Somekateudesta

Jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut itsessään kateuden pistoksen somea selatessaan. Somehan on täynnä vertailukohtia, jotka saavat oman elämän vaikuttamaan valjulta, tylsältä ja tapahtumaköyhältä. Mitä on oma tavallinen arki verrattuna siihen, että muut lomailevat valkoisilla hiekkarannoilla, asuvat täydellisesti sisustetuissa kodeissa, nauttivat leppoisia sunnuntaibrunsseja täydellisen perheen kanssa, omistavat laajan ystäväpiirin, jonka kanssa käydään purjehtimassa Välimerellä, sekä upean aviomiehen, joka tuo vuosipäivälahjaksi timanttisormuksen? Mitä on oma arkinen olemus verrattuna somessa huolettomasti poseeraaviin kaunottariin, joiden vaatteet ovat aina viimeisen päälle ja joiden ulkomuoto treenattuine kroppineen ja hulmuavine hiuksineen hipoo täydellisyyttä?

Kateudesta ei kuitenkaan puhuta, koska kadehtiminen hävettää. Kukaan ei haluaisi myöntää olevansa kateellinen, koska kateelliset ihmiset mielletään pahansuoviksi ihmisiksi, jotka kyttäävät verhojen takaa naapureiden puuhia, puhuvat pahaa kadehtimistaan ihmisistä ja tykkäävät latistaa muiden ilon heti alkuunsa, koska eivät kestä sitä, että jollakulla menee paremmin kuin itsellä. Kateus on kuitenkin vain yksi tunne muiden joukossa, eikä kateuden tunteminen tee ihmisestä mitenkään huonompaa kuin muistakaan. Paljon suurempi ongelma minusta on se, jos ei pysty myöntämään edes itselleen olevansa joskus kateellinen.

(Koska blogissa pitää olla aina jotain kuvia, jotta ihmiset jaksaisivat lukea postauksen loppuun, laitan tähän jotain randomkuvia, jotka liittyvät tai eivät liity aiheeseen.)

Myös itsensä vertailu muihin on ihmiselle luontaista, sillä muiden käyttäytyminen antaa jonkinlaiset raamit sille, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää. Ryhmään kuuluminen on tärkeää, ja tuskin kukaan haluaa olla (liian) erilainen ja jäädä ryhmän ulkopuolelle. Some tekee vertailusta valtavan helppoa, mutta valitettavasti jo alkuasetelma on epäreilu. Tunnemme itsemme ja oman elämämme läpikotaisin ja tiedämme, että elämä on joskus kaikkea muuta kuin helppoa. On rahapulaa, ihmissuhdesotkuja, sairauksia, yksinäisyyttä, perhehuolia, työttömyyttä ja muita haasteita, joiden kanssa painiskelemme päivästä toiseen. Somessa seuraamistamme ihmisistä tiedämme sen sijaan vain sen, minkä he haluavat itsestään kertoa – ja kukapa haluaisi jakaa somessa rahahuoliaan, perheriitojaan ja muuta vastaavaa. Ihmiset näyttävät somessa tavallisesti vain elämänsä parhaat palat, ja kun vertaamme omaa elämäämme kaikkine murheineen somehenkilöiden päivänpaistatteluun, kontrasti on räikeä ja loppupäätelmä selvä: minun elämäni on tylsää ja tavallista ja tuon toisen jännittävää ja hohdokasta. Somessa on helppo tehdä hätäisiä johtopäätöksiä ja antaa asioiden mennä tunteisiin.

Usein kuulee myös ihmettelyjä siitä, miksi joku haluaa esitellä elämäänsä somessa. Oletan ihmettelijöiden olevan sellaisia ihmisiä, jotka eivät itse ole aktiivisia somessa vaan jotka vain lukevat muiden päivityksiä. Minua kiinnostaisi tietää, mikä siinä niin kovasti häiritsee, jos joku "esittelee elämäänsä" somessa? Voisiko olla, että se elämän esittely ei olekaan se, mikä ärsyttää eniten, vaan ärtymys syntyykin siitä, että se herättää itsessä sellaisia tunteita, joiden olemassaoloa ei haluaisi myöntää tai joita ei haluaisi kohdata?

