutustumaan, olisin ollut paikalla viivana ja ehkäpä vielä suostunut jonottamaankin, vaikka useammankin tunnin. On kyllä epäreilua, ettei Yhdysvaltain laivasto päästä uteliaita suomalaisia tutustumaan aluksiinsa.) 

Nappasin kuitenkin parvekkeelta muutaman kuvan zoomaillen laivan lentokannelle, jossa oli jos jonkinlaista lentävää ja ei-lentävää kulkuneuvoa. 

Osa laivasta jäi harmillisesti tuon pyöreän parkkihallin taakse.

Alimman kuvan lentokoneet ovat Harrier-hävittäjiä, jotka pystyvät kuulemma nousemaan pystysuoraan. Tätähän ei meikäläinen meinannut uskoa, joten oli etsittävä Juutuubi-video todisteeksi. Ja kyllä!

Pääsisipä joskus tuommoisen hävittäjän kyytiin! 

Sotamiehiä rannalla.

Yhtenä iltana kuvasin täysikuuta, mutta siinäkin hommassa tuli laiskuus vastaan, enkä jaksanut hakea kameraan jalustinta, vaan kuvasin käsivaralta. Jälkeenpäin harmitti perhanasti, sillä jalustalla ja ajastimella olisi tullut varmasti paljon parempia kuvia. 

Tuo viiru kuun edessä on pilvi (ei esim. parvekkeen kaide 😆).

Viime viikolla kävin neurologilla Hakaniemen Ympyrätalossa, ja olin tapani mukaan taas paikalla liian aikaisin, ja jouduin hieman köpöttelemään Ympyrätalon ympärillä aikaa tappaakseni. 

Huomasin rakennuksen takana kolme kummallista pömpeliä, joiden tarkoitusta jäin arvailemaan. 

Kopperot näyttivät minusta ihan joltain pikaruokakioskeilta tai lippuluukuilta. Olikohan Ympyrätalossa ollut joskus elokuvateatteri tai vastaava?

Kuukkelointi paljasti, että kumpikin arvaukseni oli mennyt pieleen. Kopperoissa oli nimittäin toiminut 1960-luvulla autopankki, eli drive-in-pankki, josta sai haettua kätevästi rahaa, ilman että tarvitsi irrottaa hanuriaan auton penkistä. 

Siitäkin löytyi video:

Autopankkeja oli Helsingissä ja Turussa, ja niiden kaavailtiin saavuttavan suuren suosion kiireisten kaupunkilaisten keskuudessa. Niiden käyttö jäi kuitenkin vähälle, ja viimeisin autopankki suljettiin 1980-luvulla. Ympyrätalon pankkikopeille ei ole löytynyt sen jälkeen oikein mitään käyttöä, ja ne ovatkin seisseet suurimman osan ajasta tyhjillään hetkellistä nakkikioskitoimintaa lukuun ottamatta.

Ympyrätalon sisäänkäynnin edessä on Hannu Sirenin taideteos Symboli. Onhan tuo ainakin pyöreä. 😆

Neurologi laittoi minut pään magneettikuvaukseen, vaikka itse olisin mielinyt lannerangan magneettikuvaukseen. Neurologin mielestä oli hyvä kuitenkin aloittaa pään kuvaamisesta, koska hän halusi sulkea joitakin vaihtoehtoja pois laskuista. 

Minulla on ollut hirveä pelko magneettikuvausta kohtaan kuvausputken ahtauden takia, mutta viime syksynä yllätin itseni, kun pystyin menemään vatsan magneettikuvaukseen ilman minkäänlaista ongelmaa (kyseinen magneettikuvaus tehtiin sen maksalöydöksen takia). Iskän kuolema oli jollakin lailla koulinut minua, ja minusta tuntui, että magneettikuvaus ei voinut olla kovinkaan karmea kokemus kuolemaan verrattuna. Makasin putkessa kuitenkin koko ajan silmät kiinni, mutta kun sain kuulokkeisiini ilmoituksen, että kuvaus oli päättynyt, avasin silmäni ja katselin, miltä putkessa näytti. Jos panikoisin siinä vaiheessa, ainakin pääsisin pian ulos. Yllättäen putki ei tuntunut oikeastaan lainkaan ahdistavalta paikalta. 

Hoitaja kertoi tuolloin minulle anopistaan, jolla oli aivokasvain ja joka joutui menemään pään magneettikuvaukseen. Se se vasta kamalaa olikin, kun pään ympärille tuli sellainen kehikko, hoitaja päivitteli. Ja minä siunailin, että voi kamala, toivottavasti en joudu koskaan pään magneettikuvaukseen! 

Kuinka ollakaan: vajaa vuosi myöhemmin olin menossa pään magneettikuvaukseen. Haha. Kuvittelin, kuinka pää laitettaisiin ruuvipenkkimäiseen puristukseen jonkin kehikon sisään, ja totesin, että siihen en ehkä pystyisi ilman rauhoittavia, ja niin pyysinkin saada esilääkityksen ennen magneettikuvausta. Hoitaja toi minulle varttitunti ennen kuvausta vaaleanpunaista nestettä pienessä ruiskussa, joka minun tuli ruiskuttaa suuhuni, ja kysyi, oliko Diapam minulle tuttu. Juu ei ollut. Minua huoletti lähinnä se, ehtisikö lääke vaikuttaa ajoissa, mutta hoitaja ei osannut sanoa muuta kuin, että "vaikutus on yksilöllinen". Mitä perkelettä: kyllä esilääkityksen pitäisi olla sellainen, että se rauhoittaa varmasti jokaisen. 

Niinhän siinä sitten kävikin, että lääke ei vaikuttanut minuun oikeastaan millään lailla, mutta se ei onneksi haitannut, sillä se pään ympärille tuleva kehikko ei edes koskettanut päätä, vaan se tuli ikään kuin pään ympärille kehäksi. Varjoainettakaan minulle ei annettu, ja sitä olin pelännyt ehkä vieläkin enemmän kuin tuota kehikkoa. Mietin, että jos minusta vielä joskus tuntuu siltä, että tarvitsen magneettikuvausta varten esilääkityksen, niin lääkitys on parasta hoitaa itse. Esimerkiksi pari lasia viiniä toimii varmasti paremmin kuin surkeat Diapamit. 😆

Sen verran sekaisin kuitenkin olin kuvauksen jälkeen, että unohdin maksaa operaation (olin siis Mehiläisellä kuvattavana). Ukkeli oli ollut henkisenä tukena mukanani, mutta hänkään ei muistanut maksua (ukkeli taisi tosin hermoilla kuvausta minuakin enemmän). Muistin asian vasta seuraavana yönä, kun heräsin aamuyön pimeinä tunteina ja tajusin, että olin käynyt pummilla kuvauksessa! Aamuinen soitto Mehiläiselle toi kuitenkin lohdun: lasku tulisi kyllä perästä! Eikä minun täytyisi muutenkaan maksaa kuin omavastuu, kun vakuutusyhtiö oli suostunut ystävällisesti korvaamaan operaation. LähiTapiola ei petä koskaan (pieni mainos tähän väliin 😜).

Parin kuukauden lähes totaalinen liikkumattomuus on ollut minulle todella kova pala, enkä taida pystyä vieläkään kirjoittamaan asiasta. En myöskään pysty katsomaan treenikuvia salilta enkä edes treeniaiheisia videoita tai Insta-/blogijuttuja, kun se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Toivon vain, että pystyn vielä joskus treenaamaan samalla tavalla kuin ennen, vaikka tällä hetkellä tunnelin päässä ei ole minkäänlaista valoa, eikä tunnelin päätäkään vielä näy (pientä dramatisointia taas...). Sen lisäksi, että identiteettini on mennyt uusiksi (->aktiiviliikkujasta sohvaperunaksi), moni muukin asia ahdistaa. Kun en pysty samaan kuin ennen, herää pelko siitä, etten enää kelpaakaan niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä. Kun en täytä vaadittuja normeja, olen hylkiö, jonka voi viskata sivuun tarpeettomana.

Sohva on siis kutsunut kesän aikana enemmän kuin koskaan, ja rupesinpa katselemaan pitkän tauon jälkeen taas Masterchef Australiaa. Minähän otin nokkiini, kun tuomarit vaihdettiin, sillä Gary, George ja Matt olivat minusta ainoat oikeat henkilöt Masterchefin tuomareiksi. Nyt tätä uusinta kautta katsoessani olen edelleen samaa mieltä, sillä nämä uudet tuomarit jättävät minut täysin kylmäksi.

Yhtä asiaa olen aina Masterchefissä miettinyt: kun kilpailijat saavat annoksensa valmiiksi ja aika päättyy, tuomarit eivät suinkaan säntää heti maistelemaan ruokia, vaan ruoan valmistumisen ja maistamisen välillä kuluu ilmeisen paljon aikaa, kun kilpailijoiden työpöydätkin on siivottu siinä välissä. Miten voi olla, että jäätelöt eivät sula, vaan ne saapuvat tuomareiden eteen täydellisinä kvenelleinä, kuin ne olisi juuri laitettu lautaselle? Ja eivätkö lämpimät ruoat jäähdy? Minusta ainakin intialaisen ruoan maku muuttuu todella paljon riippuen siitä, minkä lämpöisenä sen syö, ja ruoan tulisuuskin laimenee, mitä viileämpänä ruoan syö. Miten tuomarit voivat arvostella ruoat kunnolla, jos niitä ei tarjoilla oikean lämpöisinä? En ymmärrä. 

Tein eilen illalla pienen källin ukkelille ja piilotin leluhiiren hänen tyynyjensä väliin. Ukkeli ei edes säikähtänyt. Höh.

Lopuksi vielä pari liikenteessä bongattua rekisterinumeroa. Näitä Reissumies-kuormureita näkee usein suhaamassa Helsingin keskustassa, ja ilokseni sain kesän aikana ikuistettua kummankin kameralle.

Kivaa viikonlopun jatkoa!

😘