Somekateus iskee usein kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minulle on käynyt joskus niin, että päiväni on sujunut oikein hyvin, mutta sitten kun olen lueskellut hetken somea, mielialani onkin muuttunut yhtäkkiä kurjaksi. Olo tuntuu tyhjältä, ja huomaan ihmetteleväni, mihin se äskeinen iloisuus ja elämänmyönteisyys oikein katosi. Olo on kuin ilmapallolla, josta on päästetty ilmat pihalle. Tuntuu kuin koko maailmani olisi järkkynyt eikä elämäni olisikaan enää minkään arvoista. Turhauttaa, kiukuttaa, ärsyttää. 

Kesti aikansa, ennen kuin tajusin, että kurja oloni johtui kateudesta. Jokin juttu somessa oli osunut kateushermooni: tuolla toisella on jotain sellaista, mitä minulla ei ole. Kateuden syyn ei tarvinnut olla aina kovin järjellinenkään, ja usein en tarkemmin ajateltuna olisi edes halunnut itselleni sitä, mitä toisella oli, mutta silti se aiheutti minussa reaktion. Miten turhaa itsensä kiusaamista!

Kateutta seuraa usein syyllisyys, mikä ei ainakaan yhtään paranna oloa. Syyllisyydentunne herättää kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta. Miksi kadehdin toisia, vaikka itsellänikin ovat asiat niin hyvin? Miksi kadehdin jotakuta sellaisen asian takia, jota en edes haluaisi itselleni? Miksi käsitys oman elämäni arvosta ei ole tämän vahvempi, vaan jokin ihan naurettavan pieni asia järkyttää tunteitani näin voimakkaasti? Miksi unohdan niin helposti sen, että minun elämäni on luultavasti juuri minulle se paras ja oikea – sellainen, joka on minulle tarkoitettu? Järkeily ei kuitenkaan valitettavasti auta, sillä some työntää meille informaatiota jatkuvalla syötöllä ja niin nopeasti, että ajatus ei kerkeä mukaan. Yhtäkkiä vain huomaa, että olo on muuttunut somen selaamisen jälkeen kummalliseksi, eikä oikein tiedä, miten pahasta olosta pääsisi eroon.

Kateuden kohteena oleminen voi olla vieläkin hirveämpää kuin se, että tuntee itse kateutta muita kohtaan, sillä muiden kateudelle ei voi tehdä mitään. Omia tunteitaan voi työstää, mutta toisten pään sisälle ei pääse. Muiden kateutta voi olla myös vaikea tunnistaa pahansuopuuden, ilkeyden tai vihamielisyyden takaa. Joku voi jättää kateuksissaan somessa ilkeämielisen kommentin, koska ei halua tai osaa käsitellä omia pahan olon tunteitaan ja haluaa tölväistä sitä, joka on pahan olon aiheuttanut. Tölväisystä voi tulla hetkellisesti parempi olo, mutta kohta edessä on taas sama ongelma, kun löytyy jotain uutta kadehdittavaa.

Minä olen lapsesta asti pelännyt kateuden kohteeksi joutumista, sillä kateus saattoi johtaa kouluaikoina selän takana puhumiseen ja ryhmän ulkopuolelle jättämiseen. Opin jo varhain vähättelemään saavutuksiani, jotten nousisi millään lailla muiden yläpuolelle, eikä kukaan olisi minulle kateellinen. Muistan, miten ristiriitainen olo koulussa oli, kun toisaalta halusin pärjätä ja olla hyvä, ja sitten toisaalta pelotti saada kokeista hyviä numeroita tai olla opettajan suosikki, kun en tiennyt, mihin se johtaisi. Sama tyyli on jatkunut aikuisenakin, enkä mielelläni iloitse suureen ääneen onnistumisistani tai iloisista asioista, vaan mieluummin vähättelen ja pidän matalaa profiilia.

Maailmassa ei ole koskaan liikaa empatiaa ja myötätuntoa, mutta jotta näitä tunteita voisi tuntea, pitää löytää jotakin samastumispintaa – jotain, mikä toisen elämässä tuntuu tutulta ja koskettaa. Väitän, että jos kaikki jakavat elämästään vain niitä parhaita paloja, se vie ihmisiä vain kauemmaksi toisistaan, kun kukaan ei uskalla olla kokonainen ja aito. Kaikki vain olettavat, että tämä on se tapa, jolla somessa toimitaan, ja kuitenkin samalla varmasti aika moni kärsii somen kiillotetuista ihmiskuvista. Pitää olla hienompaa, kauniimpaa, onnellisempaa ja hauskempaa kuin muilla, ja rima siirtyy aina vain korkeammalle. Jos taas joku antaa elämästään kokonaisvaltaisemman kuvan, se tekee henkilöstä jollakin tavalla läheisemmän, lisää yhteisöllisyyden tunnetta ja vahvistaa käsitystä siitä, että olemme loppujen lopuksi kaikki ihan samanlaisia. 

Jokaisella on oikeus tehdä somekanavastaan sellainen kuin itse haluaa, ja jos haluaa laittaa someen vain niitä elämän tähtihetkiä, kukaan ei estä niin tekemästä. Itse kuitenkin tykkään enemmän sellaisista somekanavista, joissa on elämää myös niiden tähtihetkien välissä, sillä se tähtihetkien välinen elämä tuntuu itselleni tutummalta. Viimeisen päälle viilattujen kuvien teennäisyys aiheuttaa lähinnä myötähäpeää mutta toisaalta myös myötätuntoa, kun ajattelen, miten paljon työtä ja vaivaa kuvien takia on nähty. Eri somekanavat palvelevat eri tarkoitusperiä, ja ihmisillä on erilaisia motiiveja somettaa. Jos joku saa somesta leipänsä, niin totta kai sitä silloin joutuu tekemään enemmän työtä sen eteen, että miellyttäisi kohderyhmäänsä. Omaksi huvikseen kirjoitteleva (kuten meikäläinen) tekee tätä hommaa ihan täysin eri lähtökohdista, kun ei ole mitään ulkoisia rasitteita eli suomeksi sanottuna yhteistyökumppaneita. 

Somekateus katoaa tuskin koskaan elämästäni täysin, mutta aikaa myöten olen onneksi oppinut keinoja, joilla sitä voi vähentää. Paras keino on tietysti pysytellä kokonaan erossa somesta, mikä minun tapauksessani tarkoittaa sitä, että en kirjoita blogia enkä lue muidenkaan blogeja tai avaa Instagramia. Olen pitänyt monta pidempää, joskus yli kuukaudenkin mittaista sometaukoa, ja on kyllä ihmeellistä, miten hyvää totaalinen tauko tekee. (Minun sometaukoni eivät tosin ole johtuneet somekateudesta, vaan syynä on ollut aina se, että elämä on koetellut silloin tavalla tai toisella, eikä minulla ole ollut enää energiaa eikä haluakaan pyöriä somessa.) Oma elämä alkaa näyttää aivan erilaiselta, kun ei ole somen tarjoamia vertailukohtia, ja varmuus siitä, että oma elämä on kaikin puolin hyvää, vain vahvistuu. 

Koska somessa on valtavan paljon hyvääkin, en halua kadota somesta ihan kokonaan, joten somekateuden kanssa on pitänyt vain oppia elämään. Yksi hyvä keino on käydä somessa "tietoisesti" sen sijaan, että rupeaisi aina tyhjinä hetkinä selailemaan somea automaattiohjauksella, kun ei sillä hetkellä ole parempaakaan tekemistä. Kun avaan somen (olkoon se sitten Instagram, blogistania tai jokin muu) harkiten ja tietoisesti, pystyn jo ennakolta varautumaan somen mahdollisesti herättämiin reaktioihin ja olen valmiina bongaamaan kateudenkin heti, jos se herää jostakin syystä. Näin kateus ei kerkeä menemään tunteisiin, vaan otan kopin siitä heti sen huomatessani ja totean, että kappas vain, siinä se taas tuli. Näin minulla on vapaus valita, päästänkö kateuden ihon alle vai päästänkö siitä irti – ja luonnollisesti valitsen yleensä jälkimmäisen. 

Kun aiemmin ajattelin kateuden olevan kielteinen asia, josta piti päästä mahdollisimman äkkiä eroon, yritän nykyään suhtautua siihen uteliaasti ja pohtia, mistä se minulle kertoo. Kateuden voi valjastaa itsetutkiskelun välineeksi, jolloin kateus ei olekaan enää vihollinen vaan ystävä.

😘